Part 4

Professori Stewart vaikeni, tarkasteli Samuelia ja mahdollisesti arveli tuhlaavansa oppiaan suotta. Mutta nuorukainen näytti hyvin innostuneelta.

-- Useimmat meidän taloustieteilijöistämme lyövät mielellään totuutta korvalle, mutta asianlaita on todella niin, että mailmassa on liian paljon ihmisiä.

Samuel säpsähti. Juuri sama hirveä epäilys oli hänessä itsessään alkanut saada jalansijaa.

-- On olemassa, lausui professori, laki, jonka Malthus selvästi esitti, että nimittäin väestö lakkaamatta pyrkii kasvamaan yli elämismahdollisuuksien. Ja silloin täydytään liikaväestö laittaa pois tieltä.

-- Ymmärrän, sanoi Samuel vavahtaen. Mutta eikö se ole liian julmaa?

-- Se tuntuu siltä -- yksilöstä. Ihmissuvulle on se todellisuudessa mitä suurin hyvätyö. Se kuuluu elintoimintaan.

-- Olisitteko halukas selittämään minulle tuota asiaa? näytti Samuelin katse kysyvän.

-- Jos tarkastatte luontoa, jatkoi professori, niin huomaatte, että se aina synnyttää paljon useampia yksilöitä, kuin mitä edelleen kehittyy. Lohi laskee miljoonittain munia, tuhansittain nuoria puita itää jokaisessa viidakossa. Ja kaikki nämä yksilöt pyrkivät elämään, mutta vain voimakkaimmat ja elinehtoihin paraiten soveltuvat jäävät elämään. Aivan samallainen on asianlaita ihmisten suhteen, ei ole muuta tapaa, jolla sukua voitaisi parantaa tai edes pitää nykyiselläkään asteella. Ne, jotka sortuvat, uhrataan ihmissuvun hyväksi.

Asianlaita oli niin, kuinka kummalliselta se kuuluneekaan, ettei Samuel koskaan ennen ollut kuullut korulausetta "parhaiten soveltuvien yksilöjen ja lajien säilymisestä". "Luonnollinen valinta" oli hänelle jotakin aivan uutta. Ja hän eli vielä siitä keksinnöstä huolimatta, jonka tieteellinen mailma oli tehnyt viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten. Mikä ihmeellinen yleispätevyys olikaan tässä opissa! Minkä mahtavan alan se käsittikään! Ja kuinka selvältä ja vakuuttavalta se näyttikään! Voi ajatella satoja aivan tuttuja asioita, joihin tämä soveltui. Olemisen taistelu! Parhaiten soveltuvien yksilöitten ja lajien säilyminen!

Muutamia päiviä sitten oli Samuel keksinyt musiikin. Nyt oli hän keksimäisillään tieteen. Kuinka ihmeellinen laitos olikaan ihmisjärki, joka voi selventää elämän moninaiset asiat yhdellä ainoalla suunnattomalla oppisanajoukolla!

Samuel oli aivan innostunut tähän keksintöön.

-- Ymmärrän, sanoi hän tuon tuostakin, ymmärrän!

-- Se on elämän laki, vahvisti professori. Ei kukaan sitä vältä.

-- Siis, sanoi Samuel, kun me yritämme muuttaa asioita, esimerkiksi harjoittaa armeliaisuutta, toimimme luontoa vastaan ja saatamme asiat todellisuudessa pahemmiksi.

-- Juuri niin, vastasi professori.

Samuel huokasi syvään. Kuinka yksinkertainen olikaan kysymys, kun sitä katseltiin tieteen valossa! Tässä oli hän vaivannut aivojaan tuon asian vuoksi, ja koko ajan hän sentään oli ollut luonnon käsissä, hänen tarvitsi ainoastaan asettua makaamaan ja antaa luonnon ratkaista pulma.

-- Luonto ei tee erehdyksiä, sanoi professori Stewart.

Luonnollisesti tuli Samuelin asia selväksi tässä uudessa valaistuksessa.

-- Työttömät ovat niitä, jotka ovat taistelussa epäonnistuneet, sanoi hän.

-- Aivan oikein, vastasi professori.

-- Ja tämä siksi, että he eivät ole soveltuneet.

-- Juuri niin, myönsi professori taas. Niinkuin Herbert Spencer lausuu: "Kykenemättömyyttä saaliin hankkimiseen täytyy pitää siitä johtuvana, että kaitselmus ei kyseenalaista yksilöä luodessaan ole saavuttanut päämääräänsä". Ja luonnollista on, että teollisuusyhteiskunnassa "saalis" vastaa juuri työtä.

-- Kuka on Herbert Spencer? kysyi Samuel.

-- Hänet tunnustetaan tällaisten asiain erikoistuntijaksi, vastasi professori.

-- Ja siis, arveli Samuel, täytyy niitten, joilla on työtä, olla soveliaita. Ja rikkaat, ne, jotka kokoovat miljoonan miljoonan selkään, ne ovat kaikkein soveliaimpia.

-- Hm... niin, virkkoi professori.

-- Ja minun asiani on tämän kautta selvä. Minä olen työtön, minun siis täytyy kuolla.

Professori katsahti Samueliin terävästi, mutta mahdotonta oli erehtyä pojan vilpittömyydestä. Hän ei ollenkaan ajatellut itseään -- hän tahtoi saada selville elämän lakeja.

-- Olen iloinen siitä, että olette selvittäneet minulle tämän kysymyksen. Mutta niitten tuhansien ihmisten, jotka kuolevat nälkään, pitäisi myös saada tämä tietää.

-- Mitä se hyödyttäisi?

-- Niitten pitäisi oppia ymmärtämään. He kärsivät, mikä heistä tuntuu tarkoituksettomalta ja tyhmältä. Mutta jos te selittäisitte heille, että heidät uhrataan ihmissuvun hyväksi, niin ettekö ymmärrä, mikä ero asialla silloin olisi?

-- Minä luulen, etteivät he sitä selitystä ottaisi vastaan erikoisen ystävällisesti, sanoi professori yrittäen heikosti hymyillä.

-- Kuinka niin? kysyi Samuel.

-- Eiköhän kuuluisi vähän ulkokullaiselta, jos sen sanoisi ihminen, jota on onnestanut?

-- Ei vähintäkään. Jos te olette onnistunut, niin olette siihen ollut oikeutettu. Eikö niin?

-- Toivon niin olevan.

-- Teillä on työtä, alkoi Samuel. En tiedä, kuinka professorit saavat työtä, mutta otaksun, että ne miehet, jotka luovat suuria rikkauksia -- ne jotka ovat kaikkein viisaimpia ja kyvykkäimpiä -- antavat yliopistoille rahoja. Eikö niin?

-- Niin, sanoi professori Stewart.

-- Otaksun myöskin, että ne ovat teidät valinneet?

Taas heitti professori epäluuloisen katseen kysyjään.

-- Hm... sanokaamme niin.

-- No, sitten on teillä oikeus opettaa. Silloinhan voisitte noille ihmisille sanoa: Teitä on liian paljon, teitä ei tarvita, teitä täytyy vähentää.

Mutta professori pudisti päätään.

-- Ei, se ei kelpaa, sanoi hän. Samuel mietti, kuten tavallista, ja ymmärsi heti.

-- Minä käsitän! huudahti hän. Tarvitaan tekoja.

-- Tekoja?

-- Niin -- meidän, jotka olemme epäonnistuneet, täytyy opettaa elämällämme. Tarvitaan jonkunlaista herätystä, ymmärrättekö!

-- En käsitä, miksi sellainen olisi tarpeellista, sanoi professori vastentahtoisesti nauraen.

-- Ette ymmärrä siksi, että te ette kuulu meihin! huudahti Samuel kiivaasti. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää -- ei kukaan! On helppo asia olla sellainen, joka elämässä on saanut osakseen onnea. Teillä on miellyttävä koti ja kyllin ruokaa ja kaikkea. Mutta kun joku epäonnistuu, kun hän on perinpohjin lannistettu, silloin saa hän kärsiä nälkää, vilua ja sairautta. Kaikki on vain yhtä ainoata surua, pelkoa ja epätoivoa -- te ette sitä voi käsittää! Olen täällä tutustunut erääseen pieneen tyttöön. Hän työskentelee puuvillatehtaassa. Se on pisara pisaralta imenyt hänestä elämän, ruumiin sekä sielun. Ja siitä huolimatta voi hän nyt saada työtä vain puoleksi päiväksi, ja hänen äitinsä koettaa ompelemalla pitää huolta pikkulapsista, ja kaikki ovat hiljalleen kuolemaisillaan nälkään. Tämä tapahtuu siksi, että te ette tule rehellisesti sanomaan heille totuutta, siksi, että te ette sano heille: Mailma on liian täynnä ja teidän täytyy poistua, jotta meille tulisi mahdollisuus elää. Minä en voi ymmärtää, kuinka teillä, joka asutte täällä ylhäällä, voi olla minkäänlaista iloa, kun tuollaista tapahtuu toisaalla!

-- Hm -- ei, sanoi professori Stewart katsoen terävästi Samuelia ja rypistäen kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, pitikö hänen olla huvitettu, liikutettu vaiko loukattu.

Mitä Samueliin tulee, niin huomasi hän, ettei professorilta enään ollut mitään odotettavissa. Samuel oli häneltä saanut sen opin, minkä professori voi antaakin. Professori ei hituistakaan ymmärtänyt tätä asiaa, sillä hän kuului toiseen mailmaan, onnellisten ja "soveltuvien" ihmisten mailmaan. Heillä oli omat kysymyksensä ratkaistavana! Että professorilta puuttui oikea käsitys asiasta, selvisi hänen seuraavista sanoistaan:

-- Olen pahoillani, kun olen joutunut teitä suotta vaivaamaan, mutta jos pieni raha-apu teitä auttaisi...

-- Ei, sanoi Samuel reippaasti. Te ette saa tarjota rahaa. Eihän se ole oikeudenmukaista. Sehän on armeliaisuutta.

-- Hm! sanoi professori. Niin. Mutta -- ettekö voisi mennä kyökkiin saamaan vähän ruokaa?

-- Miksi viivyttäisimme asioita? huudahti Samuel kiivaasti. Eikö minun pidä mennä saarnaamaan sitä oppia, jonka nyt olen saanut?

-- Mutta tyhjällä vatsalla ette erittäin kauvaa voi saarnata, huomautti professori.

Saarnaamiseni täytyy tapahtua teossa, vastasi Samuel.

Sitten poistui hän, ja professori Stewart palasi kirjoituspöytänsä ääreen. Pöydällä oli paksu pino käsikirjoituksia professorin uuteen huomattavaan teokseen: _Apukeinot. Teoria ja ohjelma._ Muutamia käsikirjoitusliuskoja oli hänen edessään. Päällimmäisessä oli otsakekirjoitus: Kuudeskymmenesensimmäinen luku. -- Työttömyys ja yhteiskunnan vastuunalaisuus.

Ja professori Stewart istui ja tuijotti tähän otsikkoon.

VIII. Pillastunut hevonen.

Sillävälin kulki Samuel leveätä, sirpalekivillä laskettua puistikkotietä pitkin miettien suurta tehtäväänsä. Ensi innostus oli ohitse, ja hän käsitti nyt edessä olevat vaikeudet. Teoreettisesti oli asia selvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä näytti tulevan sangen kiusalliseksi.

Ensinnäkin tulisi olemaan hyvin vaikea levittää tätä oppia. Sillä, jos koettaisi selittää sitä sanoin, niin pidettäisi häntä ulkokullattuna teeskentelijänä, niinkuin professori oli huomauttanut; ja toiselta puolen, jos hän vain käytännössä antaisi opetusta, niin saisivatkohan ihmiset tästä opista täyttä käsitystä? Otaksutaanpa esim., että hän lähipäivinä kuolisi nälkään, silloin olisi vain yksi ainoa henkilö saatu pois tieltä, mutta ihan varmaan oli tarpeettomia ihmisiä miljoonittain.

Tähän saakka oli Samuel sovittanut oppimansa teorian ainoastaan itseensä. Mutta nyt kuvaili hän menevänsä kotiin mrs Stedman'in luo sanomaan hänelle, että mrs Stedman'in pitää jättää turhat ponnistelunsa ja laittaa itsensä pois tästä mailmasta, niin ettei hän eikä hänen kolme lastaan enään olisi ihmissuvun edistyksen tiellä. Samuel ymmärsi, ettei hän koskaan voisi tuollaista tehtävää täyttää, varmaankin siksi, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet soveltuvia. Tarvittiin joku vieras, joku, joka voi käsitellä kysymystä puhtaasti tieteelliseltä kannalta.

Mutta vielä oli eräs vaikeus, ehkä muita vakavampi. Eikö tämä oppi oikeastaan johtanut itsemurhaan? Eikö hänen tehtävänsä olisi yksinkertaisimmin ratkaistu siten, että hän menisi virran rannalle, sitoisi kiven kaulaansa ja heittäytyisi veteen? Samuel pahoitteli, kun ei ollut sitä asiaa kysynyt professorilta. Sillä tuo ajatus peloitti häntä; hän oli oppinut, että hengen ottaminen itseltään on kauhistuttava synti.

Vaikeus näkyi olevan oikeastaan häntä ympäröivän elämän synkeässä ja ihanteellisuutta vailla olevassa luonteessa. Voisipa vaan kuolla jalolla ja sankarillisella tavalla toisten hyväksi! Olisipa esimerkiksi sota ja kehotettaisi kaikkia miehiä tulemaan kuolemaan valleilla! Tai hirvittävä rutto, niin että voisi antautua sairaanhoitajaksi! Mutta ei ollut minkäänlaista muuta, kuin hidas nälkäkuolema -- ja tämä silloin, kun toiset elävät ylellisyydessä. Samuel arveli hankkia itselleen jotakin työtä, joka voisi olla vaarallinen elämälle ja jäsenille. Muita vaarallisetkin paikat näyttivät olevan täytetyt. Mailma ei tarvinnut häntä elämässä eikä kuolemassa!

Jälellä ei siis ollut mitään muuta kuin nälän näkeminen. Kun ei Samuel tänään ollut syönyt mitään, oli hän kohta valmis alottamaan. Hän tiukensi nälkävyötään ja puri hampaitaan. Kulkiessa vaivasi häntä toivo löytää joku tilaisuus itsensä uhraamiseen. Ja tämä juuri samaan aikaan, kuin suuri vaara, suurin hänen tähänastisessa elämässään, lähestyi.

Hän oli kulkenut ohi Fairviewin, suuren herrastalon, jolla oli komea rautainen portti ja sen kummallakin puolella valkeat pilarit. Hän oli tullut sen laajojen tilusten ulkopuolelle ja kauvemmaksi maaseudulle. Hän kulki ilman päämäärää, sokeana, hänestä oli yhdentekevää, mihin hän tuli. Silloin kuuli hän yhtäkkiä takanaan hevosen kavioiden kapsetta; hän kääntyi ympäri ja näki edessään tomupilven ja keskellä pilveä mielettömästi kiitävän hevosen. Samuel seisoi ja tirkisteli; hevosen takana oli jonkullaiset ajoneuvot ja ajoneuvoissa ihminen. Yksi ainoa silmäys riitti Samuelille selvittämään, mikä oli kysymyksessä. Pillastunut hevonen!

Samuelille tuli tämä asia taivaan ihmeenä, se oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ja hän oli valmis. Hänelle tarjoutui tilaisuus eikä hän aikonut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Hän ei hetkeäkään epäillyt. Hän tiesi täydelleen, mitä hänen oli tehtävä, ja hän oli valmis, päätöksessään luja, oikealla paikalla ja jännittyneenä.

Hän asettui keskelle tietä. Hevonen tuli mitä hurjinta vauhtia; se oli nopea ravihevonen, pelosta mieletön ja kauhistuttavan näköinen. Samuel levitti kätensä, ja salaman nopeudella syöksähti eläin hänen eteensä.

Päästäkseen hänen ohitseen hypähti hevonen syrjään; nuorukainen ei ollut liikkeissään hitaampi, hän hypähti ja tarttui ohjaksiin. Hänen kätensä olivat repeytymäisillään pois sijoiltaan, mutta hän ei hellittänyt, vaan laahautui mukana, kunnes viimein onnistui pääsemään jaloilleen. Hevonen ravisteli päästäkseen hänestä eroon; silloin tarttui Samuel toisella kädellään voimakkaasti sen sieraimiin ja piti siten itseään koholla itsepäisesti ja silmät suljettuina.

Näin riippui hän vielä, kun pillastunut hevonen pysähtyi ja ajaja hypähti vaunuista kiiruhtaen häntä auttamaan.

-- Jumalani! huudahti tuntematon. Tuota voi kutsua miehentyöksi!

Hän oli nuori mies, kuolemankalpea ja vapisi joka jäsenestään.

-- Kuinka herran tähden osasitte pysähdyttää sen? kysyi hän läähättäen.

-- Pidin vain kiinni, vastasi Samuel.

-- Miten voinkaan teitä kiittää! huudahti nuori mies. Olette pelastanut henkeni!

Samuel piti vielä kiinni hevosesta, joka vauhkona vapisi.

-- Ei se olisi pillastunut, ellei toinen ohjas olisi katkennut -- katsokaas! sanoi ajaja näyttäen ohjaksen päätä.

-- Mitä se pelästyi? kysyi Samuel.

-- Nähtävästi jotakin paperipalaa. Se on aina ollut niin vauhko, se ryökäle, sanoi nuorukainen, ja pudistaen nyrkkiään hevoselle huudahti hän: odotappas, poikaseni, kyllä minä sinulle vielä näytän!

-- Varokaa, ettei se uudelleen pelästy! kehoitti Samuel tarttuen taas kaikin voimin ohjaksiin, kun hevonen näytti haluavan lähteä tiehensä.

-- Oh, nyt, kun olen saanut sen kiinni, en sitä päästä, vakuutteli nuorukainen. Kyllä se taas rauhottuu.

-- Pidelkää sitä kiinni! kehoitti Samuel vieden käden otsalleen ja horjuen. Minun... minun täytyy hetkeksi istua, tunnen päätäni vähän huimaavan.

-- Oletteko haavoittunut? kysyi vieras levottomasti.

-- En, vastasi Samuel, mutta... mutta en ole tänään saanut ruokaa ja siksi tunnen olevani vähän heikko.

-- Ettekö ole saanut ruokaa? huudahti vieras ihmeissään. Mikä siihen on syynä?

-- Minulla ei ole työtä.

-- Eikö ole työtä? Hyvä Jumala, te olette siis nähnyt nälkää?

-- Olen, sanoi Samuel heikosti hymyillen, niin alkoi käydä.

Hän asettui istumaan tien reunalle. Vieras katseli häntä ihmeissään.

-- Asutteko Lockmanvillessä? kysyi tämä.

-- En, olen aivan äsken tullut tänne. Jätin kotini maalla ja lähdin New-Yorkiin, mutta minulta ryöstettiin kaikki rahani. En ole saanut minkäänlaista työtä ja olin melkein kadottanut kaiken toivon ja valmistautunut kuolemaan.

-- Jumalan tähden! huudahti vieras kauhuissaan.

-- Oh, kaikki on hyvin, sanoi Samuel. En ole sitä niin ihmeenä pitänyt.

Vieras katseli häntä ihmetellen. Samuel vastasi katseeseen. Hän oli utelias tietämään, kenen oli pelastanut. Vieras näytti olevan nuorukainen vuoden tai korkeintaan pari häntä vanhempi. Hänen kasvonsa olivat taas saaneet värinsä, ja Samuelista tuntui, että hän oli kaunein ihminen, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt. Vieraan kasvot olivat avoimet ja ujostelemattomat, silmänsä säihkyvät ja tukkansa kauniin vaalea kuin naisella. Hänellä oli urheilupuku: punainen silkkipaita ja flanellivaatteet, kaikki sellaista, jonka Samuel aina oli tottunut asettamaan yhteyteen hyvän aseman ja rikkauden kanssa. Hevonenkin oli jalorotuinen, ja ajoneuvot kummipyörineen ja hopeakoristeisine siloineen lisäsivät varustusten kalleutta. Samuel iloitsi siitä, sillä ne osoittivat, että hän oli pelastanut ihmisen, jolla oli merkitystä jonkun onnellisen ja "soveltuvan" henkilön.

-- Kun tunnette kykenevänne, niin olkaa hyvä ja tulkaa pitelemään hevosta, sanoi nuorukainen, että minä saan solmia ohjaksen kiinni. Sitten vien teidät takaisin kaupunkiin ja hankin teille jotakin syötävää.

-- Ei, ei! sanoi Samuel. Älkää vaivatko itseänne. Näin on hyvä.

-- Vait'! huudahti mies. Luuletteko todellakin, etten palkitsisi teitä mitenkään?

-- En ajatellut...

-- Heittäkää pois sellaiset ajatukset! huudahti vieras. Hankin teille työtä, niin että pääsette kunnolliseen alkuun.

Hankittaisiinko hänelle työtä! Samuelin sydän alkoi tykyttää kiivaasti. Hetkeen aikaan ei hän ymmärtänyt, miltä kannalta ottaisi lupauksen, kuinka se sopisi hänen uuteen oppiinsa. Mutta varmaankin oli oikein, että hän otti vastaan työtä. Hän oli sen ansainnut. Vaikkapa joku toinen saisi väistyä -- silloinkin, sillä hän oli näyttänyt kuuluvansa soveltuviin. Hän oli voittanut taistelussa. Hänellä oli sija onnistuneitten joukossa ja hän voi auttaa Sofiaa ja tämän äitiä.

Hän nousi reippaasti pitelemään hevosta.

-- Luuletteko voivanne sitä ohjata? kysyi hän.

-- Enköhän. Ainakin koetan.

Hän nousi vaunuihin tarttuen ohjaksiin.

-- Tulkaa nyt! kehoitti hän. Samuel hyppäsi vaunuihin, ja matka sujui hyvää vauhtia takaisin kaupunkiin.

-- Mikä on nimenne? kysyi vieras, ja Samuel sanoi nimensä. Hän kertoi myös, mistä tuli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Erittäinkin kertoi hän, kuinka oli ollut vangittuna, sillä hän ei tahtonut peittää mitään. Mutta hänen seuralaisensa kutsui sitä vaan "pirulliseksi väkivallaksi".

-- Mihin oli aikomuksenne nyt mennä? kysyi hän.

-- Tulin juuri professori Stewart'in luota, vastasi Samuel.

-- Mitä! Ukko Stewin? Kuinka olette tullut tutuksi hänen kanssaan.

-- Hän oli läsnä poliisioikeudessa ja sanoi voivansa hankkia minulle työtä, mutta sitten hän huomasikin, ettei voinut. Tunnetteko hänet?

-- Tottakai, hän oli opettajana yliopistossa.

-- Oh, oletteko yliopistossa?

-- Olin siellä ennen -- isäni kuolemaan asti. Silloin jätin yliopiston. Vihaan opintoja.

Samuel oli äärimmilleen ymmällä.

-- Otaksun, ettette tarvitse opinnoita, sanoi hän sitten.

-- En, sanoi vieras. Isäni ajatteli samoin kuin ukko Stew, mutta minut hän aivan väsytti. Mitä te piditte hänestä?

-- Niin, nähkääs, sanoi Samuel, minä en ole yhtä onnellisessa asemassa kuin te. Mielestäni kertoi hän minulle mitä ihmeellisimpiä asioita.

-- Mitä hän sitten sanoi?

-- Hän selitteli mistä se johtuu, että minä olen ilman työtä. Mailmassa on liian paljon ihmisiä, hän sanoi, ja minä kuulun niihin, jotka eivät ole soveltuvia, kuten hän sanoi. Minä olin epäonnistunut olemisen taistelussa, ja siksi minun täytyy tulla syrjäytetyksi, sanoi hän.

-- Oh, saakeli, sanoiko hän todella niin! huudahti vieras. Samuel toivoi, ettei nuorukainen olisi käyttänyt niin paljon sopimattomia sanoja, mutta hän otaksui, että tämäkin kuului niitten etuoikeuksiin, joilla tässä mailmassa oli onni mukanaan.

-- Olin hänelle hyvin kiitollinen, jatkoi Samuel, sillä en ollut sitä asiaa ennen ymmärtänyt. Mutta kun opin ymmärtämään että se tapahtui ihmissuvun hyväksi, niin en sitä enään ottanut niinkään raskaalta kannalta.

Hänen seuralaisensa heitti häneen syrjäsilmäyksen.

-- Oh saakeli! huudahti hän.

Väittelin hänen kanssaan sekä kauvan että hyvin. Koetin hänet saada ymmärtämään, että hänen pitäisi lähteä opettamaan kansaa. Täällä Lockmanvillessä on tuhansittain nälkää näkeviä ihmisiä. Ja tekisikö teidän mielenne nähdä nälkää tietämättä siihen syytä?

-- En, en luulisi, että tahtoisin, vastasi toinen tarkastellen taas seuralaistaan.

Mutta nyt keskustelu taas keskeytyi. He olivat juuri tulleet komean ristikkoportin luo, joka kantoi nimeä Fairview.

Samuelin hämmästykseksi ajettiin siitä sisälle.

-- Minne menette? kysyi hän.

-- Kotiin.

Samuel tarkasteli hänelle jo tuttua lehtokujaa mahtavine jalavineen, ruohokenttineen ja visertävine lintuineen.

-- Täälläkin minä kävin työtä etsimässä. Mutta minut ajettiin pois.

-- Oh saakeli! huudahti toinen. Mutta nyt ei teitä tulla ajamaan pois.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Ette ole maininneet nimeänne, huomautti Samuel yhtäkkiä.

-- Luulin että sen arvaisitte, sanoi nuori mies nauraen.

-- Kuinka minä voisin arvata?

-- No, ettekö sitten tiedä, kenen tämä talo on?

-- En, sanoi Samuel.

-- Se on Lockmanin. Samuel oli kadottamaisillaan tajuntansa ja tarttui kiinni vaunun istuimeen.

-- Lockmanin! huudahti hän läähättäen, Lockmanin!

Hän tuijotti edessään olevaa suurta rakennusta, leveitä portteja ja lumivalkeita pilareita. Hän tuskin voi uskoa korviaan.

-- Minä olen vanhan Lockmanin poika, lisäsi vieras ystävällisesti. Nimeni on Albert, ja minua kutsutaan Pertiksi.

IX. Rohkean työn palkinto.

Oikein ymmärtääksemme sen voimakkaan vaikutuksen, minkä tämä ilmoitus teki Samueliin, täytyy muistaa hänen mielentilansa. Hän etsi kaikin voimin etevintä, ja eräs viisas mies oli hänelle ilmoittanut ne merkit, joista tämän ominaisuuden voi parhaiten tuntea. Ja "olemassaolon taistelussa" oli vanhaa Lockmania onnestanut paremmin kuin ketään muuta ihmistä, josta Samuel oli kuullut. Hän omisti suuren lasitehtaan Lockmanvillessä ja monta muuta muualla mailmassa. Hän omisti raitiotiet, kaasutehtaan ja vesijohtolaitoksen. Kaupungille annettiin hänen nimensä ja yliopistolle samaten. Jo monet vuodet oli hän hallinnut koko kaupunkia, niin sanoi Fienngan. Ja tuossa oli hänen kotinsa -- linna, joka kelpaisi vaikka kuninkaalle. Kuinka suuren olikaan sellaisen miehen etevyyden täytynyt olla! Ja mitä hyvää olikaan hänen täytynyt tehdä mailmalle, kun hänet palkittiin tuollaisella vallalla ja kunnialla.

Ja tässä oli hänen poikansa, nuori mies, jonka ulkonäkö täydellisesti vastasi Samuelin odotuksia, syntyperältään todellinen prinssi, mutta kuitenkin ystävällinen, avomielinen ja vaatimaton. Hänelle olivat kaikki nämä hyveet ja etevät ominaisuudet tulleet perintönä ja myöskin rikkaus ja valta ikäänkuin sen merkiksi. Ja nyt oli eräällä tietämättömällä poikaisella ollut onni pelastaa tämän erinomaisen olennon henki. Tällä pojalla oli mahdollisuus saada asua hänen luonaan ja palvella häntä, luoda silmäys hänen elämäänsä ja hankkia tietoonsa hänen etevämmyytensä salaisuus. Samuel sai kyyneleet silmiinsä tätä ajatellessaan.

He pysähtyivät linnan eteen, ja ratsupalvelija kiiruhti esiin.

-- Phillips, sanoi nuori Lockman, katsos näitä ohjaksia!

Ratsupalvelija tuijotti ihmeissään.

-- Näytä nämä Sandersonnille, jatkoi isäntä, ja kysy, enkö minä valjaistani maksa niin paljon, että kannattaa antaa parempaakin tavaraa, kuin tuollaista roskaa.

-- Kyllä, sir, vastasi palvelija.

He nousivat ja kulkivat leveän pylväskäytävän lävitse, joka oli täynnä nojatuoleja, pöytiä ja mattoja. Eteissalissa oli virkapukuinen palvelija.

-- Peters, sanoi nuori mies, tämä on Samuel Prescott. Olin vähän pulassa hevoseni kanssa ja hän auttoi minua. Hän ei tänään ole mitään syönyt, tahdon, että hän saa kelpo aterian.

-- Kyllä, sir, sanoi Peters. Minne laitan ruuan, sir?

-- Aamuhuoneeseen. Odotamme siellä. Mutta muista, rikas ateria.

-- Kyllä, sir, sanoi Peters poistuen.

Sillä aikaa oli Samuelilla tilaisuus silmäillä ympärilleen. Milloinkaan ei hän ollut kuullut eikä uneksinut tällaisesta komeudesta. Se oli häikäisevä, uskomaton! Suuri huone ulettui rakennuksen kattoon saakka. Siinä oli leveät marmoriportaat ja valtavan suuri marmoriuuni sekä talo suihkulähteineen ja mitä komeimpine palmuineen ja kukkineen. Ja molemmilla sivuilla oli joukko huoneita tauluineen, seinäkoristeineen ja huonekaluineen, jotka Samuelin mielestä olivat puhdasta kultaa.

Tule, kehoitti hänen seuralaisensa, ja he astelivat portaita ylös.

Mutta he eivät olleet päässeet pitemmälle kuin puolitiehen, kun Samuel hämmästyksestä sanatonna pysähtyi erään taulun eteen. Tätä taulua ei tarvitse kuvata seikkaperäisesti, olkoon vaan sanottu, että se esitti aivan alastonta naista luonnollisessa suuruudessa ja ettei Samuel koskaan ollut sellaista nähnyt. Päästyään taulun lähelle, loi Samuel silmänsä maahan.