Part 15

-- Toverit, sanoi nuori lakimies. Jokainen ihmisyyden edistysaskel on riippunut siitä, että on löytynyt miehiä, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan itsensä ja elämänsä. Kaikkialla, missä meidän liikkeemme on levinnyt ja kasvanut voimakkaaksi, on se tapahtunut vainojen alaisena ja niiden uhalla. Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän olla siihen valmistuneita; me voimme varrota vuoden, mutta emme koskaan voi saada mitään toimeen, ennenkuin uskallamme uhmata seurauksia. Sen vuoksi pyydän teitä kaikkia yhtymään lupaukseen: että me puhumme Lockmanvillen kaduilla ensi torstai-iltana ja tulemme jatkamaan katupuheita niin kauvan, kun olemme taistelleet itsellemme ne oikeudet, jotka meille Amerikan kansalaisina kuuluvat.

Hetkisen vallitsi huoneessa juhlallinen hiljaisuus Everleyn lopetettua puheensa. Senjälkeen miehet ja naiset toinen toisensa perästä selittivät olevansa taisteluun halukkaita.

-- Minä olen ollut ilman työtä neljä kuukautta? selitti eräs miehistä, ja minulle on luvattu tointa ensi viikoksi. Jos tulen vangituksi, niin olen varma, etten sitä työtä tule saamaan. Mutta minä tahdon siitä huolimatta puhua.

-- Ja minä olen toimessa Wygantin puuvillatehtaassa, sanoi toinen. En pysy kauvan nuorena ja työkykyisenä, ja kun tulen poisajetuksi työpaikastani, tuntuu se raskaalta. Mutta minä tahdon olla mukana.

-- Ja minä myös, pisti väliin Lippman, sikaripuotin omistaja. Vaimoni voi hoitaa liikettäni, lisäsi hän. Ilmoitus otettiin vastaan yleisellä naurulla.

Tämän jälkeen nousi Fredrik Bremer ylös.

-- Isäni on tullut varovaiseksi, huudahti hän, mutta minä tahdon myöskin puhua!

-- Ja minä, ilmotti Samuel. Minä uskon, että minusta tulee sosialisti. Sallitteko minun auttaa teitä?

-- Pieninkään apu ei tule ylenkatsottua näin ratkaisevalla hetkellä, kuin tämä, sanoi Everley. Meidän täytyy seisoa tykkiemme luona, sillä jos he onnistuvat murskata meidät tällä kerralla, viipyy kauan ennenkuin voimme saada äänemme taasen kuuluviin.

Kokoushuoneen eräästä nurkkauksesta alkoi kuulua laulua. Toiset yhtyivät lauluun, mikä paisui niin valtavaksi hymniksi, että huoneen katto oli ilmaan kohota.

-- Mitä tämä on? kuiskasi Samuel Fredrikille.

-- Se on laulu, jota kutsutaan "Punaiseksi lipuksi", vastasi Fredrik.

Samuel istui kuin noiduttuna kuunnellen laulua.

XXXI. Katukokous.

Kokouksesta lähtiessään hajaantuivat toiset kokouksen osanottajat eri suuntiin jakaakseen kiertokirjeitä, mutta Everley ja Fredrik seurasivat uutta ystäväänsä Samuelia tämän kotiin ja odottivat kunnes hän oli saanut lukituksi asuntonsa oven ja siten saapunut varmaan suojapaikkaan. Kokouksessa olivat he jo jättäneet Samuelille muutamia sosialistisia sanomalehtiä ja lentokirjasia, joiden tutkimiseen Samuel käytti suurimman osan seuraavasta päivästä. Ne antoivat hänelle selvän kuvan koko siitä ihmeellisestä liikkeestä, jonka kanssa hän oli viime päivinä joutunut kosketuksiin, ja ne selvittivät hänelle koko sen julman järjestelmän, minkä rattaisiin hän oli kietoutunut.

Se oli kaikkityyni niin täydellisen selvää, että Samuel tunsi itsensä katkeroituneeksi kansalle, joka ei sitä vieläkään ymmärtänyt. Hän kulutti aikaansa sillä, että mielikuvituksessaan taisteli kaikkien niiden kanssa, jotka hän tunsi: veljiensä kanssa, Finneganin, Charlie Swiftin, master Albertin, mr Wygantin, professori Stewartin ja tohtori Vincen kanssa. Kaikkein enin hänen mielikuvituksensa työskenteli miss Gladyn kanssa. Hän kuvitteli, kuinka tulisi olemaan vallankumouksen jälkeen, jolloin hän tulisi olemaan kuuluisa mies ja miss Glady köyhä, ja hän jalomielisesti voisi antaa hänelle anteeksi.

Kun Sofia tuli kotiin, kertoi Samuel kaikki hänelle. Samuelin ei tarvinnut suurestikaan vähäisiä tietojaan ja voimiaan käyttää, saadakseen Sofiasta kumouksellisen. Hänestä tuli, kuten sosialistit sanovat, täysin "luokkatietoinen".

Paikallisen yhdistyksen jäsenet olivat olleet koko päivän levottomia Samuelin vuoksi. Everley oli käynyt hänen luonaan kaksi kertaa iltapäivän kuluessa tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli turvassa. Ja taas illallisen jälkeen saapui Everley kertoen, että Beggs ja Lippman, sekä Bartonin puolisot ja hän itse tulevat Samuelin henkivartijoiksi ja seuraavat häntä kokoukseen. Kiertokirjeet olivat herättäneet tavatonta huomiota. Koko kaupunki puhui Samuelin asiasta ja poliisi oli aivan suunniltaan kiukusta, kun sitä oli sillä tavalla nenästä vedetty.

Niin joutui kokousaika. Tuntui kuin suuri varjo olisi vetäytynyt kaiken yli. Ihmiset olivat hermostuneita ja levottomia. Samuel mittaili huonettaan pitkin askelin kulkien edestakaisin.

Hänen puheensa järkytti häntä. Hän näki edessään innostuneen joukon, jolle hän paljastaisi kaiken sen vääryyden, joka heitä kohtaan oli harjotettu. Tästä puheesta riippui paljon! Epäonnistuminen puheessa, merkitsi epäonnistumista kaikessa -- kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt, silloin tuhoutuisi. Oi, kun hänellä vaan olisi ääntä huutaakseen orjuutetuille ja vääryyttä kärsineille kaikki ne asiat, jotka hänellä olivat sydämellään!

Hänen ystävänsä olivat sanoneet, että he tulevat neljännestä vailla kahdeksan, mutta he tulivat jo puoli kahdeksan ja istuivat vartoomaan. He katsoivat sopivammaksi, etteivät mene kokoukseen ennenkun juuri kellonlyönnillä. Sillä aikaa tutustuttivat he Samuelia tekemäänsä sotasuunnitelmaan.

Tohtori Barton tulisi avaamaan kokouksen puheella, missä esittelisi Samuelin. Johtaakseen poliisia harhaan, tulisi hän avajaispuheessa ja esittelyssä tarkasti esiintuomaan kaikki ne varsinaiset asianhaarat, jotka tahdottiin kansalle esittää. Hän tulisi kertomaan niistä kahdestakymmenestä tuhannesta dollarista, jotka Hickman maksoi Slatterylle, kuten Wygant oli tunnustanut Samuelille. Ja hän tulisi myös kertomaan, kuinka nuorukainen oli tullut ulosajetuksi Sant Matheuksen kirkosta. Jos poliisi yrittäisi sekaantua puheeseen, tulisi tohtori jatkamaan, kunnes hänet vangittaisiin. Tämän jälkeen tulisivat toiset yrittämään uudelleen puhua useammissa eri paikoissa, kunnes heistä kuusi tulisi pidätetyiksi. Näin menetellen ei Samuel tulisi ensinkään puhumaan, vaan "säästettäisiin" hän vapaaksi tulevia kokouksia varten, ja myöskin Everley, joka tulisi heitä puolustamaan tuomioistuimen edessä. Uusia kiertokirjeitä jaettaisiin seuraavan päivän iltapuolella ja uusi yritys katukokouksen pitämiseen tehtäisiin seuraavan päivän iltana.

Kaikki tämä selosteltiin nuorukaiselle ja sen jälkeen koko pieni seurue Iäksi matkaan. Tohtori Barton ja Everley kulkivat Samuelin kumpaisellakin sivulla, mrs Barton, mrs Stedman ja Sofia heidän takanaan; Beggs ja Lippman lopettivat kulkueen. Siten marssivat he pitkin katua pitäen silmiään avoimina ja joka kerta, kun heidän täytyi sivuuttaa jonkun vastaantulevan, pysyivät he hänestä kohtuullisen matkan päässä.

He tulivat kokouspaikalle. Kadun kulmauksessa seisoi vanha ja nuori Bremer sekä tusinan verran muita kansalaisia, jotka heti ympäröivät äsken saapuneet. Valtava joukko väkeä on noudattanut kutsumusta, sanoivat he. Kokouspaikka on tungokseen asti täynnä ja kansaa tulvailee kaukana kokouspaikkaa rajoittavilla kaduilla. Poliisivoimaa oli vahvasti tuotu paikalle sekä sijotettu eri tahoille kokouspaikalle ja sen ympäristöön. Varmasti oli joukossa myöskin useita etsiviä poliiseja. Kellon kahdeksaa lyödessä saapui paikalle ystäväin pieni joukko. Odottavassa ihmisjoukossa vallitsi jännittävä surina, kun he alkoivat tunkeutua tungoksessa eteenpäin. Samuelin sydän löi raivokkaasti ja hänen polvensa horjuivat, niin että ne tuskin kykenivät häntä kannattamaan. Kansajoukko vetäytyi sivuun päästääkseen heitä esille. Pian olivatkin he keskellä joukkoa, missä muutamia sosialisteja seisoi vartioiden puolta tusinaa laatikkoja, joilta puheet tulisivat pidettäväksi.

Kuluttamatta silmänräpäystäkään, astui tohtori Barton yhdelle laatikoista.

-- Kansalaiset! alotti hän selvällä sointuvalla äänellään. Silmänräpäyksessä valtasi ympäröivän kansanjoukon hiljaisuus ja tuhannet kasvot kääntyivät puhujaa kohti.

-- Olemme täällä, jatkoi puhuja, hyvin tärkeän asian takia...

Samalla tunkeutui poliisi läpi väkijoukon hänen luokseen:

-- Oletteko saaneet luvan tämän kokouksen pitämiseen? kysyi hän.

-- Meiltä on kielletty lupa, ilmotti tohtori kansanjoukolle. Me olemme täällä lainkuuliaisina kansalaisina ja vaadimme itsellemme lausuntovapautta, mikä kuuluu meidän rajoittamattomiin ja luonnollisiin oikeuksiimme.

-- Te ette saa puhua! selitti poliisimies. -- Kaupungin hallitus täällä Lockmanvillessä on antanut lahjoa itseään! huusi tohtori.

-- Te ette saa puhua, uudisti poliisimies tiukasti.

-- Henry Hickman on maksanut muutamalle valtuusmiehelle kaksikymmentätuhatta dollaria saadakseen ehkäistyksi vesijohtoehdotuksen hyväksymisen, sanoi puhuja.

-- Astukaa alas! käski poliisi, aikoen tarttua kiinni häneen.

-- Minä en lakkaa puhumasta, muuten kuin väkivallan edessä, selitti tohtori. Minä olen täällä pannakseni vastalauseen lahjomisjärjestelmää vastaan.

-- Astukaa alas ja olkaa hiljaa! tiuskasi poliisi.

-- Se on hävytöntä! Se on hävytöntä! kuului ääniä väkijoukosta.

-- Antakaa hänen puhua!

-- Tämä ilmianto tehtiin Sant Matheuksen kirkon kirkkoneuvostolle, jatkoi puhuja, ja kirkkoneuvosto kieltäytyi toimittamasta minkäänlaista tutkimusta asiassa sekä karkotti kirkosta erään seurakunnan jäsenistä. Ja nyt me olemme täällä...

Tohtori Barton vedettiin alas laatikon päältä kesken puhettaan ja poliisi tarttui hänen kaulukseensa.

-- Väkivaltaa! huusi väkijoukko. Antakaa hänen jatkaa!

-- Vangitkaa puhuja! kirkuivat toiset.

Syntyi ankara hälinä kokoontuneessa väkijoukossa. Joukon keskellä näkyi Lippman, toinen järjestyksessä niistä, jotka olivat valitut uhrautumaan. Hän hyppäsi nopeasti erään vanhan kannon päälle vähäsen syrjässä siitä paikasta, missä Barton pidätettiin, sekä huusi täyttä kurkkua:

-- Henry Hickman on maksanut Slatterylle kaksikymmentätuhatta dollaria siitä, että on saanut vesijohtoehdotuksen valtuustossa hylätyksi. Ja sen kautta ansaitsee hän sekä Lockmannin pesä itselleen kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja Wygant on tunnustanut päivän pääpuhujalle, että hän pakottaa kaupungin hallituksen tanssimaan hänen pillinsä mukaan voidakseen saada itselleen erityisiä oikeuksia ja etuja...

Näin pitkälle ehdittyään tarttui eräs poliisikonstaapeli Lippmania niskaan ja veti hänen alas puhujapaikalta sekä pakotti hänen vaikenemaan kiukkuisten vastalauseiden kaikuessa ympärillä olevasta väkijoukosta. Oli selvää, että kansa oli saapunut paikalle saadakseen kuulla Samuelin puhetta ja oli kiukustunut siitä, kun tuli narratuksi siinä suhteessa. Se ilmeni kovaäänisinä vastalauseina, joten poliisit tunsivat itsensä iloisiksi siitä, kun olivat niin mieslukuisina paikalle saapuneet.

Näitä jännittäviä tapahtumia olivat Samuel ja Everley seuranneet saippualaatikkojen tarjoomalta vallitsevalta paikalta. Äkkiä tarttui Samuel ystävänsä käsivarteen ja sanoi osottaen:

-- Mikä mies tuolla on? Väkijoukon äärimmäiseltä reunalta näkyi suuri ja roteva mies, joka tunkeutui raivokkaasti eteenpäin heilutellen nyrkkejään ilmassa ja huutaen:

-- Se on hävytöntä! Käykää päälle vaan!

-- Minä en tiedä, vastasi Everley. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt.

-- Tämä on poliisiväkivaltaa, huusi mies. Lyökää poliiseja! Ruhjokaa heitä! Ajakaa ne pois!

Everley tarttui Samuelia käsivarteen ja lausui liikutettuna:

-- He ovat lähettäneet miehen tänne, siitä minä olen varma! Viranomaiset tahtovat saada aikaan epäjärjestystä.

Siinä samassa näki Everley ja Samuel miehen kumartavan ja ottavan maasta tiilikivenkappaleen, minkä heitti keskellä väkijoukkoa olevaa poliisiarmeijaa kohti.

-- Pidättäkää tuo mies, huusi Everley osottaen tiilikiven heittäjää. Syvän suuttumuksen valtaamana hyppäsi hän alas laatikolta ja alkoi pyrkiä miehen luokse läpi taajaan sulloutuneen väkijoukon.

Väkijoukko alkoi levottomasti liikehtiä. Kuului erilaisia huutoja. Samuel näki, mitenkä useat miehet painivat epäjärjestystä aikaansaaneen miehen kanssa. Mutta Samuel näki myös, että poliisit olivat jo ottaneet esiin pamppunsa, sekä alkaneet niillä lyödä lähinnä olevia kansanjoukosta. Eräs rotevannäköinen ja paksu ylikonstaapeli komensi poliisijoukkoa ja ajoi takaisin poistuvia kokouksen osanottajia työntämällä kapulallaan heitä vatsaan.

Tämän kestäessä oli seuraava puhuja, eräs nainen, kavunnut eräälle laatikolle, mistä huusi kimeällä äänellä:

-- Me olemme sosialisteja! Me muodostamme ainoan valtiollisen puolueen, joka uskaltaa ja tahtoo Lockmanvillessä puhua työväenluokan puolesta! Me panemme vastalauseemme tätä väkivaltaa vastaan! Me vaadimme puhe- ja kokoontumisvapautta! Meidän kaupunginhallituksessamme vallitsee lahjomisjärjestelmä!

Samassa kuuli Samuel takanaan melua. Hän kääntyi äkkiä ympäri -- ja ihan oikeassa silmänräpäyksessä. Eräs raa'an näköinen, huonoissa repaleissa oleva mies oli tunkeutunut hänen luokseen läpi taajaan tunkeutuneen kansanjoukon. Samuel näki miehen kohottavan kättään, jossa piteli jotakin mustaa esinettä, ja suuntaavan ruhjoavaa iskua hänen päähänsä.

Samuel kumartui alas nostaen käsivartensa ylös suojakseen. Hän tunsi kovaa, kiivasta kipua ja käsivarsi laskeutui voimattomana sivulle. Jotakin sattui hänen päähänsä tehden otsan yläpuolelle haavan, josta lämmin verisuihku ruiskahti esiin ja sokaisi hänen silmiään. Hän kuuli Beggsin, joka seisoi hänen vieressään, huutavan:

-- Heittäytykää maahan!

Hän ymmärsi, että hänen henkensä oli vaarassa. Esiintunkeutunut mies tahtoi hänen elämäänsä. Salamannopeudella heittäytyi hän maahan suojellen päätään vahingoittumattomalla kädellään niin hyvin kun hän voi.

Hänen ympärillään käytiin ankaraa taistelua. Ihmiset tunkeutuivat hänen päälleen huutaen ja joku potkasi häntä kipeästi jalkaan. Maassa ryömien pääsi hän jonkun matkaa etenemään, pitäen päätään taistelevien jalkojen tasalla. Hän kuuli Beggsin huutavan apua sekä Johan ja Fredrik Bremerin vastaavan huutoon. Hän kuuli vielä kansanjoukon ulvovan ympärillään, poliisiylikonstaapelin kuuluvat komentohuudot ja poliisien patukkojen ruhjovat iskut, jotka raskaina putosivat miesten ja naisten päähän. Sitten menetti hän tajuntansa ja jäi liikkumattomana makaamaan omasta verestään paikalle muodostuneeseen lätäkköön.

Samaan aikaan oli vielä kolme puhujaa toinen toisensa jälkeen yrittänyt saada äänensä kuuluville. Heidät pidätettiin kuitenkin heti huolimatta raivostuneen kansanjoukon valtavista vastalauseista. Kun puhujat oli pidätetty, alkoi äkkiä väkijoukon keskuudesta kuulua naisäänen laulua. Toiset yhtyivät lauluun, se paisui yhä valtavammaksi, kunnes laulun sointuvat säveleet voimakkaana kaikuivat yli hälinän ja metelin. Laulu oli sama, jonka Samuel oli kuullut sosialistiyhdistyksen kokoushuoneessa. Sen nimi oli _"Punainen lippu"_.

Suuri osa kansanjoukosta ei osannut laulun sanoja, mutta he hyräilivät säveltä, siten paisuttaen sävelien valtavaa mahtia. Kun poliisit kulettivat vankejaan poliisiasemalle, jatkui laulua yhä, ja laulaen saattoi suuri kansanjoukko pidätettyjä oikeuksiensa puolustajia aina poliisiasemalle asti. Tuon tuostakin kuului väkijoukosta paheksumishuutoja poliiseille ja kehotussanoja vangituille.

Kansanjoukko kokoontumispaikalla alkoi laulun kestäessä poistua. Taistelukentälle jäi vain vähäinen joukko peloissaan olevia ihmisiä, jotka ympäröivät kahta maassa makaavaa ihmisruumista. Toinen näistä oli Samuel, joka tunnotonna makasi veressään. Toinen oli Sofia, joka uskollisesti oli pysynyt Samuelin vieressä, ja nyt nyyhkyttäen, surun ja kauhun murtamana, makasi hänen rinnoillaan.

Kaukaa kuului vielä mukaansa tempaavan, innostavan laulun sointuisat säveleet.