Part 2

Hän tarjosi kappaleen ruskeasta leivästään, ja Samuel otti sen vastaan kohteliaisuuden vuoksi. Nuori mies oli kolmentoistavuotiaana karannut koulusta ja sitten kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen eläen maaseudun kustannuksella. Hän tuli nyt Meksikosta, jossa oli viettänyt talvea. Ja kuunnellessaan kertomusta hänen seikkailuistaan, ei Samuel voinut olla ajattelematta, kuinka suuri osa kuusi ja kolmekymmentäseitsemän on kahdeksastakymmenestä. Ja koko tällaisen summan voi ansaita yhtenä ainoana päivänä.

-- Tule nyt! kehoitti nuori maankiertäjä, ja he kävelivät rataa kohden. Tavarajuna antoi merkin jarruttamiseen kauempana ylämäessä. Samuelin sydän tykytti mielenliikutuksesta.

He ryömivät pensasten peitossa radan viereen vesitornin lähistölle. Mutta juna ei pysähtynytkään vettä ottamaan, vaan hiljensi vaan vauhtiaan käänteen varalta ja vyöryi kohisten eteenpäin Samuelin mielestä hirveällä vauhdilla.

-- Hyppää! huudahti maankiertäjä ja juoksi rataa kohden. Hän hyppäsi, tarttui kiinni vaunuun ja seurasi junan mukana puoleksi tomupilven peitossa.

Samuelin hermot pettivät. Hän odotti vaunun toisensa jälestä kulkiessa hänen ohitseen. Mutta lopuksi sai hän päättäväisyytensä takaisin. Kyllä hän, jos kukaan, uskalsi. Samuel häpesi pelkoaan.

Hän syöksähti seisoalleen lähtien juoksemaan. Ohitse kulki tyhjä tavaravaunu, jonka ovet olivat avoinna. Samuel hyppäsi ja onnistui tarttumaan kiinni oven syrjään. Juna kiskaisi hänet mukaansa niin voimakkaasti, että hän heti kadotti tuen jalkojensa alta ja kädet olivat heltiämäisillään. Tomu hänet melkein tukahutti, mutta hän piteli epätoivoisesti kiinni ja onnistui käsivoimin kohottamaan itseään. Pian sen jälkeen makasi hän läähättäen ja vavisten vaunun lattialla. Hän oli matkalla kaupunkiin.

Hetken päästä alkoi Samuel ajatella ja tuntea omantunnon tuskia. Hän matkusti ilmaiseksi, mutta eikö tämä todellisuudessa ollut samaa kuin varastaminen? Ja olisiko isänsä hyväksynyt hänen menettelyään? Hän oli alkanut vaelluksensa lankeemalla kiusaukseen! Ja tämä tapahtui sellaisen nuorukaisen neuvosta, joka ylpeili siitä, että joi ja varasti! Jo se että hän teki itselleen tuollaisia kysymyksiä, oli kylliksi Samuelille, ja hän päätti kaupunkiin tultuaan ensi työkseen mennä rautatien matkalipputoimistoon kertomaan, mitä oli tehnyt, ja maksamaan matkansa.

Noin tunnin kuluttua pysähtyi juna ja Samuel kuuli jonkun käyden lähestyvän. Hän piiloutui vaunun nurkkaan, sillä hän häpesi olla siellä. Joku pysähtyi vaunun viereen ja työntöovi sulkeutui, minkä jälkeen askeleet taas etenivät. Kuului kolinaa ja vihellystä, niinkuin vaunuja vaihdettaissa, sitten lakkasivat nämäkin äänet ja hiljaisuus vallitsi.

Samuel odotti tunnin verran, mutta viimein tuli hän levottomaksi, nousi ja tarkasti ovea. Se oli lukossa.

Poika pelästyi. Hän istuutui miettimään asiaa.

-- Nähtävästi saan olla lukon takana New-Yorkiin asti, ajatteli hän. Mutta miksi ei vaunu kulje?

-- Ehkä olemme sivuraiteella odottamassa matkustajajunan sivuuttamista, oli hänen seuraava ajatuksensa.

Ja suuttumuksella hän ajatteli, että sitä junaa hän olisi saanut seurata. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, eikä vaunu ollenkaan osottanut liikkumishalua, heräsi hänessä pelottava aavistus: ehkä vaunu oli jätetty pois junasta -- sivuraiteelle!

Pari kolme junaa meni sivutse, ja joka kerta Samuel oli tuskallisessa odotuksessa. Mutta ne eivät pysähtyneet. Jälleen tuli hiljaisuus, ja hän istui pimeässä, odotti, ihmetteli ja pelkäsi.

Hän ei voinut tietää ajan kulumista, ja aivan varmaan muodostui jokainen tunti tässä asemassa iankaikkisuudeksi. Väliin nousi hän kävelemään edestakaisin kuin petoeläin häkissään, väliin laskeutui hän makaamaan oven viereen heristäen korviaan kuullakseen jotakin ääntä, sillä hän pelkäsi jonkun voivan kulkea ohitse, ilman että askeleet kuuluisivat paksujen vaununseinien lävitse.

Vähitellen tuli hänen nälkä ja hän rupesi syömään niukasta ruokavarastostaan. Sitten, alkoi häntä janottaa, mutta vettä ei ollut.

Hänen mielensä levottomuus kasvoi. Ei ollut leikin asia olla suljettuna vaunuun, kuka tietää kuinkakin yksinäisellä paikalla, ja kärsiä janoa. Hän hypähti seisomaan ja alkoi mielettömästi kolkuttaa ja potkia ovea. Mutta pian hän siihen väsyi, laskeutui jälleen lattialle pitkälleen ja vapisi osaksi pelosta, osaksi kylmästä. Ilma alkoi kylmetä, niin että Samuel tiesi yön alkavan. Täällä vuorilla palelti vielä öisin.

Tuli vieläkin juna, tavarajuna, minkä seikan Samuel voi päättää sen raskaasta käynnistä ja ajasta, minkä se tarvitsi ohitse ehtiäkseen. Hän potkasi ovea ja kiljui, mutta huomasi pian, että oli hyödytöntä huutaa tuollaisessa metelissä.

Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä, ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.

Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta satimeensa! Täytyi päästä pois.

Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä, vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.

Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän, sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä lautoja.

Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan. Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä. Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.

Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.

Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi, että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.

Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen, kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:

-- Halloo!

Hetkeen aikaan ei Samuel voinut puhua. Sitten hän huusi:

-- Auttakaa! Auttakaa!

-- Mikä hätänä? kysyi ääni.

-- Olen suljettu tänne sisälle! huusi Samuel.

-- Kuinka olette joutuneet sinne?

-- Minut sulettiin tänne erehdyksessä. Olen puolikuollut.

-- Kuka olette?

-- Matkustin vaunussa.

-- Oletteko maankiertäjä? Se on oikein teille. Voitte olla siellä edelleenkin.

-- Ei, ei! huusi poika hurjasti peloissaan. Olen melkein nälkään kuollut -- olen ollut täällä neljä päivää. Jumalan nimessä päästäkää minut ulos -- en enään koskaan näin tee.

-- Jos lasken teidät ulos, sanoi ääni, niin on minun velvollisuuteni antaa pidättää teidät.

-- Hyvä on! huusi Samuel -- tulkoon mitä tahansa, mutta älkää jättäkö minua tänne.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Onko teillä rahoja? kysyi ääni.

-- Minulla on.

-- Älkää sitten huutako noin hirveästi. Paljonko teillä on?

-- Mitä?

-- Minä kysyn, paljonko teillä on.

-- Minulla on kahdeksankymmentä dollaria.

-- Hyvä on! Antakaa ne minulle, niin lasken teidät ulos.

Kuinka epätoivoinen Samuelin asema olikaan, niin saattoi tämä vaatimus hänet kumminkin epäilemään.

-- En voi antaa teille kaikkia rahojani, huusi hän.

-- Vai niin! Jääkää sitten sinne.

-- Ei, ei! kiljui Samuel. Odottakaa! Antakaa minun pitää vähän!

-- Annan teidän pitää viisi dollaria, sanoi ääni. Suostutteko? Kiirehtikää!

-- Olkoon menneeksi, sanoi Samuel heikosti, annan teille rahat.

-- Mutta muistakaa, ettette tee tyhmyyksiä!

-- En, en, laskekaa minut vaan ulos!

-- Kolautan teitä kalloon, jos yritätte vehkeillä, murisi ääni. Ja poika seisoi vavisten, kun telkeä kohotettiin ja ovi työnnettiin auki. Lyhdyn valo tulvasi sisään oviaukosta ja sokaisi hänen silmänsä.

-- Rahat esiin! komensi vieras astuen varovaisuuden vuoksi vähän syrjään.

-- Kyllä, virkkoi Samuel, avaten neulan, jolla tasku oli sulettu. Mutta en näe laskea rahoja.

-- Kiirehtikää! Minä lasken.

Samuel veti esiin setelipakan, ahneet sormet sieppasivat sen, valo katosi ja kuului poistuvien juoksuaskelten ääntä.

Samuel ei hetkeen aikaan ymmärtänyt asemaa.

-- Antakaa minun viisidollariani! ulvoi hän, työnsi oven kokonaan auki ja hyppäsi ulos. Hän ehti enään näkemään varjon, joka lyhtyineen katosi radalla seisovien vaunujen joukkoon.

Samuel syöksyi varjon jälkeen, kompastui johonkin esineeseen ja tuupertui pääedellä ojaan. Kun hän taas pääsi jaloilleen, alkoi pitkä vaunujono lähteä liikkeelle, eikä lyhdynvaloa näkynyt enään missään.

IV. Ilman työtä ja rahaa.

Rahat olivat poissa, mutta Samuel kärsi niin paljon janosta ja nälästä, ettei hän joutanut muusta välittämään. Sitten muisti hän olevansa täällä autiolla paikkakunnalla ja että oli juna lähdössä pois. Jos hänen täytyisi jäädä tänne, saisi hän ehkä vielä nähdä nälkää.

Hän juoksi poisvierivää junaa kohden, tarttui tavaravaunun rautaportaisiin ja nousi niitten päälle. Hetken kuluttua kiipesi hän vaunun katolle, mutta siellä puhalsi kylmä tuuli, hän ei voinut olla siellä, joten hänen täytyi jälleen laskeutua alas. Vasta nyt muisti hän, että oli unohtanut tavarakääreensä tyhjään rautatievaunuun.

Onneksi juna tunnin kuluttua hiljensi vauhtiaan, ja kun Samuel kurkisti ulos, näki hän valoa junan edessä. Myöskin ympäristöllä oli valoja, joten Samuel ymmärsi, että oli tultu suureen kaupunkiin. Päivä alkoi sarastaa idässä, ja rakennusten varjot heikosti häämöttivät.

Samuel laskeutui junasta ja lähti varovasti astelemaan asemalle, sillä hän oli sekä kangistunut että heikko.

Asemahuoneessa paloi tuli. Hän katsoi ikkunasta sisään ja näki miehen istuvan pulpetin ääressä ja kirjoittavan ahkerasti. Samuel koputti ovelle.

-- Astukaa sisään! kehoitti ääni, ja Samuel astui huoneeseen.

-- Anteeksi, voisinko saada vähän vettä? pyysi hän.

-- Tuolla nurkassa on, sanoi kirjoittaja tuskin kohottaen katsettaan paperista.

Huoneen nurkassa oli vesiastia, ja Samuel oi. Vesi maistui suloiselta, ja Samuel joi niin paljon kuin jaksoi.

Sitten hän odotti hetkisen.

-- Pyydän anteeksi, alkoi hän varovasti.

-- Mitä on asiaa? kysyi kirjoittaja.

-- Olen melkein nälkään kuollut, en ole saanut ruokaa pitkään aikaan.

-- Vai niin! sekö oli asiana! Ulos täältä!

-- Ymmärrätte minua väärin, virkkoi Samuel masentuneena.

-- Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla kerjäläisiä!

Kerjäläisiä. Sana sattui Samueliin kuin piiskan isku.

-- En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä... Hän jätti lauseensa kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.

Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen oli rehellisesti ansainnut.

Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.

Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin. Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa -- hedelmiä ja leipää -- ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.

Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin oli työtä!

Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka oli kovassa touhussa.

-- Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille ei? rähähti mies.

-- Ettehän te koskaan ole minulle sellaista sanonut, huomautti Samuel vakavasti.

-- Menkää tiehenne! kehoitti mies. Teitä tulee tänne sellainen joukko, ettei teihin kukaan jouda huomiota kiinnittämään.

Tuleeko sellainen joukko! Samuel muisti äkkiä, että hän kadulla oli tavannut joukon köyhän näköisiä miehiä. Etsivätkö ne kaikki työtä onnistumatta saamaan minkäännäköistä? Ehkäpä useimmat niistä keräsivätkin, mutta turhaan.

Samuel jatkoi matkaansa mieli mitä kauneimman epätoivon painostamana. Hän tuli etukaupunkeihin ja kuulusteli työtä, mutta kukaan ei tarvinnut auttajaa. Kello oli nyt 12 päivällä, ja ihmiset söivät puolipäiväistään. Samuelin sieramiin tunki ruuan tuoksu avoimista ovista. Hän palasi takaisin kaupunkiin, sillä hän ei enään jaksanut kestää.

Hän huomasi yhä heikontuvansa ja tunsi kauheata pelkoa. Pian ei hän enään kykenisi työhön!

Samuelista oli outoa, että ihminen voi kuolla nälkään keskellä sivistynyttä yhteiskuntaa. Hän voi sitä tuskin uskoa ja tunsi sellaista mahdollisuutta ajatellessaan päänkipua. Miten tämä tuleekaan päättymään?

Annetaanko hänen laskeutua kadulle kuolemaan. Tai oliko erityinen paikka, jonne nälkäiset ihmiset menivät kuolemaan?

Siten kului päivä ilman, että Samuel löysi enempää työtä kuin ruokaakaan. Muutamat neuvoivat häntä jättämään kaupungin; se ei ollut oikea paikka työn etsijälle, selittivät he. Nähtävästi oli kaupungissa jokin hullusti, mutta ihmiset eivät pysähtyneet hänelle sitä sanomaan.

Tämä oli ensimmäinen suurkaupunki, jossa Samuel oli ollut, ja tavallisissa oloissa olisi hän katsellut sitä ihmetyksellä ja ihailulla. Hän kulki suurten tiili- ja kivirakennusten, raitiotievaunujen, ruiskuhuoneitten ja monien muitten ihmeellisten laitosten ohitse.

Sitten tuli hän terässillalle ja kulki virran ylitse. Katu muuttui yhä leveämmäksi. Samuel laahusti mäkeä ylös ja oli nyt sirpalekivillä lasketulla käytävällä, jonka kummallakin puolella kasvoi puita. Niitten välistä vilkkuivat komeat talot. Täällä asui nähtävästi rikasta väkeä, ja ihmetellen töllisteli Samuel kaikkea tätä komeutta. Hän tuli suurelle "maatilalle", jota ympäröi kymmentä jalkaa korkea rauta-aita ja komea puutarha. Siellä oli ihanasti viheriöiviä ruohokenttiä ja ylvästellen astuvia riikinkukkoja ja herraskartanorakennus valkoisine pilareineen.

Sitten muistutti nälkä taas olemassaolostansa Samuelia. Varmasti täytyi kaiken tämän rikkauden ja loiston keskellä olla hänelläkin jotain toivoa. Hän asteli taloa kohden, mutta ei ollut vielä päässyt puolitiehenkään, ennenkuin kukkia hoitava mies hänet huomasi ja lähti vastaan.

-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? huusi hän, ennenkuin Samuel oli ennättänyt lähellekään.

-- Etsin työtä, alkoi Samuel.

-- Tahdotko päin silmiä! kiljui mies. Kuinka uskallat tulla tänne tuolla tavalla?

-- Mitä pahaa tässä sitten on? kysyi poika ihmeissään.

-- Tiehesi maankiertäjä! huusi mies. Samuel kääntyi ja poistui nopeasti. Maankiertäjä!

Hän tuli nyt ensi kertaa heittäneeksi silmäyksen vaatteisiinsa, jotka putoamisen johdosta ojaan olivat saviset. Myös kasvot ja kädet olivat likaiset, hiukset pörrössä ja koko hänen ulkonäkönsä vähemmän sopiva työn etsijälle. Joka tapauksessa ei tämä osa kaupunkia ollut oikea paikka työn etsimiselle, jonka vuoksi Samuel palasi samaa tietä takaisin.

Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylitse ja myymälöitä alettiin sulkea. Pian olivat ne kiinni kaikkialla. Ja yöllä, sen tunsi Samuel, olisi hänen loppunsa tuleva. Tämä saattoi Samuelin epätoivoon.

Hän kiirehti sisälle ensimäiseen valaistuun paikkaan, minkä näki.

Se oli kapakka, ja huone oli tyhjä lukuunottamatta valkopukuista miestä myymäläpöydän takana.

-- Minä en ole kerjäläinen! huusi Samuel.

-- Mitä käskette? sanoi mies.

-- Sanon, etten ole kerjäläinen. Tulen takaisin ja maksan teille. Olen nälkään kuolemaisillani, minun täytyy saada jotakin syötävää.

-- Saakeli soikoon, nuori ystävä! huudahti kapakoitsija. Te ymmärrätte esittää asianne. Teistä olisi pitänyt tulla näyttelijä. Tulkaa lähemmäksi ja pistelkää suuhunne!

-- Mitä! sopersi Samuel hämillään.

-- Syökää! kehoitti mies viitaten ruokia. Ehkä nyt ymmärrätte.

Samuel kääntyi ja näki pöydällä joukon ruokia. Hän hyökkäsi niihin käsiksi. Ensimäistä suupalaa pureskellessa valtasi hänet jonkullainen hulluus, ja hän ahmi kuin villipeto.

Hän jatkoi sitä muutamien minuuttien ajan, ja kapakoitsija katseli uteliaana, kunnes viimein huomautti:

-- Tiedättekö, luulen, että nyt on paras lopettaa.

-- Mitä? virkkoi Samuel ottaen lisää ruokaa.

-- Sanon, että lopettakaa nyt. Itsenne tähden. Näen, että olette puhuneet totta, eikä pieni pysähdys vahingoittaisi teitä.

Samuel tuijotti kaipauksella ruokaan ja toivoi vielä saavansa sitä kätensä täyteen.

-- Tulkaapa tänne juttelemaan! kehoitti kapakoitsija. Missä te olette ollut?

-- Minut sulettiin tyhjään tavaravaunuun.

-- Hm! Sepä tavatonta! No, miten kauvan olitte sinne sulettuna?

-- Mikä päivä tänään on?

-- Perjantai.

-- Minut sulettiin siihen rotanloukkuun keskiviikkoaamuna. Minusta aika tuntui pitemmältä.

-- Olihan se jo tarpeeksi pitkä, huomautti kapakoitsija.

-- Jouduin ryöstön uhriksi. Eräs mies vei rahani, jatkoi Samuel. Sitten tunsi hän taas samaa häveliäisyyttä kuin aikaisemminkin ja lisäsi: Älkää luulko minua kerjäläiseksi. Tahdon tehdä työtä ja maksaa rehellisesti.

-- Hyvä on, sanoi kapakoitsija, älkää huolehtiko siitä asiasta.

-- Eikö teillä ole annettavana minulle mitään työtä? Eikö ole puita pilkottavana.

-- Me emme polta puita.

-- Tai jotakin puhdistustyötä? kysyi Samuel katsellen ympärilleen. Huone ei näyttänyt erittäin siistiltä. Minä pesen tämän huoneen lattian.

-- Me pesemme aikaisin aamulla, vastasi kapakoitsija.

-- Antakaa sitten minun tulla se tekemään, pyyteli Samuel.

-- Olkoon menneeksi! Mutta teidän täytyy sitten taas syödä lisää.

-- Tulen kumminkin.

-- Jos tahdotte seurata neuvoani, niin jättäkää tämä kaupunki. Lockmanville on epäkiitollinen kaupunki työn etsijälle.

Samuel säpsähti.

-- Lockmanville! huudahti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.

-- Niin, ettekö tiennyt, missä olette?

-- En, en tiennyt. Lockmanville! suurten lasitehtaitten kaupunki?

-- Aivan niin.

-- Ja täälläkö vanha Henry Lockman asui?

-- Kuinka sitä kysytte?

-- Ilman aikoja, tai oikeastaan siksi, että isäni sijoitti kaikki rahansa Lockmanin yhtiöön ja menetti ne.

-- Saakeli soikoon! huudahti kapakoitsija.

-- Eivätköhän ne antaisi minulle täällä jotakin työtä, jos puhuisin niille tuosta asiasta.

-- Ehkä -- mutta vika on vaan siinä, että koko lasitehdas on sulettu.

-- Sulettu! huudahti Samuel ja lisäsi: hänen kuolemansako tähden?

-- Ei, se on sulettuna kesäisin, mutta tänä vuonna sulettiin se jo maaliskuussa. Oli huonot ajat.

-- Vai niin, sanoi Samuel.

-- Siksi käy täällä Lockmanvillessä joukko ihmisiä työtä etsimässä, jatkoi isäntä. Myöskin monet muut tehtaat ovat sulettuna puuvillatehdas käy vain puolella työvoimalla.

-- Ymmärrän.

-- Ukko Lockmanin tapana oli sanoa, että maassa on liian paljon lasitehtaita, lisäsi isäntä. Ja kun niitten tehtaitten omistajat, jotka hän oli ostanut, perustivat yhä uusia tehtaita, niin voitte ymmärtää, millainen asema on.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Tulen taas huomenaamuna varhain, virkkoi Samuel masentuneena.

-- Hyvä on, vastasi isäntä hymyillen ellette vaan unohda lupaustanne. Kun muutamia kapakkavieraita nyt tuli sisään, lisäsi hän: kiiruhtakaa!

Ja Samuel lähti tiehensä sitäkin mieluisammin, kun huomasi, että koko ajan oli ollut kapakassa, hänen mielestään kauhean syntisessä paikassa.

Hän kulki taas katua pitkin. Oli alkanut hieno ja jäätävä sade. Mitä pitäisi hänen tehdä?

Voimakkaan ruuan vaikutuksesta tunsi hän ruumiissaan lämpöä. Mutta ei kannattanut kävellä ja kastua. Hän kurkisteli porttikäytäviin, ja kun löysi erään pimeän ja tyhjän, laskeutui hän sinne makuulle.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Joku mies tuli porttikäytävään, tunnusteli porttia ja kääntyi jälleen pois. Samuel sattui liikuttamaan jalkaansa.

-- Halloo! huusi mies. Mikä te olette?

-- Minä se vaan olen, vastasi Samuel.

-- Ylös! komensi vieras.

Samuel nousi seisaalleen ja luja käsi tarttui hänen kaulukseensa.

-- Kuka te olette?

Hänet työnnettiin valoisalle kadulle, ennenkuin ehti saada sanaa suustaan.

-- Taas maankiertäjä! murahti ääni; ja Samuel näki kauhukseen, että oli joutunut poliisin käsiin.

-- Hyvä konstaapeli, en ole tehnyt mitään pahaa, valitteli Samuel.

-- Seuraa mukana! komensi poliisi.

-- Mihin? vaikeroi Samuel.

Mutta poliisi kiskoi hänet ilman muuta mukanaan. Silloin valtasi Samuelin hurja pelko.

-- Ette suinkaan aijo vangita minua? kysyi hän.

-- Aijon niinkin. Miksi en sitä tekisi?

-- Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa! Enhän minä sille mitään mahda, että minä...

Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta poliisin valtava koura piteli häntä kauluksesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan.

-- Pitääkö minun käyttää pamppua? murahti poliisi.

Samuel ei enään vastustellut. Mutta häntä vavistuttivat pelosta ja epätoivosta johtuvat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, ja häpeän kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hän joutuu vankilaan!

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi poliisi hetken kuluttua. Miksi ette ole rauhallinen?

-- Teillä ei ole syytä minun vangitsemiseeni, valitti poika. En ole tehnyt pahaa, enkä sille mitään voi. Minulla ei ole asuntoa eikä rahaa, mutta se ei ole minun syyni.

-- Tuon voitte sanoa tuomarille, vastasi poliisi.

-- Mutta -- mutta mitä minä olen tehnyt. Miksi...?

-- Vaiti! ärähti poliisi ravistaen vielä kerran kauluksesta. Ja Samuel vaikeni.

V. Poliisioikeudessa.

Poliisiasemalla istui lihavahko ylikonstaapeli uneliaana tuolillaan.

-- Taas irtolainen! sanoi poliisi, ikäänkuin tahtoisi sillä antaa ymmärtää, ettei ylikonstaapelilla ollut mitään erikoista syytä herätä.

-- Mitä hän on tehnyt? kysyi tämä kuitenkin.

-- Maannut porttikäytävässä, kuului vastaus.

Samuel oli nyt ehtinyt oppia ymmärtämään kaikkien vastaväitteiden hyödyttömyyden. Mykällä epätoivoisuudella hän mukautui kohtaloonsa antaen ylikonstaapelin vaatimat tiedot: Samuel Prescot, seitsemäntoistavuotias, syntynyt ja kirjoissa Euba Gornersissa, ammatiltaan maatyöläinen eikä ennen syytteessä rikoksesta. -- Hyvä on, virkkoi ylikonstaapeli, jatkaen taas torkkumistaan. Samuel vietiin pois, ja tämän äkillisen käynnin jälkeen työnnettiin hänet vankikoppiin, jonka rautaovi paukahti kiinni hänen takanaan.

Samuel oli yksin ja voi vapaasti sallia surunsa ilmetä itkussa ja nyyhkytyksessä. Hän ei voinut kuvitella häpeällisempää ja kauheampaa kohtaloa kuin se, minkä uhriksi oli joutunut: ensin hän oli pakotettu kerjäämään ja sitten sulettu vankeuteen. Hän ei tiennyt, mitä oli tapana tehdä ihmisille, jotka ovat työttömiä ja näkevät nälkää.

Itkien makasi Samuel lattialla, kunnes hetken kuluttua kauhistuneena sävähti pystyyn. Hän oli tuntenut ruumiissaan pistävää kipua, mikä saattoi hänet mielettömästi hyppelemään. Viimein huomasi hän, että oli maannut mitä siivottomimmassa kunnossa olevan patjan päällä.