Part 5

He kulkivat muuatta käytävää pitkin ja tulivat erääseen häikäisevän kauniiseen huoneeseen. Se oli kokonaan verhottu valkealla satiinikankaalla, etuseinä oli pelkästä lasista ja antoi leveälle parvekkeelle; siellä oli kukkia ja laululintuja ja seinillä mitä kauneimpia maalauksia.

Nuori Lockman heittäytyi nojatuoliin ja alkoi kuulustella seuralaistaan. Hän tahtoi keskustelusta "ukko Stewin" kanssa tietää kaiken, ja kun hän oli arvannut Samuelin käsityksen hänestä itsestään, taivutti hän Samuelin puhumaan siitä, minkä Samuel erittäin vilpittömästi tekikin.

-- Te olisitte erinomainen hovinarriksi, huomautti Lockman, kun Samuel oli lopettanut; mutta tämä ei noihin sanoihin kiinnittänyt huomiota.

Pöydän kattaja tuli tuoden ruokia suurella tarjottimella, ja häntä seurasi toinen palvelija, joka kantoi pöytää, ja vielä kolmas auttajana. Mikä paljous hopeakaluja!

-- Alkakaappa toimeen, kehoitti isäntä, ja kun hän arvasi vieraansa mielialan, lisäsi hän: teidän ei tarvitse jäädä tarjoomaan, Peters.

Suureksi helpoitukseksi Samuelille menivät palvelijat tiehensä.

-- Älkää antako minun häiritä itseänne, sanoi Lockman nauraen, ja jos jotakin haluatte kysyä, niin antakaa vaan kuulua.

Samuel söi hyviä ruokia kelpo ruokahalulla. Kun hän viimeinkin oli lopettanut, virkkoi nuori Lockman:

-- Otaksun, että haluatte tarkastella taloa.

-- Kyllä se olisi hauskaa, vastasi Samuel.

-- Tulkaa sitten mukaan, niin näytän sen teille -- jos nimittäin tunnette voivanne kävellä heti ruuan päälle.

Ruoka ei vähintäkään estänyt Samuelia, ja he lähtivät kävelemään. Nuorukainen tapasi nyt olemassaolon mahdollisuuksien uuden ilmenemismuodon.

-- Isäni on tämän kaiken luonut, sanoi nuori. Lockman. Hän luuli, että minä olisin innostunut maanviljelykseen.

-- No, ettekö sitten ole? kysyi Samuel.

-- En juuri, vastasi nuori mies välinpitämättömästi.

He menivät katsomaan hevosia, jotka asuivat omassa palatsissaan. Siellä oli lukemattomia pilttuita, ajorata ja äärettömän suuri aidattu paikka.

-- Jos olette huvitettu hevosista, niin laitan, että saatte jotakin tehtävää täällä, jatkoi Lockman.

-- Kiitän sydämellisesti, sanoi nuorukainen, tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Se on erinomaista!

Hän olisi kulkenut vaikka koko päivän katselemassa ja ihmettelemässä talon monipuolisia laitoksia, mutta hänen isäntänsä oli nyt väsynyt ja palasi takaisin asuinhuoneisiin.

-- Onko aika syödä. Eikö teidän taas ole nälkä?

He tulivat jälleen pilarisaliin ja istuutuivat. Yhtäkkiä kuulivat he hevoskavioitten kapsetta ja katsahtivat ulos.

-- Kas tuossa tulee Glad! huudahti isäntä.

Hevonen juoksi kiivasta vauhtia mäkeä ylös. Ratsastaja istui hajareisin, niin ettei Samuel heti tuntenut häntä naiseksi. Vasta kun hän näki ratsastajan viittaavan kädellään ja kuuli hänen huutavan, oli hän siitä varma.

Nainen pysähdytti hevosensa, ja hänen seurassaan ollut ratsupalvelija otti ohjakset, minkä jälkeen nainen astui pilarisaliin, pysähtyi ja katseli nuorukaisia. Hän oli nuori ja erinomaisen kaunis. Hän hengitti nopeasti, tukka oli valahtanut otsalle, poskilla oli terve puna, ja Samuel päätteli, että hän oli kaunein olento, minkä Samuel oli elämässään nähnyt. Samuel tuijotti kuin lumottuna, hän ei milloinkaan ollut edes uneksinut, että mailmassa voi olla mitään niin ihmeellisen ihanaa. Hehkuvassa ihastuksessaan ymmärsi hän, kuka hänen edessään seisoi: se oli näitten korkeampien sukujen naispuoli, se oli etevä, kaikkia hallitseva nainen.

-- Hyvää päivää, Pertti, sanoi hän.

-- Hyvää päivää, vastasi nuorukainen esitellen: serkkuni miss Wygant -- Samuel Prescott.

Tyttö tervehti kevyesti ja kiinnittäen Samueliin katseen, joka sisälsi yhtäpaljon uteliaisuutta kuin ylpeyttä. Hän oli ruskeasilmäinen ja mustatukkainen, kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, liikkeensä sulavat ja nopeat. Vilkkautta oli hänen olennossaan; katse oli nopea ja ääni käskevä. Ensi katseesta näkyi, että hän oli tottunut käskemään, kärsimätön ja seikkailuhaluinen, kiihkeä ja ylpeä.

-- Minulla on ollut seikkailu, sanoi hänen serkkunsa selittäen. Samuel on pelastanut henkeni.

Samuel tunsi yliluonnollista onnea nähdessään tytön silmissä pikaisen, osaaottavan silmäyksen.

-- Mitä sanotkaan! huudahti tyttö.

-- Spitfire pillastui, kun olin sillä ajamassa.

-- Se ei voi olla mahdollista, Pertti!

-- Olipahan vaan! Ohjas katkesi. Se lähti laukkaamaan heti puiston portin ulkopuolella ja juoksi sitten runsaasti puolen penikulmaa.

-- Pertti! huudahti nuori tyttö. Ja kuinka sitten kävi?

-- Samuel pysähdytti sen. -- Miten?

-- Se oli loistava urotyö, Glad -- rohkein työ, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Hän syöksyi esiin, tarttui suitsiin riippuen kiinni niissä. Aivan varmasti hän pelasti elämäni.

Samuel, joka hämillään oli punastunut, tunsi nuoren tytön innokkaasta osanotosta mitä syvintä riemua.

-- Niin kauniisti, niin jalosti tehty! huudahti tyttö. Uskallanko kysyä, mistä te olette?

-- Hän on aivan äskettäin tullut kotiseudultaan maalta, sanoi Lockman. Hän oli matkalla New-Yorkiin raivaamaan itselleen uraa. Ja ajatteles, Glad, tiellä hän joutui ryöstön uhriksi ja oli käynyt kaupungissa kyselemässä työtä ja oli kuolemaisillaan nälkään.

-- Mitä sanotkaan! huudahti tyttö ihmeissään.

Hän otti tuolin ja kehoitti Samuelia istumaan hänen eteensä.

-- Kertokaa minulle kaikki seikkailunne! sanoi hän, alkaen kuulustella Samuelia.

Samuel raukka oli kuin todistaja syyttäjän käsissä, hän hämmästyi ja pelästyi auttamattomasti. Mutta tyttö ei siitä välittänyt. Lakkaamatta hän jatkoi kyselyjään, kunnes Samuelin koko elämä oli paljastunut.

Mutta viimein he kyllästyivät häneen ja alkoivat puhua tanssiaisista ja tenniskilpailuista, joihin heidän piti ottaa osaa. Samuelilla oli nyt tilaisuus katsella miss Wygantia ja antaa silmiensä nauttia hänen kauneudestaan. Samuel ei voinut uneksia suurempaa nautintoa tässä mailmassa, kuin istua tuntikausia katselemassa tuota naista, tutkimassa hänen muotonsa ja pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tarkastelemassa naurun leikkiä hänen huuliensa ja silmiensä ympärillä.

Mutta sitten tuli pöydänkattaja ilmoittamaan, että ateria oli valmis, ja Samuel hypähti kovasti säikähtäen pystyyn. Hän pelkäsi, että hänetkin kutsuttaisi aterioimaan ja siten joutuisi miss Wygantin armottoman tarkastelun esineeksi.

-- Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän.

-- Vai niin, sanoi nuori Lockman. Mutta ettekö tahdo tulla tänne huomenna aamupäivällä, niin saadaan puhua lähemmin.

-- Tulen, sanoi Samuel.

-- Mitä aijot hänelle tehdä? kysyi tyttö.

-- Hän haluaa hoitaa hevosia, vastasi Lockman.

-- Ei, huudahti tyttö, se ei kelpaa.

-- Miksi ei? kysyi Lockman.

-- Siksi, että sinä et saa tehdä hänestä tallirenkiä. Hänellä on paljon muitakin mahdollisuuksia. Ensinnäkin on hänellä edullinen ulkomuoto.

Samuel punastui ja laski katseensa lattiaan. Hän tunsi taas tuon tytön läpitunkevan katseen.

-- No, mitä sinä tahtoisit hänestä tehdä?

-- Minäpä tiedän jonkin oikein hyviin ehdotuksen.

-- Hänellä ei ole tarpeellisia edellytyksiä, jotta hänestä voitaisi tehdä sisäpalvelija, Glad...

-- Ei, mutta ulkona jokin. Eikö hän voisi oppia puutarhurin ammattia? -- Pidättekö kukista, Samuel?

-- Pidän kyllä, sanoi Samuel reippaasti.

-- No, tee hänestä sitten puutarhuri, sanoi miss Wygant; ja se ratkaisi Samuelin kohtalon.

Nuorukainen sanoi hyvästit ja iloissaan melkein juosten riensi kotiin. Hän tunsi olevansa joutunut onnellisuuden kaukaiseen taivaaseen; hän oli istunut jumalten taivaassa -- hän saisi jäädä sinne iäksi.

Uusi isäntänsä oli antanut hänelle viidentoista dollarin setelin, ja ennenkuin pääsi perille mrs Stedman'in asuntoon, meni hän kauppapuotiin ahtaen siellä kätensä täyteen paketteja. Sitten sai hän äkillisen päähänpiston, hän meni herrainvaatetusliikkeeseen ja osti sieltä itselleen puhtaan, valkean irtokauluksen ja koreanpunaisen kaulaliinan, joka jo oli valmiiksi solmittu, niin että se aina pysyi järjestyksessä.

Sitten meni hän Stedman'ien luo, ja leski ja hänen nuoremmat tyttärensä asettuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen kertomustaan. Sitten tuli Sofia kotiin, ja silloin täytyi hänen kertoa kaikki alusta alkaen.

Kun hän pääsi kertomuksensa loppuun, istui tyttö ihmeissään tuijottaen eteensä.

-- Miss Wygant! huudahti hän. Miss Glady Wygant?

-- Niin, sanoi Samuel. Oletko hänestä kuullut puhuttavan?

-- Olen nähnyt hänet, vastasi Sofia innoissaan. Kaksi kertaa.

-- Niinkö todellakin! huudahti Samuel.

-- Niin! Hän oli kerran mukana eräässä kirkkojuhlassa.

-- Kuuluuko hän teidän kirkkokuntaanne?

-- Se on lähetyskirkko. Ylhäinen väki ei halua olla meidän kanssamme kirkossa. Hän käy Pyhän Matteuksen kirkossa, tiedätkö -- siellä ylhäällä. Mutta hän oli lähetysjuhlassa ja auttoi lahjojen jakamisessa. Ja hän oli puettu aivan punaisiin -- pukuun, joka oli tehty jostakin ohuesta, pehmeästä, kankaasta, sellaiseen, joita nähdään unessa. Oi, kuinka kaunis hän olikaan, Samuel! Hänellä oli ruusu hiuksissa -- ja hän tuoksusi niin hyvältä ja niin voimakkaasti, oli melkein mahdoton sitä kestää! Ja hän seisoi ja hymyili lapsille ja jakoi heille lahjoja. Hän antoi minullekin, ja hän oli aivan prinssessan näköinen. Olisin mielelläni langennut maahan suutelemaan hänen jalkojaan.

-- Niinkö! huudahti Samuel liikutettuna.

-- Ja ajatteleppa, että sinä olet päässyt hänen tuttavakseen ja ollut hänen luonaan! huudahti Sofia hurmaantuneena. Ja puhunut hänen kanssaan! Kuinka voit sinä kestää sitä iloa?

-- Minä... minä en luule esiintyneeni oikein edukseni, vastasi Samuel.

-- Mitä sinä hänelle sanoit?

-- En muista siitä paljoakaan.

-- En koskaan ole kuullut hänen ääntään, sanoi Sofia. Toisella kertaa kun tapasin hänet, puhui hän, mutta koneitten jyske esti hänen äänensä kuulumasta. Se oli tehtaassa. Hän tuli sinne eräitten muitten henkilöitten mukana ja käveli kaikkialla ja katseli kaikkea. Me olimme kaikki niin liikutuksen vallassa. Kuten tiedät, vallitsee hän isänsä tehdasta.

-- Sitä en tiennyt, vastasi Samuel.

-- Hän vallitsee kaikkia mahdollisia asioita täällä Lockmanvillessä. He ovat rikkaita, hyvin rikkaita. Ja tuo tyttö on hänen ainoa tyttärensä ja niin kaunis -- kaikki ihmiset häntä ihailevat. Minulla on hänestä kaksi valokuvaa, ne ovat olleet sanomalehdissä. Tule, ne sinun täytyy nähdä.

He juoksivat portaita ylös. Sängyn yläpuolella oli kaksi vaalistunutta sanomalehtileikkausta, toinen esitti miss Gladya iltapuvussa, toinen yksinkertaisemmassa puvussa ja käsivarrellaan kimppu ruusuja.

-- Oletko milloinkaan nähnyt mitään noin ihanaa? kysyi tyttö. Minä olen tehnyt hänet hyväksi hengettärekseni, ja minä tunnen hänen puhuvan minulle niin kauniisti. Hänen täytyy olla hyvin kiltti, ymmärrätkö, kukaan ei voi olla noin kaunis olematta samalla hyvin, hyvin kiltti ja hyvä.

-- Ei, vakuutti Samuel. Hänen täytyy olla, siitä olen varma.

Yhtäkkiä sai Samuel erään päähänpiston.

-- Sofia! huudahti hän. Hän sanoi minulla olevan edullisen ulkomuodon! Mahtaakohan minulla olla?

Sofia heitti häneen pikaisen silmäyksen.

-- Onhan sinulla! huudahti hän. Sinä tyhmä poika.

Samuel meni särkyneen peilin luo, joka riippui seinällä, ja uteliaana tarkasteli itseään.

-- Etkö näe, kuinka hyvältä ja voimakkaalta näytät! huudahti Sofia. Ja kuinka terve väri sinulla onkaan!

-- Sitä en ole koskaan ajatellut, vastasi Samuel muistaen punaisen-vihreän kaulaliinan.

-- Ja sinä olet puhellut hänen kanssaan! huudahti Sofia mennen taas katselemaan kuvia. Sitten lisäsi hän äkillisen jalomielisyyden valtaamana: Tiedätkös, Samuel, nämä kuvat lahjoitan minä sinulle, niin että voit asettaa ne huoneesi seinälle.

-- Ei, älä tee sitä, kielteli Samuel. Mutta tyttö oli itsepäinen.

-- Kyllä, kyllä. Muistan ne liikaakin, niin että minulle se on yhdentekevää. Ja sinulle ne ovat sitäkin suurempiarvoisia, kun sinä todella olet oppinut tuntemaan hänet.

X. Fairviewissä.

Seuraavana aamuna saapui Samuel Fairviewiin ja annettiin oppilaaksi ylipuutarhurille.

-- Ilmoittakaapa minulle sitten, miten työ käy, olivat nuoren Lockmanin viimeiset sanat hänelle. Ja jos voin tehdä teidän hyväksenne jotakin muuta, niin tulkaa vaan ja sanokaa.

-- Paljon kiitoksia, sanoi nuorukainen syvästi kiitollisena, mutta käsittämättä, että nämä isännän sanat, jotka lausuttiin puutarhurin kuullen, tekivät hänet etuoikeutetuksi henkilöksi, kunnioituksen ja kateuden esineeksi muitten palvelijain kesken.

Fairview ja sen palvelushenkilökunta muodosti itsessään pienen mailman. Lukuunottamatta tallihenkilökuntaa ja varsinaisia maanviljelystyöläisiä, tarvittiin kokonaista kaksikymmentäkolme henkilöä huolehtimaan nuoren Lockmanin persoonallisesta palvelemisesta.

Master Albertilla -- sillä nimellä palvelusväki häntä kutsui -- väitettiin olevan yli seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot. Kukaan ei voinut ymmärtää, mitä hän tuollaisella summalla teki. Hän oli isänsä kuolemasta alkaen elänyt aivan yksinään. Taloutta oli aikaisemmin hoitanut miss Aurelia, vanhan Lockmanin sisko, vanha, luunvaloa sairastava ja häijyluontoinen nainen, mutta hän oli pari vuotta sitten kuollut. Mr Lockman oli ollut hyvin ihastunut karjanhoitoon, mutta vähät välittänyt kodistaan. Viimemainitun ominaisuuden oli vielä suuremmassa määrässä perinyt master Albert, joka paraasta päästä oleskeli New-Yorkissa. Siksi vallitsikin hänen talossaan mitä valitettavin epäjärjestys, ja häneltä varastettiin hirveästi. Mutta sukulaistensa kaikista kehoituksista huolimatta ei hän kuitenkaan tahtonut valita ketään emännäksi taloonsa.

Master Albert oli vielä alaikäinen, ja hänen asioitaan hoiti mr Hickman, perheen lainopillinen neuvonantaja, ja myöskin Albertin eno, mr Wygant. Tämä oli teollisuudenharjoittaja ja kapitalisti, väitettiinpä hänen olevan sangen oppineen miehen. Hänet juuri Samuel oli tuona iltapäivänä nähnyt istuvan automobiilissa. Hän, joka oli pitkä, komea, ylpeännäköinen, harmaaviiksinen mies, asui suuressa valkeassa talossa aivan mäen rinteellä, ja miss Glady oli hänen ainoa tyttärensä. Tytär oli ollut setä Lockmanin -- joka oli naimisissa tytön tädin kanssa -- suosikki, ja oli Lockman testamentissaankin hänelle määrännyt sangen huomattavan osan omaisuuttaan.

Samuel kantoi taskussaan miss Gladyn kahta kuvaa, hän kuunteli tämän hevosen kavioitten kapsetta ja hänen automobiilinsa ääntä. Eräänä kauniina päivänä Samuelin kantaessa taloudenhoitajattarelle ruusukimppua, juoksi hän suoraan tyttöä vastaan.

Samuelin sydän sykähteli, niin että oikein teki pahaa, ja mitään sanomatta seisoi hän nolona ollen melkein pudottamaisillaan ruusut lattialle.

Miss Gladyn kasvot kirkastuivat.

-- Ah, sehän on Samuel, huudahti hän.

-- Niin, miss Glady, sanoi Samuel.

-- No, kuinka viihdytte täällä?

-- Erinomaisesti, vastasi Samuel, mutta heti huomaten, että vastaus oli liiaksi sisällyksetön, lisäsi hän lämpimästi: Tunnen itseni niin onnelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvata.

-- Se ilahuttaa minua, sanoi tyttö. Ja olen varma, että teette työnne hyvin.

-- Teen parhaani, miss Glady, vakuutti Samuel.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Siellä on varmaankin paljon opittavaa? kysyi tyttö sitten.

-- On kyllä, vastasi Samuel. Mutta, katsokaas, työskentely tapahtuu kukkien parissa, ja minä olen aina paljon pitänyt kukista.

Syntyi uusi hiljaisuus. Sitten sinkautti tyttö Samuelille seuraavan kysymyksen:

-- Miksi te katselette minua tuolla tavalla, Samuel?

Samuel hämmästyi niin että oli kaatumaisillaan.

-- Miksi... miksi... änkytti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan. Miss Glady, enhän minä...

-- Kyllä te katselette.

Samuel raukka oli kuoleman tuskassa.

-- Minä... minä... se, soperteli hän. Minulla ei tosiaankaan ollut sellaista tarkoitusta... en millään muotoa olisi tahtonut...

Hän vaikeni ollen aivan poissa suunniltaan, mutta miss Wygant seisoi yhä hänen edessään kohdistaen armottoman katseensa häneen.

-- Olenko minä sitten niin kaunis? kysyi tyttö.

Tämä saattoi Samuelin nostamaan katseensa. Hän katseli tyttöä kuin lumottuna ja kuiskasi viimein:

-- Olette.

-- Puhukaa minulle vähän siitä, sanoi tyttö, ja hänen katseensa saattoi Samuelin koko olennon väräjämään.

Samuel seisoi vavisten. Hän tunsi veren syöksyvän päähän.

-- Puhukaa minulle siitä, pyyteli tyttö uudelleen.

-- Te... te olette kauniimpi kuin kukaan, jonka ennen olen nähnyt, sanoi Samuel huoahtaen.

-- Te ette ole tottuneet näkemään naisia, Samuel!

-- En, olen vain maalaispoika... Tyttö odotti, että toinen jatkaisi.

-- Tytöt siellä maalla... kuiskasi Samuel, ovat kyllä miellyttäviä... mutta te... te...

Yhtäkkiä löysi hän sopivan sanan.

-- Te näytätte prinsessalta! huudahti hän.

-- Te osaatte valita sanat! lausui tyttö nauraen.

Vähän ajan päästä lisäsi hän:

-- Te, Samuel, olette niin erilainen kuin muut.

-- Erilainenko? huudahti Samuel.

-- Niin. Te olette niin kokematon -- niin nuori. Te tekisitte minun tähteni mitä tahansa! Ettekö tekisikin?

-- Tekisin, vastasi Samuel.

-- Uskaltaisitteko panna elämänne alttiiksi minun tähteni, niinkuin teitte Pertinkin tähden?

Samuel vastasi kiihkolla, joka ei antanut epäilykselle sijaa:

-- Toivon, että siihen tarjoutuisi tilaisuus, huudahti hän nauraen. Mutta joka päivä on vain nämä kiusalliset ja yksitoikkoiset huvimatkat!

Syntyi tuokion hiljaisuus. Nuorukainen laski alas katseensa ja vapisi.

-- Minne viette ruusut? kysyi tyttö.

-- Ne saa taloudenhoitajatar.

-- Antakaa minullekin yksi.

Tyttö otti nipusta ruusun Samuelin katsellessa, miten hän nuppineulalla kiinnitti sen puseroonsa.

-- Voitte silloin tällöin antaa minulle yhden tällaisen, sanoi hän omalla tavallaan ihmeellisesti hymyillen. Älkääpä sitä unohtako.

Poislähtiessään kosketti tyttö kädellään kevyesti Samuelin kättä.

Tämä kosketus tytön lämpimiin, eloisiin sormiin vaikutti Samueliin kuin sähköisku. Siinä oli jotakin erikoista, jotakin, jota Samuel ei koskaan ollut uneksinutkaan. Mutta tyttö poistui huoneesta jättäen hänet miettimään. Samuelin täytyi nojautua pöydän varaan.

Koko päivän kulki Samuel unelmissa. Miss Glady oli hymyillyt hänelle. Hän oli koskettanut hänen kättään!

Tänä iltana meni Samuel Stedman'in luo ainoastaan sitä varten, että saisi puhua asiasta Sofialle. He istuivat ja juttelivat monta tuntia. Samuel kertoi jutun yhä uudelleen, ja Sofia kuunteli säteilevin silmin, ihastuksen valtaamana.

-- Oi, Samuel! kuiskasi hän. Tiesinhän minä, tiesinhän, että hän tulee pitämään sinua arvossa! Hän on niin kaunis -- tiesin, että hänen täytyy olla kiltti ja hyvä!

XI. Juhlivia miijoonainomistajia.

Kului viikko, eikä Samuel kertaakaan nähnyt epäjumalaansa. Hän eli heidän lyhyen keskustelunsa muistoissa ja tasoitellessaan pensas-aitoja uneksi mitä hirveimmistä vaaroista ja ihmeellisimmistä pelastuksista. Ensi kertaa tuntui työ hänestä kiusalliselta. Se tarjosi niin vähän edellytyksiä romaanielämälle!

Samuel jatkoi mietteitään ja tunsi itsensä hirmuisen levottomaksi, kun pelkäsi, että yksitoikkoinen ja kiusallinen todellisuus kokonaan saisi hänet valtaansa. Niin vähän hän osasi uneksia, kuinka lähellä vaihtelua todellisuudessa oli!

Nuori Lockman oli ollut poissa pari päivää käydäkseen tervehtimässä paria ystäväänsä, ja saapui eräänä iltapäivänä aivan odottamatta kotiin. Samuel ymmärsi, ettei häntä oltu odotettu, sillä aina, kun isäntä oli kotona, piti hänen huoneeseensa kantaa suuria kukkakimppuja. Isännän palatessa kotiin oli puutarhuri sattumalta poissa, jonka vuoksi Samuel omasta alotteestaan poimi kukkia ja vei ne sisälle. Hän jätti ne taloudenhoitajattaren työhuoneeseen ja meni sitten tätä etsimään kertoakseen, mitä oli tehnyt. Ruokasalin ovella tapasi hän aavistamattaan nuoren isäntänsä, joka paraikaa oli antamassa Petersille, pöydänkattajalle muutamia määräyksiä.

Vaatimaton puutarhapalvelija kun oli, olisi Samuelin pitänyt lähteä tiehensä. Sensijaan astui hän esiin, ja Pertti hymyili ystävällisesti virkkoen:

-- Kas, Samuel! Hyvää päivää!

-- Hyvä päivää, master Albert, vastasi Samuel.

-- No, mitä pidätte työstänne? kysyi Lockman.

-- Pidän siitä paljon, sir, vastasi Samuel lisäten anteeksipyydellen: Olen vienyt sisälle muutamia kukkia.

Isäntä aikoi jatkaa keskustelua Petersin kanssa, ja Samuel oli lähtemäisillään tiehensä, kun samassa ulkoa kuului automobiilin ääntä.

-- Mitä nyt! Kukahan mahtaa olla? sanoi Pertti mennen ulos katsomaan. Peters meni portille, niin että Samuel jäi yksin.

Suuri, punainen matkailija-automobiili oli pysähtynyt portaitten eteen. Se oli täynnä nuorta väkeä, sieltä huiskuteltiin käsiä ja huudettiin:

-- Pertti! Oh, Pertti!

Pertti näytti olevan äärimmilleen ymmällä.

-- No, piru vieköön! murisi hän mennessään heitä vastaan.

Luonnollisesti ei Samuelin olisi sopinut seisoa siinä. Hänen olisi pitänyt lähteä tiehensä. Mutta etuoikeutettuna henkilönä ei häntä vielä oltu opetettu tietämään paikkaansa. Ja nuo rikkaitten ja ylhäisten mailman herrat ja naiset olivat niin ihmeellisiä olentoja, että hän tunsi vastustamatonta halua saada kuulla heistä jotakin.

Automobiilissa oli kaksi nuorta herraa, jotka, sekä iällään että komealla ulkonäöllään sangen paljon muistuttivat Samuelin isäntää. Lisäksi oli siellä neljä nuorta, hyvin erikoisennäköistä naista. Kaikki he olivat kauniita -- melkein yhtä kauniita kuin miss Glady; ehkä riippui tämä seikka automobiilipuvuista, mutta he tuntuivat melkein vielä enemmän koristelluilta. He olivat mitä kevyemmällä tuulella, nauraen, leikkiälaskien, ilvehtien.

-- Et näy olevan erittäin ihastunut meidän näkemiseemme, Pertti, sanoi eräs naisista.

-- No, vilkastuppa vähän, vanhapoika -- kukaan ei tule meidän päällemme kielittelemään! huudahti toinen nuorista miehistä.

-- Ja me olemme kilttejä ja menemme aikaisin kotiin, lisäsi eräs naisista.

Samuelin huomio kiintyi erityisesti erääseen naisista, joka näytti muita totisemmalta ja ujommalta. Kasvultaan oli hän pienempi kun muut ja ihastuttavasti puettu punaisiin ja valkoisiin; hänen leninkinsä ja hattunsa olivat reunustetut punaisilla nauhoilla. Hänellä oli kauneimmat punaiset posket ja hienoimmat piirteet, mitä Samuel koskaan oli nähnyt.

Hän juoksi nyt nopeasti nuoren Lockmanin luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.

-- Pertti! huudahti hän, tämä on minun syyni; minä heidät viekottelin tänne tulemaan! Kaipasin sinua niin kauheasti. Sano, ettet ole meille vihainen!

-- En, vastasi Pertti, en ole vihainen.

-- No, näytä sitten iloiselta! huudahti tyttö suudellen häntä. Ole nyt kiltti poika -- oh, pyydän sinua!

-- Olen, olen, sanoi Pertti puoliääneen. Minä olen kiltti, Belle.

-- Näes, me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen, sanoi eräs miehistä.

-- Ja te olette todella valmistaneet minulle kauhean yllätyksen, vastasi Pertti. Koko seura näytti pitävän vastausta erittäin hauskana, sillä kaikki he sille nauroivat.

-- Hän ei pyydä meitä käymään sisälle, sanoi eräs naisista. Tule Dolly, menkäämme katsomaan, miten hän asuu.

Koko joukko virtasi sisälle, Samuel jäi paikalleen. Hän kuunteli silkkihameitten kahinaa ja hengitti noitten ihmisten jälkeensäjättämää tuoksua, joka oli suloista, kuin olisi tullut suoraan itämaitten puutarhoista. Sitten pakeni hän alempiin ilmakerroksiin.

Toinen noista nuorista herroista oli, mikäli Samuel palvelijain huoneessa sai kuulla, Jack Holliday, samannimisen rautatiekuninkaan nuorin poika. Muuan hänen sisaristaan oli kihloissa erään englantilaisen herttuan kanssa. Toinen nuorista miehistä oli erään lännen tukkikuninkaan poika, ja vaikka hän vasta oli kahdenkymmenen vuoden vanha, oli hän jo ollut osallisena eräässä roskajutussa, jonka seurauksena oli avioero erään näyttelijän ja hänen vaimonsa välillä. Kenelläkään ei näyttänyt olevan tietoa keitä nuoret naiset olivat. Heidän suhteensa vain kuiskailtiin, ja Samuelilta koko juttu pysyi salaisuudessa.