Part 3

Tämä huomio saattoi hänet pakenemaan aina vankikomeron keskustaan asti. Samuel ei milloinkaan ennen ollut kokenut tuontapaista, sillä hänen kodissaan oli vallinnut mitä suurin siisteys ja puhtaus. Oli alhaisuuden huippu, että hän avuton olento otettiin kiinni ja sulettiin likaluolaan, jossa syöpäläiset uhkasivat syödä elävältä.

Aamulla sai hän kahvia ja leipää ja vietiin jonkun tunnin odotuksen jälkeen poliisioikeuteen.

Se oli suuri, kylmä ja valkeaseinäinen huone. Paitsi tuomaria ja muutamia kirjureita, oli siellä pari poliisikonstaapelia ja joitakin kuuntelijoita. Erikoisessa aitauksessa istui muutamia väsyneen ja välinpitämättömän näköisiä vankeja. Yksi kerrassaan astuivat ne tuomarin eteen, muutamia sanoja mumistiin ja heidät vietiin pois. Kaikki kävi samaan yksitoikkoiseen tapaan, ikäänkuin sitä olisi jo jatkunut iankaikkisuuden ajan. Tuomari, joka oli iäkäs ja harmaapäinen, näytti naamiaispuvussa olevalta ja hyvinvoivalta liikemieheltä.

Tuli Samuelin vuoro, ja hänkin astui esiin. Hänen nimensä luettiin, ja syytös kuului: irtolaisuudesta.

-- No, sanoi tuomari koneellisesti, mitä teillä on sanottavaa?

Samuel veti henkeään.

-- Ei se ole minun vikani, sir, alkoi hän.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, pitää teidän sanoa, kuiskasi poliisi, joka piteli häntä käsivarresta.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel, kadotin kaikki rahani ja olen koettanut saada työtä, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Onko teillä tässä kaupungissa sukulaisia?

-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Miten kauvan olette täällä ollut?

-- Vain eilisestä asti, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Miten tulitte tänne?

-- Seurasin tavarajunaa, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Ymmärrän, sanoi tuomari. Mutta te olette tulleet väärään paikkaan. Me olemme päättäneet tehdä lopun irtolaisuudesta täällä Lockmanvillessä. Kuukausi. Seuraava asia.

Samuel voi tuskin hengittää.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne... alkoi hän.

-- Seuraava asia, toisti tuomari. Poliisikonstaapeli valmistautui viemään Samuelin ulos.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, kirkui tämä mieletönnä, älkää lähettäkö minua vankilaan!

Hän koetti vapautua poliisin käsistä ja ulvoi lakkaamatta:

-- Ei se ole minun syyni -- minä olen kunniallinen poika ja olen koettanut saada työtä. En ole tehnyt mitään pahaa. Ja te tapatte minut, lähetätte minut vankilaan. Olkaa armeliaita! Oih! Olkaa armeliaita!

Poliisi ravisteli häntä kiivaasti. Mutta Samuelin valituksessa oli jotakin niin puhdasta, että tuomari sanoi:

-- Odottakaa!

-- En voinut sille mitään, että minulta varastettiin, jatkoi nuorukainen kiihkeästi. Ja mitä muuta voin tehdä kuin pyytää työtä? Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja rehellisyyteen, teidän korkea-arvoisuutenne. Isäni olisi mennyt hautaan, jos hän olisi tiennyt, että minä joudun vankeuteen. Hän opetti aina, että on ansaittava leipä rehellisellä työllä.

-- Kuka oli isänne? kysyi tuomari.

-- Hänen nimensä oli Efraim Prescot, ja hän oli maanviljelijä. Kaikki Euba Gornersissa, siellä kotipuolessa, voivat kertoa, mikä mies hän oli. Hän oli mukana taistelussa koko sodan ajan -- neljä kertaa hän haavoittui. Ja jos hän olisi täällä, vakuuttaisi hän teidän korkea-arvoisuudellenne, etten minä ansaitse joutua vankilaan. Syntyi hetken äänettömyys.

-- Mihin rykmenttiin kuului isänne? kysyi tuomari.

-- Pensylvanian seitsemänteentoista, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Älkää, nuori mies, koettako petkuttaa minua, virkkoi tuomari vakavasti.

-- En haluakaan teitä petkuttaa, vakuutti Samuel.

-- Mihin armeijakuntaan kuului Pensylvanian seitsemästoista?

-- Kolmanteen, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Ja kuka oli sen päällikkö?

-- Kenraali Andersson s.o. kunnes hän kaatui Chancellorsvillen taistelussa. Isäni otti siihen osaa.

-- Minäkin otin siihen osaa, huomautti tuomari.

-- Isälläni oli tapana kertoa siitä taistelusta, huudahti Samuel innokkaasti. Hänen osastonsa oli oikealla sivustalla, ja heillä oli kaksinkertainen rivi etuvarustuksia. Kapinallisten ratsuväki hyökkäsi asemiamme vastaan. He uudistivat hyökkäyksensä päivän kuluessa ainakin tusinakertaa, ja kuulat kaatoivat suuria puita. Isäni sanoi, että kapinalliset eivät milloinkaan taistelleet hurjimmin kuin silloin.

-- Minä tiedän sen, sanoi tuomari. Olin itse heidän joukossaan.

Kaikki nauroivat, Samuel tuli kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.

-- Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän.

-- Hyvä on, sanoi tuomari lisäten vakavasti: Niin rakas Samuel, te pääsette vapaaksi isänne tähden. Mutta älkää antako minun nähdä teitä täällä enään toista kertaa.

-- En, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel. Sitten lisäsi hän: Mutta mitä minun pitää tehdä?

-- Laittakaa itsenne pois Lockmanvillestä, sanoi tuomari.

-- Mutta millä tavalla? Minullahan ei ole rahoja. Eikö teidän korkea-arvoisuutenne voisi auttaa minua johonkin työhön?

-- Minä en voi, sanoi tuomari. Olen pahoillani, mutta olen jo tällä viikolla hankkinut työtä kolmelle miehelle enkä tiedä paikkaa enemmälle.

-- Mutta... alkoi Samuel.

-- Annan teille dollarin omista rahoistani, lisäsi tuomari.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, huudahti Samuel loukkaantuneena, en tahdo rahoja lahjaksi!

-- Voitte lähettää ne minulle takaisin, kun saatte työtä, sanoi tuomari ottaen esille setelin, ottakaa tämä. Vanki vapautetaan ja lasketaan irti. Seuraava asia.

Samuel otti rahan ja aikoi lähteä, kun eräs herra, joka istui tuolilla lähellä tuomaria, äkkiä kääntyi tuomarin puoleen virkkoen:

-- Herra tuomari, sallitteko minun sanoa muutamia sanoja?

-- Olkaa hyvä, herra professori, sanoi tuomari kohteliaasti.

-- Voisin ehkä löytää pojalle jotakin työtä.

-- Oh! Se olisi erinomaista.

-- Näyttää olevan kelpo poika ja ansaitsee ehkä auttamisen.

-- Juuri niin, professori. Samuel, tämä on Lackman-yliopiston professori Stevart.

Samuel oli iloinen päästessään professorin tuttavuuteen. Professori oli sievä pieni herra, jolla oli hyvinhoidettu, musta parta ja kultasankaiset silmälasit.

-- Tässä on osoitteeni, sanoi hän, ja jos huomenaamulla varhain käytte kotonani niin katsotaan, mitä voitaisi tehdä.

-- Kiitän suuresti, sanoi nuorukainen pistäen kortin taskuunsa. Kun hän näin oli päässyt selville, että poliisi oli päästänyt hänet irti, kääntyi hän ja lähti tiehensä.

-- Sangen huvittava välikohtaus, sanoi professori.

-- Niin, vastasi tuomari hymyillen. Täälläkin nähkääs toisinaan sattuu sellaisia.

Samuel astui ulos sydämessään lämmin tunne.

Hänellä oli nyt edessään selvä päämäärä. Hän asteli suorinta tietä ulos kaupungista ja seurasi sitten virran rantaa, kunnes tuli tarpeeksi yksinäiselle paikalle, sitten riisui hän vaatteensa, laskeutui rannalla ja peseytyi mitä huolellisemmin. Hän jatkoi tätä melkein puolituntisen, hieroi päätään hiekalla ja vedellä ja suori hiuksiaan sormillaan. Sitten tarkasti hän vaatteensa pala palalta. Täytyi päästä vapaaksi vankeuden kauheista muistoista.

Sitten puki hän jälleen ylleen, kääntyi takaisin kaupunkiin ja meni heti sisälle ystävällisen kapakoitsijan luo kertoen tälle miksi ei ollut voinut pitää lupaustaan, että tulisi aamulla lattiaa pesemään.

VI. Köyhien työläisten parissa.

Samuel poikkesi erääseen leipuripuotiin, osti suuren kakun ja istuutui torilla olevalle penkille syöden leipänsä viimeiseen murenaan. Se oli hänen tietensä halvinta ravintoa, ja suuruus oli nyt pääasia.

Sitten täytyi hänen hankkia itselleen yösija. Hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta hotellien ja yömajojen suhteen, jonka vuoksi hän lähti astelemaan työläiskortteleihin, katsellen epäröiden taloja. Viimein näki hän erään naisen seisovan porttikäytävässä. Nainen oli vanhanpuoleinen, laiha ja rasittuneen näköinen, mutta siisti ja puhdas sekä kasvonsa hyväntahtoisuutta ilmaisevat. Samuel pysähtyi.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, voitteko sanoa, mistä saan vuokrata huoneen?

Nainen tarkasteli häntä.

-- Miten pitkäksi ajaksi?

-- En varmasti tiedä. Tarvitsen sitä nyt ensi aluksi yhdeksi yöksi, mutta jos saan työtä, niin voin tulla sitä tarvitsemaan kauvemmankin aikaa, vastasi Samuel.

-- Työtäkö Lockmanvillestä?

-- Niin, minulle on luvattu.

-- Täällä ei voi olla paljoa työtä, sanoi nainen. Minulla on kaksi huonetta, joita minulla on tapana vuokrata, mutta kun lasitehdas sulettiin, muuttivat vuokralaiseni, ja eräs heistä jäi minulle kaupanpäällisiksi kolme dollaria velkaa.

-- Minä... minä en voi maksaa erittäin paljon, sanoi Samuel.

-- Astukaa sisälle, kehoitti nainen. Ja Samuel seurasi mukana, istuutui ja kertoi seikkailunsa. Ja nainen kertoi hänelle oman elämänsä vaiheet.

Mrs Stedman oli hänen nimensä, ja miehensä oli ollut lasinpuhaltajana. Hän oli ansainnut hyvin, kiireisenä aikana viisi dollaria päivässä. Mutta hänellä oli työpaikkansa hehkuvan lasialtaan edessä, ja se koskee kovasti ihmiseen. Eräänä päivänä sai pyörtymiskohtauksen ja kaatui, polttaen kuumalla lasiaineella pahasti kasvonsa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa häneltä toinen silmä poistettiin. Omaistensa tähden, ja kun työkausi oli loppupuolellaan, palasi hän liian aikaisin työhön, hänen saamansa haavat pahenivat, ja lopuksi kuoli hän verenmyrkytykseen.

-- Siitä on nyt kaksi vuotta, enkä minä saanut minkäänlaista vahingonkorvausta, sanoi mrs Stedman. Olemme töintuskin tulleet toimeen. Tämä vuosi on ollut pahin kaikista. Sanotaan, että nyt on liikepula. Näyttää, kuin kaikki tehtaat olisivat suletut.

-- Eikö väestön täällä ole kovin vaikea tulla toimeen? virkkoi Samuel.

-- Minulla on kolme lasta, kaikki tyttöjä, sanoi mrs Stedman, ja vain yksi voi tehdä työtä. Hän käy puuvillatehtaassa, ja se pantiin käyntiin vasta kuukausi sitten. Väitetään, että se tulee kautta vuoden käymään vain puolella työajalla. Minä ompelen ja autan ihmisiä vähän joka tavalla, mutta sillä ei pitkälle päästä.

Keskustellessaan tämän naisen kanssa unohti Samuel omat huolensa. Hänenhän kotonsa oli kyllä ollut köyhä, mutta siellä ei koskaan oltu tietty tällaisesta kurjuudesta. Ja täällä olivat kadut täynnä ihmisiä, jotka elivät samalla tavalla. Heillä oli perikatonsa aina silmien edessä, heillä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin ikuinen ahertaminen, niinkauvan kuin voimat kestivät ja oli jotakin, työtä.

Sovittiin, että Samuelin piti seuraavana päivänä maksaa hänelle kolmekymmentäviisf senttiä illallisesta, yösijasta ja aamiaisesta. Jos hän haluaisi jäädä kauvemmaksi aikaa, saisi hän täysihoidon neljästä dollarista viikossa tai yksinään huoneen yhdestä dollarista.

Molemmat nuoremmat lapset tulivat koulusta. He olivat hoikkia ja pienikasvuisia tyttöjä. Siistit heillä oli vaatteet, mutta niin paikatut, että hirvitti niitä katsoa. Vähän ajan päästä tuli vanhempi tytär Sofia.

Samuel säpsähti hänet nähdessään. Hän oli äsken kuullut tytön työskentelevän puuvillatehtaassa, olevan perheen tuki, ja hän kuvitteli mielessään voimakasta nuorta naista, sellaista, jommoisia oli hänen kotopuolessaan. Sensijaan näki hän edessään heikon ja raihnaisen lapsen, joka ei ollut toisia paljoakaan suurempi. Sofia oli kolmentoista vuoden ikäinen, mutta Samuelin mielestä ei hän näyttänyt kymmenvuotiaaltakaan. Liikkeissään hän oli vakainen ja miettiväinen ja katseli vierasta parilla hyvin suurella ruskealla silmällä.

-- Tämä on Samuel Prescott, sanoi äiti. Hän on täällä yötä ja tulee mahdollisesti täysihoitoon luoksemme.

Sofia tervehti, otti sitten liinan päästään ja istuutui nurkkaan. Poika luuli, että se johtui ujoudesta, mutta huomasi myöhemmin, että syynä oli väsymys. Tyttö tuki niin usein kuin voi päätään käsillään eikä yleensä tehnyt mitään sellaista, mikä ei ollut tarpeellista.

Aikaisin seuraavana aamuna astui Samuel reippaana ja virkeänä ystävänsä Finneganin suureksi iloksi kapakkaan. Hän laskeutui polvilleen lattialle ja toimitti lattian suhteen sellaisen pesun, ettei se ollut saanut vertaa koko talon olemassaolon ajalla. Vastapalvelukseksi kutsui Finnegan hänet aamiaiselle, jota kutsua Samuel seurasikin, koska hänen senkautta tarvitsisi mrs Stedman'in luona syödä vain vähän.

Professori Steward ei ollut tarkemmin määrännyt aikaa, milloin Samuelin olisi tullut saapua, vaan pyytänyt häntä vain tulemaan aamulla. Hän asui hienoimmassa kaupunginosassa sillan toisella puolella, ja Samuel oli hänen talonsa edustalla vähää ennen kahdeksaa.

Palvelustytöltä, joka avasi oven, sai hän kuulla, että professorin aivan odottamatta oli täytynyt matkustaa New-Yorkiin, josta hän luuli palaavansa ylihuomenna.

Samuel poistui aivan poissa suunniltaan. Hän oli taas saanut huomata, kuinka vähän mailma kiinnitti häneen huomiota. Nähtävästi oli suuri mies aivan unohtanut hänet.

Ei auttanut muu kuin odottaa, ja koko hänen kassansa nousi vain kuuteenkymmeneen senttiin. Niin paljon oli varmaa, ettei hän voinut jäädä asumaan mrs Stedman'in luo. Mutta kun hän tästä ilmoitti mrs Stedman'ille, teki tämä erään ehdotuksen, josta Samuel oli aikaisemmin maininnut. Talon takana oli muutamia neliömetrejä maata, joka oikeastaan oli vain rikkatunkio, johon heitettiin vanhoja läkkiastioita y.m. törkyä. Jos Samuel kaivaisi tätä maata ja kylväisi sinne vähän puutarhasiemeniä, niin saisi hän sen aikaa ilmaiseksi asua ja syödä mrs Stedman'in luona. Lainattuaan lapion kävi Samuel kohta täysin voimin käsiksi tähän työhön.

Kaksi päivää, kolme päivää kului, eikä professori vielä ollut tullut kotiin. Oli lauvantai-ilta ja Samuel istui eteisen lattialla leväten raskaan päivätyön jälkeen. Hänen rinnallaan istui Sofia silmät sulettuina ja nojautuen seinään. Ilta oli lämpöinen ja kaunis, ja tämä hiljainen rauhallisuus sai hänet vähitellen valtaansa. Niinpä sai Samuel kerrankin vilaukselta nähdä hänen sielunelämäänsä.

-- Pidättekö soitosta? kysyi tyttö.

-- Pidän oikein paljon, vastasi Samuel.

-- Kaikki eivät pidä, huomautti tyttö. Tarkoitan todellista soittoa; sellaista kun Fredrik soittaa.

-- En tiedä, sanoi Samuel. Kuka on Fredrik?

-- Hän on eräs ystäväni, vastasi Sofia, muuan saksalaisen poika. Hänen isänsä on mallipiirustaja mattotehtaassa. Fredrik soittaa viulua.

-- Olisi hauskaa kuulla häntä, sanoi Samuel.

-- Otan teidät sinne mukanani, lupasi tyttö. Käyn tavallisesti tervehtimässä heitä sunnuntai-iltapäivinä. Se on ainoa vapaa-aika minulla.

Seuraavana päivänä Samuel siis oppi tuntemaan Bremerin perheen. Heidän talonsa oli vähän kauvempana maallapäin, ja ympäröi sitä muutama puu ja kukkalava. Mutta talo ei ollut suuri, tuskinpa riittäväkään perheelle, joka käsitti vanhemmat ja yhdeksän lasta. Johan, isä, oli suuri ja jykevä mies, jolla oli kukoistavat kasvot ja harjamainen tukka. Hän oli kaupungin asukkaitten enemmistön keskuudessa polttomerkillä varustettu, sillä hän kutsui itseään "sosialistiksi"; mutta tätä ei Samuel ymmärtänyt. Hänen vaimonsa oli kovin pieni nainen, jolta yhdeksän lapsivuodetta oli kokonaan riistänyt voimat. Eniten mielenkiintoinen oli Samuelin mielestä Fredrik, joka soitti viulua. Hän oli kalpea, viisitoistavuotias poika, jolla oli haaveileva ulkonäkö, kiharat hiukset ja kauniit silmät. Bremerin perheessä viljeltiin sangen innokkaasti musiikkia. Isä soitti pianoa ja Fredrikin jälkeinen poika selloa. Kun he soittivat, olivat kaikki perheenjäsenet kokoontuneina kuuntelemaan; pienokaisetkin istuivat sanaa puhumatta ja silmät pyöreinä paikoillaan.

Samuel tunsi muutamia isänmaallisia lauluja, joukon psalmeja sekä muutamia säveleitä, joita joskus oli kuullut tanssitilaisuuksissa maalla. Mutta sellainen soitto, kuin hän täällä kuuli, oli jotakin uutta ja ilmaisi tunne-elämää tavalla, josta Samuelilla ei ennen ollut aavistustakaan. Hän kuunteli ihmetyksen ja ihastuksen valtaamana.

Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää liikutustaan suureksi iloksi Bremerin perheelle, joka kaipasi ymmärtämystä tällä yksinäisellä paikalla. Hänen kiitollisuutensa antoi siivet heidän innostukselleen, he soittivat koko iltapäivän, ja sitten pyysi Johan heitä jäämään illalliselle, niin että voitaisi senjälkeen jatkaa.

-- Teistä olisi pitänyt tulla soittaja, sanoi hän Samuelille. Te olette siksi syntynyt.

Tarjottiin illallinen, jonka vertaista Samuel ei ollut pitkään aikaan saanut. Illallisen jälkeen soitti Fredrik vielä ihmeellisemmin, ja Samuel sai taas luoda silmäyksen perheen elämään ja siihen hillittömään, hurjaan kaipaukseen, minkä Fredrikin sävelet valoivat esille. Isä oli hyväntahtoinen ja miettiväinen, mutta oli vajonnut välinpitämättömyyteen. Äiti oli huolten murtama, ja kaiken tämän painostuksen alla kaipasi pojan sielu mielettömästi elämää.

Kauppa vaati loppumattoman moninaisuuden mattomalleja, ja Johan Bremer seisoi päivät päästään pienillä numeroiduilla neliöillä varustetun suuren paperiarkin ääressä, jolle maalaili monilla väreillä. Hän sai tästä työstä kolmekymmentä dollaria viikossa, ja hänen poikansa hänen apulaisenaan kaksitoista. Hän maalasi samoilla väreillä kaikki määrätyillä numeroilla varustetut neliöt ja valmisti tällä tavoin säännöllisen mallin. Hän teki hyvää työtä, ja Johan kehotti poikaansa käyttämään kaiken kykynsä uusien mallien valmistamiseen. Mutta poika kammosi kaikkea, hän ajatteli ainoastaan musiikkia. Eikä hänen musiikkinsa merkinnyt hänelle hempeämielistä haaveilua, vaan vapautustaistelua tämän mailman orjuudesta. Sellainen oli Johan itsekin nuoruudessaan, jolloin tuli vallankumoukselliseksi, ennenkuin olut, hyvä ruoka ja kodillisuus oli hänet kesyttänyt.

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Soitto oli vallannut kaikkien mielet. Samuel loi katseen huoneessaolijoihin ja huomasi erittäin yhden sielun ottavan osaa tähän murhenäytelmään. Sofia ahmi koko voimallaan soittoa, se oli vähitellen saanut eloa hänen kasvoilleen, hänen hengityksensä oli kiivasta, ja toisinaan pyyhki hän salaa kyyneleen kasvoiltaan.

Kotimatkalla virkkoi hän Samuelille:

-- En tiedä, sopiiko minun tuolla tavoin kuunnella soittoa.

-- Miksi ei? vastasi Samuel, jos se tekee teidät onnelliseksi.

-- Mutta jälkeenpäin se saattaa minut onnettomaksi. Se saattaa minut kaipaamaan. Minä tulen levottomaksi, ja kun taas menen tehtaaseen, tuntuu niin paljon raskaammalta.

-- Mitä te teette tehtaassa? kysyi Samuel.

-- Minä olen kehrääjätyttö, ja kehrään lankaa rullille, kun ne ovat tyhjät.

-- Onko se raskasta työtä?

-- Ei ole raskasta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää. Mutta täytyy koko päivä seistä ja aina tehdä samoja liikkeitä, päivät päästään samoja. Siinä tulee tylsäksi, ei voi ajatella mitään. Ja ilma on täynnä pölyä ja koneitten jyrinää. Siihen tottuu, mutta olen varma, että se on vahingollista.

He kulkivat hetken äänettöminä.

-- Rakennatteko mielellänne tuulentupia? kysähti Sofia yht'äkkiä.

-- Kyllä, myönsi Samuel.

-- Niin minäkin tein ennenaikaan, kun olin nuorempi.

Samuelista tuntui omituiselta, että tämä pieni tyttö aina puhui itsestään kuin vanhasta ihmisestä.

-- Miksette enään tee niin? kysyi hän.

-- Luulen, että olen väsynyt. Mutta minulla on huoneessani joukko kuvia, joita olen leikannut saamistani lehdistä. Kuvia kauniista esineistä: linnuista ja kukista, vanhoista linnoista sekä hienoista rouvista ja herroista. Minun tapanani oli keksiä niistä kertomuksia, kuvitella itseni niitten yhteyteen ja ajatella, että minulle sattui kaikellaisia hauskoja asioita. Haluatteko nähdä tauluni?

-- Se olisi hauskaa.

-- Mietin sellaista kuunnellessani Fredrikkiä. Minulla on urhoollisen ritarin sir Galahadin kuva, hän on hyvin kaunis ja seisoo miekka kädessä hevosensa pään vieressä. Minun tapanani oli ajatella, että joku hänenlaisensa tulisi viemään minut pois sellaiselle paikalle, jossa ei ole tehtaita. Mutta minä luulen, ettei se enään kannata.

-- Kuinka niin? kysyi Samuel.

-- Se on myöhäistä. Minussa on jotakin hullusti. Minä en tosin koskaan puhu mitään, sillä se tekisi äidin onnettomaksi, mutta minä tunnen itseni aina väsyneeksi ja pääni on aina kipeä. Olen niin uninen, niin uninen, mutta kun menen levolle, en sentään voi nukkua -- kuulen aina tehtaan koneitten jyrinää.

-- Oh! huudahti Samuel tahtomattaan.

-- En siitä suuresti välitä, sanoi lapsi. Siihen ei ole mitään apukeinoa, niin ettei kannata vaivata sillä asialla itseään. Minä vaan tulen niin liikutetuksi kun kuulen Fredrikin soittavan.

He kulkivat taas hetken äänettöminä.

-- Hän on hyvin onneton, virkkoi Sofia lopulta.

-- Uskon sen, vastasi Samuel. Sanokaa, huudahti hän yhtäkkiä, ettekö saisi jotakin muuta työtä?

-- Tuskinpa! En ole tarpeeksi voimakas raskaaseen työhön. Ja missä voisin minä ansaita kolme dollaria viikossa?

-- Sekö teille maksetaan?

-- Niin, kun tehdään työtä säännöllisissä oloissa.

Samuel kulki äänetönnä lopun matkasta eikä enään ajatellut soittoa.

VII. Professori Stewart'in luona.

Maanantaiaamuna löysi Samuel professori Stewart'in kotiutuneena ja hän istui odottamassa suuren miehen työhuoneessa tämän syödessä aamiaista.

Se oli suuri huone, jonka kaikilla seinillä oli täpötäysiä kirjahyllyjä. Keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä kirjojen ja paperien peitossa. Samuel ei milloinkaan ollut uneksinutkaan mailmassa olevan niin paljon kirjoja. Hän istui töllistellen ympärilleen ja vavistuksella tuntien, että oli tullut viisauden asuinpaikkaan.

Sellainen oli Samuelin tapa. Luonteensa ja kasvatuksen kautta oli hänellä syvä kunnioitus kaikkea auktoriteettia kohtaan. Hän uskoi lakien pyhyyteen. Senvuoksi olikin vangitseminen ja vankikoppiin sulkeminen hänelle kauhean kova isku. Hän piti kirkkoa jumalallisena laitoksena, jonka palvelijat olivat asetetut kansan paimeniksi. Täällä kukkulalla oli suuri yliopisto, opin temppeli. Ja tämän professorin olivat vallanpitäjät kruunanneet ja asettaneet papikseen. Samuel tunsi kaiken tämän vuoksi syvää kiitollisuutta sen kohteliaisuuden johdosta, mitä hänelle osotettiin, ja oli valmis poimimaan kaikki neuvonmurut, jotka vaan hänen ylettyvilleen tulisivat putoamaan.

-- Jaha, sanoi professori kuivaten silmälasejaan silkkinenäliinalla, Samuel... kuinka se olikaan... Samuel...

-- Prescot, sir.

-- Niin sehän se oli -- Samuel Prescot. No, miten olette nyt voinut?

-- Kiitos, erittäin hyvin, sir.

-- Tarkoitukseni oli käskeä sanomaan teille terveisiä, mutta unohdin sen. Lähtökiireessä oli minulla niin paljon muuta ajateltavaa. Minä... minä toivon, ettette ole odottanut minua.

-- Minulla ei ollut muuta tehtävää, sanoi Samuel.

-- Asian laita on nyt niin, että minä pelkään ei voivani auttaa teitä niinkuin lupasin.

Samuelin sydän melkein lakkasi sykkimästä.

-- Sisareni, nähkääs, sanoi professori vähän hämillään, tarvitsi talonmiestä, mutta nyt olen saanut kuulla, että hän on jo hankkinut sellaisen.

Syntyi hetken hiljaisuus. Samuel tuijotti eteensä.

-- Kun mies on hänen mieleisensä, niin ymmärrätte, ettei ole sopivaa erottaa häntä.

Samuel istui liikkumattomana paikallaan. Hämmästys ja tuska olivat herpaisseet hänet.

-- Sanomattakin tiedätte, virkkoi professori, että se on minulle ikävää, mutta en voi hankkia teille muutakaan työpaikkaa.

-- Mihin minä sitten joudun? huudahti Samuel.

-- Todellakin ikävää, huomautti professori.

Syntyi taas hiljaisuus.

-- Professori Stewart, sanoi Samuel matalalla äänellä, mitä pitää ihmisen tehdä, kun hän on ilman työtä ja näkee nälkää?

-- Jumala yksin tietää! sanoi professori.

Ja jälleen molemmat vaikenivat. Samuel olisi voinut sen itsekin sanoa, sillä hänellä oli mitä lujin luottamus Jumalaan.

Mutta professorikin näytti huomanneen, että hänen vastauksensa oli sopimaton.

-- Täällä Lockmanvillessä, sanoi hän, on aivan erikoiset olot. Muutamat raharikkaat henkilöt yrittivät ottaa haltuunsa koko lasiteollisuuden, tämän vuoksi rakennettiin liian monta lasitehdasta, ja niin syntyi liikatuotantoa. Sitäpaitsi on äskettäin keksitty kone, joka puhaltaa yhtä paljon pulloja kuin tusina ihmisiä.

-- Mitä ihmiset sitten tekevät? kysyi Samuel.

-- Asia järjestyy lopuksi itsestään. Ihmiset saavat antautua toiselle alalle.

-- Mutta puuvillatehtaammehan myöskin käyvät puolella työvoimalla.

-- Niin, on liian monta puuvillatehdasta.

-- Mutta sillähän lailla tulee lopulta liiaksi kaikkea, huomautti Samuel.

-- Niin, sinnepäin ollaan menossa, vastasi professori. Luonnollisesti vaikuttavat ulkomaiset markkinat, mutta vaikeus on itse asiassa paljon syvemmällä.