Part 13

-- Se ei sovi, Samuel. Ja paljon paremman vaikutuksen tekee puhuminen ihmisten kanssa yksityisesti, kuten olette tähänkin asti tehnyt.

-- Mutta kenen kanssa nyt vielä on puhuttava?

-- En tiedä. Meidän pitää lähemmin ajatella asiaa.

-- Minun asiani koskee teidän isäänne ja mister Hickmania, miss Glady, eivätkä he enään halua kuunnella minua!

-- Ehkä eivät, mutta muistakaa, mitä jo olette heille tehnyt.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Ajatelkaa, miten olette heitä häpäissyt.

-- Mitä se hyödyttää, miss Glady? Ettekö tiedä, että heillä vielä on vääryydellä hankkimansa rahat.

Molemmat istuivat hetken sanattomina.

-- Minä olen tätä asiaa ajatellut, sanoi hetken kuluttua Samuel syvästi huolissaan. Minulle on sälytetty raskas kuorma, ja minun täytyy pitää huolta siitä, että juttu saa kunnollisen lopun. Mutta minä pelkään, että se käy kiusalliseksi teille. Te mahdollisesti arvelette niin, että te ette voi mennä naimisiin minun kanssani.

Nämä sanat saivat miss Gladyn kiivaasti syöksähtämään ylös. Hämmästyneenä hän tuijotti Samueliin.

-- Mennä naimisiin teidän kanssanne! virkkoi hän voiden tuskin saada ääntään kuuluviin.

-- Niin, vastasi Samuel, mutta vaikeni nähdessään tytön kasvojen ilmeen.

-- Mennä naimisiin teidän kanssanne! toisti tyttö läähättäen.

He vaikenivat hetkiseksi ja tarkastelivat toisiaan.

-- Minkätähden, Samuel? huudahti tyttö lopuksi.

-- Miss Glady, vastasi Samuel alakuloisena, te sanoitte rakastavanne minua.

-- Niin, vastasi tyttö, mutta luonnollisesti...

Sitten puristi hän huulensa tiukasti yhteen ja huudahti:

-- Ei, tämä menee jo liian pitkälle!

-- Miss Glady!

-- Samuel, sanoi tyttö, me olemme olleet kuin kaksi ajattelematonta lasta, mutta me emme saa jatkaa samaan tapaan.

Nuorukainen veti henkeään, niin suuresti hän hämmästyi.

-- En minä ollenkaan voinut uskoa, että te ottaisitte asian niin vakavasti, jatkoi tyttö. Minä olenkin tehnyt väärin teitä kohtaan.

-- Te siis... te siis ette rakastakaan minua! sanoi nuorukainen läähättäen.

-- Tjaa... niin... ehkä, vastasi tyttö; miten minä voisin sen selittää? Mutta ei naimisiin mennä siksi että rakastetaan, Samuel.

Samuel katseli häntä hämmästyneenä.

-- Minä luulin, että me leikimme keskenämme ja että te sen käsititte. Ehkä ei se ollut aivan viisasta...

-- Leikimme keskenämme! kuiskasi nuorukainen äänen melkein kieltäytyessä tottelemasta.

-- Te otatte kaiken niin kauhean vakavalta kannalta, virkkoi tyttö. Minä en todellakaan voi ymmärtää, että teillä oli mitään oikeutta...

Miss Glady! huudahti nuorukainen äkillisen tuskan vallassa, ja tyttö vaikeni katsahtaen häneen kauhistuneena.

-- Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt? kysyi Samuel.

-- Samuel, sanoi tyttö vapisevalla äänellä, minä olen sekä hämmästynyt että liikutettu. En voinut hetkeäkään ajatella mitään sellaista, ja teidän täytyy asettaa raja tunteillenne, ennenkuin se on liian myöhäistä.

-- Mutta minä rakastan teitä! huusi Samuel mielettömästi.

-- Niin, vastasi tyttö voimakkaasti liikutettuna, se on kiltisti tehty. Mutta teidän täytyy ottaa huomioon muutamia asioita.

-- Te... te sallitte minun syleillä teitä, miss Glady! Te sallitte minun ajatella teistä siten! Mitä pitää miehen tehdä? Kuinka pitää minun tämä ymmärtää? Minä en ollut koskaan ennen rakastanut naista. Ja te... te petitte minut...

-- Samuel, te ette saa puhua noin! keskeytti hänet tyttö. En voi kuunnella sitä. Tässä on tapahtunut erehdys, ja teidän täytyy unohtaa kaiken. Teidän täytyy poistua. Me emme enään koskaan saa tavata.

-- Miss Glady! huudahti Samuel kauhun valtaamana.

-- Niin, toisti tyttö, teidän täytyy mennä...

-- Te ajatte minut ulos! sanoi hän vetäen raskaasti henkeään. Oh, miten voitte tehdä niin? Ajatelkaa, mitä olette minulle tehnyt!

-- Samuel, virkkoi tyttö suuttuneena, tämä on suoraa hullutusta. Teillä ei ole oikeutta jatkaa näin. Teillä ei koskaan ole ollut oikeutta... ajatella sellaisia asioita. Kuinka voitte te siinä määrin unohtaa paikkanne?

Samuel hypähti ylös kuin ruoskaniskun kohtaamana.

-- Paikkani! huudahti hän melkein tukehtumaisillaan.

-- Niin, vastasi tyttö.

-- Ymmärrän, ymmärrän! huudahti Samuel. On taasen kysymys minun paikastani. Minulta puuttuu taasen rahoja.

-- Miten voittekaan sanoa niin, Samuel! siitä ei ole kysymys, vaan...

-- Siitä se on, ei mistään muusta kuin siitä! Minä olen vain köyhä poika eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia. Te sanoitte rakastavanne minua, ja minä uskoin teitä. Te olitte niin kaunis, ja minä uskoin teidän olevan hyvänkin. Minä melkein suutelin sitä maata, jolla te kuljitte! Minä olisin teidän tähtenne tehnyt mitä tahansa, kuollut puolestanne! Minä ajattelin teitä päivät läpeensä, minä näin teissä korkeimman hyvyyden, itse täydellisyyden. Ja nyt -- nyt te sanotte ainoastaan leikkineenne kanssani. Te käytitte minua itsekkäisiin huvittelutarkoituksiinne -- aivan samaten kuin teette muillekin köyhille ihmisille.

-- Samuel!

-- Aivan samoin kuin teidän isänne tekee lapsille hänen tehtaassaan, kuin teidän serkkunne tekee niille tyttöraukoille, jotka hän viettelee, kuin te itse teette kaikille, joitten kanssa joudutte kosketuksiin.

Suuttumus oli tytön muuttanut kasvoiltaan purppuranpunaiseksi.

-- Kuinka uskallatte te puhua minulle tuolla tavoin! huudahti hän.

-- Minä uskallan sanoa totuuden kenelle tahansa! Ja tämä on totuus teistä. Te olette samanlainen kuin kaikki muutkin -- samanlainen kuin muutkin luokkanne ihmiset. Te olette loisia, verenimiöitä, te puristatte elämän muista ihmisistä. Ja te, miss Glady, te olette pahin kaikista, sillä te olette nainen. Te olette kaunis, ja teidän pitäisi olla sellainen, kuin minä kuvittelin teidän olevan. Mutta te käytätte kauneuttanne ansana te teette sillä lopun ihmisten elämästä.

-- Lopettakaa, Samuel!

-- Ei, minä en tahdo lopettaa! Teidän täytyy kuunnella minua! Teidän tarkoituksenne oli viekotella minua, te tahdoitte leikkiä kanssani, te tahdoitte nähdä, mitä minä tekisin. Te ette hetkeäkään ajatellut minua tai minun oikeuksiani tai sitä pahaa, mitä voitte tuottaa minulle. Ja nyt olette te väsynyt ja käskette minun lopettamaan. Te pyydätte minun muistamaan asemaani. Mitä muuta tarkoitusta varten olen minä mailmassa kuin huvittaakseni teitä? Mitä muuta varten on työtätekevä kansanluokka olemassa kuin säästääkseen teiltä kaikenlaiset vaivat, pitääkseen teitä kauniina ja onnellisena? Mitä muuta tarkoitusta on köyhillä lapsilla kuin vaatteiden kutominen teille? Ja te -- millä korvaatte te heidän hukatun elämänsä, heidän orjuutensa ja kärsimyksensä?

-- Samuel Prescott! huudahti tyttö tuntien itsensä syvästi loukatuksi. Minä en tahdo enään kuulla sanaakaan!

-- Aivan samoin sanoi teidän isännekin. Ja teidän serkkunne. Ja teidän pappinne. Ja tehän voitte soittaa palvelijaanne ja antaa hänen ajaa minut ulos. Mutta siihen ei tämä asia lopu, siitä voitte olla vakuutettu. Me kyllä löydämme jonkun keinon teitä vastaan, te sortajat! Kansa ei ainiaaksi jää teidän orjaksenne, se ei aina uhraa elämäänsä valmistaakseen teille tilaisuuden laiskuuteen ja ylellisyyteen! Te olette siihen syntynyt, teillä on syntymästänne asti ollut kaikki, mitä te mailmassa olette voinut toivoa. Ja te luulette sen voivan iankaiken jatkua. Mutta muistakaa, että kansa, jota te sorratte, ei ajattele samalla tavoin. Me olemme kyllästyneet sallimaan teidän varastaa ja pilkata meitä. Ja me taistelemme! Me taistelemme! Me emme aijo ikuisesti nähdä nälkää ja kärsiä kidutusta!

Kesken sanatulvaansa vaikeni Samuel katseessaan kauhu, kun yhtäkkiä muisti puhuvansa miss Gladylle. Voimakkaat nyyhkytykset alkoivat häntä vapistuttaa, hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Sitten syöksyi hän tiehensä.

Hän juoksi kadulla kuin ahdistettu eläin, hän oli suunniltaan tuskasta ja etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Ja juostessaan otti hän esiin vaalistuneet kuvat, joita kantoi lähellä sydäntään, repi ne kappaleiksi ja heitti kadulle.

XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.

Kun Sofia illalla tuli kotiin, oli Samuel jo tyyntynyt. Hän kertoi seikkailuistaan tytölle äänen hiukkaakaan värähtämättä. Ja se oli onneksi, sillä koskaan ei hän ollut voinut uneksiakaan aiheuttavansa tytössä niin voimakasta mielenliikutusta, kuin kertomus aikaansai. Miss Glady oli ollut Samuelin viimeinen toivo, mutta Sofialle oli hän ollut ainoa ihanne. Tytön koko olemuksen täytti riemu siitä, että sai työskennellä miss Gladyn hyväksi, ja kun hän nyt sai kuulla, miten Samuelia oli kohdeltu, meni hän surusta melkein pois järjiltään.

Samueliin vaikuttivat hänen voimakkaat nyyhkytyksensä pelottavasti.

-- Rakas Sofia, sanoi hän kiertäen kätensä tytön vyötäisille, me emme saa unohtaa velvollisuuttamme.

-- Minä en enään voi mennä sinne! huudahti lapsi poissa suunniltaan. Minä kuolisin, jos minun täytyisi vielä nähdä hänet.

-- En minä sitä tarkoita, sanoi Samuel nopeasti koettaen johtaa hänen ajatuksiaan muihin asioihin. Mutta sinun täytyy muistaa, mitä minun on tehtävä, ja auttaa minua.

Hän kertoi suunnitelmistaan nousta taisteluun Pyhän Matteuksen kirkon omistamisesta.

-- Emmekä me saa antaa katkerien tunteitten vaikuttaa itseemme, sanoi hän. Olisi kovin syntistä, jos me työskentelisimme vihassa.

-- Mutta miten voit sinä hillitä vihaasi? huudahti tyttö.

-- Se on kyllä vaikeata, mutta minä olen taistellut itseni kanssa. Me emme saa vihata noita ihmisiä. He ovat tehneet meille pahaa, mutta he eivät sitä huomaa, he ovat kurjia ihmisolentoja kuten me muutkin.

-- Mutta he ovat huonoja, itsekkäitä ihmisiä! huudahti lapsi.

-- Minä olen paljon ajatellut sitä asiaa, sanoi hän, minä olen koko päivän kulkenut kadulla ja miettinyt sitä. Enkä minä salli itseni tuntea heitä kohtaan muuta kuin sääliä. He ovat tehneet minulle vääryyttä, mutta se vääryys ei ole mitään sen vääryyden rinnalla, jota he ovat tehneet itselleen.

-- Oi, Samuel, kuinka sinä olet hyvä! huudahti Sofia, ja Samuel hämmästyi, sillä juuri samaa miss Gladykin oli sanonut.

-- Minun täytyy olla selvillä itsestäni, ja nyt minä olenkin. Minun on välttämätöntä taistella heitä vastaan, mutta minun täytyy samalla olla varma, etten anna omalle kostonhimolleni valtaa.

-- No, mitä aijot tehdä? kysyi Sofia.

-- Minä esitän asian seurakunnan jäsenille. Elleivät he halua mitään tehdä, niin esitän asian kansalle.

-- Mutta millä tavoin, Samuel?

-- Kutsun kokouksen. Katsos, tämän minä olen kirjoittanut.

Hän otti taskustaan paperin, johon suurin kirjaimin oli kirjoittanut:

"PYHÄN MATTEUKSEN SEURAKUNNAN JÄSENILLE.

Kirkossa vallitsee lahjomisjärjestelmä. Muutamat kirkkoneuvoston jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta. He varastavat kansalta. Kirkkoneuvosto on kieltäytynyt kuulemasta minua ja sulkenut minut kirkosta. Minä vetoon seurakuntaan. Ensi keskiviikkona kello kahdeksan illalla puhun minä eräässä kokouksessa rakentamattomalla tontilla kirkon vastapäätä ja kerron mitä tiedän.

Samuel Prescott."

-- No, mitä aijot tehdä tällä? kysyi Sofia hämmästyneenä.

-- Aijon antaa painaa sen pienille paperilipuille ja jakaa ne ihmisille, kun he huomenna aamupäivällä tulevat kirkosta.

-- Oh, Samuel! huudahti tyttö pelästyneenä.

-- Minun täytyy tehdä niin.

-- Mutta, Samuel, joka ihminen tulee kokoukseen, väkeä joka puolelta kaupunkia.

-- Sitä en voi auttaa, vastasi hän. Minulla ei ole rahaa vuokrata huonetta eikä minun annettaisi puhua kirkossa.

-- Mutta voitko sinä saada tämän niin pian painetuksi?

-- En tiedä. Täytyy ottaa selvää, kuka sellaisen työn ottaa suorittaakseen.

-- Oh, minä tiedän! huudahti Sofia taputtaen käsiään. Fredrik Bremerillä on painokone.

-- Mitä sanotkaan!

-- Niin, hänen isällään oli tapana tehdä painotöitä. Meidän täytyy kysyä heiltä.

He kiirehtivät, suomatta itselleen aikaa edes syömiseen, Bremerille; ja vanhemmat ja lapset kuuntelivat ihmeissään Samuelin kertomusta. Fredrik kiihtyi kovasti, vanhan Johanin punaiset kasvot hehkuivat.

Hän ja hänen lapsensa auttoivat, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin Samuelin julistus oli painettu.

Oli jo myöhäinen ilta, kun molemmat lapset astelivat kotiin mukanaan kolmesataa kappaletta vallankumouksellista julistusta, jotka olivat huolellisesti käärityt, jottei kukaan voisi niitä nähdä. Tässä toimessaan he aivan unohtivat miss Gladyn.

Vasta kun Samuel yritti nukkua, alkoi hänen mielessään taas väikkyä miss Gladyn kuva, ja kaikki hänen suloiset toiveensa heräsivät ja alkoivat ilvehtiä hänen kanssaan. Mikä narri hän oli ollutkaan! Kuinka mahdottoman hulluilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki aikaisemmat kuvitelmat. Näin vietti hän vielä kerran unettoman yön vaipuen vasta päivänkoitteessa levottomaan uneen.

Vajaan tunnin ennen jumalanpalveluksen päättymistä asettui Samuel vastapäätä kirkkoa toiselle puolelle katua. Hänen sydämmensä sykki voimakkaasti. Hän tunsi, se täytyy tunnustaa, melkein samaa kuin mies, joka aikoo toimeenpanna dynamiittiräjähdyksen taikka salamurhan. Ilma oli lämmin ja kirkon ovi avoinna, niin että hän voi kuulla tohtori Vincen kaikuvan äänen. Urkujen säveleet nostivat hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän rakasti urkuja, eikä hän enään saisi niistä nauttia!

Viimeinkin loppui jumalanpalvelus, ja "salamurhaaja" asteli kadun yli ottaen sopivan paikan. Ja koko seurakunnasta tuli ensinnä ulos "olympialainen", mr Curtis, hän eikä kukaan muu!

-- Saanko jättää yhden kappaleen, sir, virkkoi Samuel sydän kurkussa. Ja mr Curtis, joka kuivasi nenäliinallaan otsaansa, säpsähti kuin olisi nähnyt peikon.

-- Poika mitä sinä teet! kivahti hän, mutta Samuel oli jo rientänyt pois ja jakoi papereitaan ihmisjoukolle, joka molempien porttien kautta virtasi ulos. Julistukset otettiin vastaan ja luettiin, pysähdyttiin, ihmeteltiin ja ruvettiin keskustelemaan, niin että portit aivan tukkeutuivat. Kun jo suuri joukko julistuksia oli jaettu, olivat kirkkoneuvoston jäsenet ehtineet käsittää aseman, ja yritys tehtiin jakamisen estämiseksi.

-- Tämä on häpeällistä! kirkui mr Curtis koettaen tarttua Samuelia käsivarteen. Mutta poika riuhtasi itsensä irti juosten sivuovelle, josta kansaa virtasi ulos.

-- Ottakaa yksi kappale! huuteli hän. Antakaa muillekin! Ilmoittakaa kaikille! Ja niin sai hän jaetuksi vielä muutamia kymmeniä julistuksia. Pitäen tarkoin silmällä mr Curtisia ja muita kirkkoneuvoston jäseniä juoksi hän taas kirkon ympäri etusivulle ja kiersi ihmisjoukon jakaen samalla julistuksiaan niin paljon kuin ennätti. Ilmoittakaa kaikille! huuteli hän kaikuvalla äänellä. Väärintekijät on karkoitettava kirkosta!

Yhtäkkiä tunkeutui mr Hamerton hengästyneenä ja kasvoiltaan punaisena esiin väkijoukosta.

-- Samuel! huusi hän tarttuen poikaan, täten ei saa jatkua!

-- Sen täytyy! vastasi Samuel. Päästäkää minut!

Hän kohotti äänensä hurjaksi huudoksi:

-- Kristuksen kirkossa on varkaita!

Kamppaillessa putosivat lentolehtiset maahan, ja mr Hamerton kumartui ottamaan niitä ylös. Samuel otti niistä niin monta kuin voi ja riensi taas sivuovelle, jossa useat ihmiset ahnaasti tarttuivat niihin. Hän sai jaetuksi kaikki lehtisensä, ja niille henkilöille, joitten hän näki vielä tulevan kirkosta, huusi hän käsiään heiluttaen:

-- Tämän seurakunnan kirkkoneuvostossa löytyy miehiä, jotka ovat lahjoneet Lockmanvillen kaupunginvaltuusmiehiä. Minä aijon paljastaa heidät keskiviikkoiltana toisella puolella katua pidettävässä kokouksessa.

Sen sanottuaan lähti hän tiehensä väistellen erästä hurjistunutta kirkkoneuvoston jäsentä, joka yritti häntä lyödä. Kadulle päästyään juoksi hän nopeasti kuin hirvi kotiinsa.

Hän oli vedonnut seurakuntaan!

XXVIII. Käynti poliisin luona.

Samuel syöksyi hengästyneenä kotiin kertoakseen tapahtumasta Sofialle. Sieltä meni hän Bremerin luo, joka oli seurannut kohtausta kauvempana. Molemmissa paikoissa täytyi hänen perinpohjin kertoa jännittävästä tapahtumasta.

Vanha Bremer saapui kotiin ja hän tiesi, että Samuelin täytyi saada poliisilta lupa kokouksen pitämiseen.

Samuel ei tuntenut erityistä halua käydä poliisiasemalla, jonka hän jo ennestään kyllin hyvin tunsi; mutta hän olisi mennyt vaikka leijonain luolaan silloin, kun hänen suuri asiansa sitä vaati. Hän lähtikin seuraavana aamuna hyvissä ajoin poliisiasemalle. Mrs Stedmanin avulla oli hän sitä ennen onnistunut vakuuttamaan Sofialle, että Sofian tuli palata takaisin Wygantin luo.

Poliisiasemalla istui tällä kertaa kirjoituspöydän ääressä eräs toinen ylikonstaapeli, muuan irlantilainen.

-- Anteeksi, herra, sanoi poika. Saanko täältä lupatodistuksen?

-- Mihinkä? kysyi ylikonstaapeli.

-- Ulkoilmakokouksen pitämiseen.

-- Minkälaatuisen kokouksen?

-- Jaa... minulla on jotain sanottavaa kansalle.

-- Jotain sanottavaa kansalle? toisti ylikonstaapeli ja kysyi senjälkeen äkkiä:

-- Mikä nimenne?

-- Samuel Prescott. Ylikonstaapeli kohotti silmäkulmiaan.

-- Oh! sanoi hän. Vai se veitikka!

-- Mitä sanotte? kysyi Samuel.

-- Komisarius tahtoo puhua kanssanne, lausui ylikonstaapeli sekä ohjasi Samuelin erityiseen huoneeseen, jossa komisarius McGullagh paksuna ja punakkana istui kirjotuspöydän ääressä. Nähtyään Samuelin hypähti hän ylös.

-- Siinä sinä kuitenkin olet? huudahti hän ja lisäsi, viitaten sormellaan konstaapelille:

-- Jättäkää meidät.

Kun hän oli sulkenut oven, meni hän Samuelin luo ja uhaten sormellaan sanoi:

-- Poika! sinä lupasit minulle jättää kaupungin!

-- En. En minä ole luvannut.

-- Mitä se on? kivahti komisarius.

-- En minä luvannut, se oli Charlie Swift, joka sen lupauksen teille antoi.

-- Mitä sinä sitten lupasit?

-- Lupasin etten puhu kenellekään herra... herra Albertista. Enkä minä ole lupaustani rikkonut.

-- Minä sanoin Charlie Swiftille, että hän veisi sinut mukanaan kaupungista. Miksi et sinä ole mennyt?

-- Hän ei lähtenyt...

Samuel keskeytti. Hän oli luvannut Charlielle, ettei puhuisi kenellekään mitään.

-- Jatka, käski komisarius.

-- Minä... minä en voi puhua siitä, sammalsi Samuel.

-- Mitä! Koetatko salata asiaa minulta? Etkö luule minun tietävän, että hän vielä on kaupungissa ja että sinä ja hän yhdessä olette tehneet kaikenlaisia lurjusmaisuuksia?

-- Ei, Ei! huudahti Samuel säikähtyneenä.

-- Älä koeta valehdella minulle! uhkaili komisarius. Ymmärrätkö, että minä olen selvillä kaikesta, senkin nulikka.

Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi terävästi nuorukaiseen.

-- Ja sinulla on otsaa tulla tänne, huudahti hän. Mitä sinä oikeastaan tahdot?

-- Minä... minä tahtoisin pitää kokouksen.

-- Sanoppa, kuka on antanut sinulle luvan puuhailla puheita tässä kaupungissa?

-- Ei kukaan vielä -- juuri saadakseni luvan olen tullut tänne.

-- Älä yritä teeskennellä ja tehdä minusta pilkkaa, tiuskasi komisarius.

Samuelilla ei ollut vähintäkään halua tehdä pilkkaa kenestäkään, kaikkein vähimmin komisariuksesta. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mies katsoi häneen kuin voimakas gorilla ja hänen punaiset kasvonsa olivat aivan pelottavat katsella.

-- Kuuleppa, nuori herraseni, jatkoi komisarius. Sinä et tule saamaan lupaa minkäänlaiseen puhumiseen Lockmanvillessä. Muista se nyt ja aina. Ymmärrätkö?

-- Kyllä.

-- Ja vielä lisäksi: sinä et tulekaan pitämään mitään puhetta. Ymmärrätkö.

-- Mutta... mutta... änkytti poika.

-- Sinä et tule pitämään ensinkään mitään puhetta, et kaduilla etkä missään muussakaan paikassa koko kaupungissa. Koeta painaa se kalloosi, niin voit välttää ikävyyksiä. Saatuani kuulla, että sinä jakelet joitakin paperilippuja kaduilla, niin pianpa silloin saat toivoa, ettet olisi sitä tehnyt. Siinä kaikki! Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, sai Samuel vaivoin puserretuksi huuliensa välistä.

-- Se on hyvä, sanoi komisarius. Annan sinulle vielä hyvän neuvon: Lähde pois Lockmanvillestä ensimäisellä junalla äläkä enään koskaan pistä nenääsi tänne. Mene!

Samuel lähti pois kauhistuneena. Siten kiihottivat poliisit häntä.

Luonnollisesti tulisi hän pitämään puheensa. Hän ei voi antaa poliisin kiellon häiritä itseään. Mutta hänelle selvisi heti, mitä hankaluuksia hänellä oli voitettavana: jos poliisi tulee ja häiritsee häntä, ennen kuin hän vielä on ehtinyt sanoa sanottavaansa, voisi kaikki hänen aikeensa luhistua.

Hänen täytyi kysyä neuvoa joltakin, ja sentähden lähti hän heti Bremerin luo, pieneen huoneeseen, missä isä ja poika puuhailivat piirustuslautojensa ja maalauksiensa kanssa.

-- Vai niin on asian laita, sanoi vanha Bremer kuultuaan miten oli käynyt poliisiasemalla. Tulepa mukaan, niin mennään Tom Everleyn luokse.

-- Kuka on Tom Everley? kysyi Samuel.

-- Eräs lakimies. Hän voi antaa sinulle niitä tietoja, joita tarvitset. Hän on tämän paikkakunnan sosialistien sihteerinä.

-- Sosialisti! huudahti Samuel pelästyneenä.

Everleyn pieni konttori sijaitsi eräällä syrjäkadulla. Hän oli reipas, lähes poikamainen, nuori mies ulkonäöltään. Samuel tunsi heti mieltymystä häneen.

-- Toveri Everley, sanoi Bremer. Tässä on poika, jota sinun tulee auttaa. Puhu hänelle kaikki, Samuel. Sinä voit luottaa häneen.

Samuel kertoi tarinansa vielä kerran. Everley kuunteli suurella jännityksellä tuon tuostakin ilmaisten kummastusta tai tyytyväisyyttä. Kun poika oli lopettanut, nousi Everley reippaasti ylös ja tarttui hänen käteensä lausuen:

-- Samuel Prescott, lyökäämme kättä. Te olette kunnon poika!

-- Silloin te seisotte minun puolellani, huudahti Samuel tuntien taakan putoavan hartijoiltaan.

-- Seison puolellanne! Sen tulen tekemään niin kauvan kuin elän!

Senjälkeen hän istuutui uudelleen ja alkoi hermostuneesti rummuttaa kirjotuspöytää lyijykynällään.

-- Minä saatan kutsua paikallisen sosialistiosaston kokoon, sanoi hän, ja esittää tämän asian siellä. Hiljaiseksi on Lockmanvillessä käynyt viime aikoina ja taistelu, kuten tämä, on juuri tovereille tarpeen.

-- Mutta minä en ole mikään sosialisti, huomautti Samuel.

-- Ei se mitään tee, vastasi Everley. Liitytte meihin myöhemmin.

Samuel ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän ei tiennyt, kuinka voisi sen esittää.

-- Minä voin saada paikallisyhdistyksen kokoon huomisillaksi, jatkoi Everley. Ei ole aikaa tuhlattava. Meidän täytyy nopeasti levittää suuri paljous kokouskutsumuksia kaupunkiin.

-- Mutta minä haluaisin kokoukseen vain Pyhän Matteuksen seurakuntalaisia, sanoi Samuel.

-- Aina tulee muita myöskin, virkkoi Everley. Ja eikö kansalla ole oikeus saada tietää, kuinka heiltä varastetaan?

-- Kyllä, myönsi Samuel.

-- Ja kenties, lisäsi Everley naurahtaen tulee seurakunta paljon halukkaammin asiaa käsittelemään, jos sitä vähäsen painostetaan ulkoapäin. Meidän tehtävämme on panna alkuun vapaa keskustelu tässä asiassa ja avata kaupunkilaisten silmiä. Muuten kenties poliisi tukahuttaa asian alkuunsa ja silloin kansa ei saa koskaan tietää mitään siitä, mitä me olemme tarkottaneet.

-- Teidän täytyy olla hyvin varovaisia levittäessänne kokouskutsumuksia, huomautti Bremer. Ne tulevat tukahuttamaan koko puuhan alkuunsa, jos vaan voivat.

-- Aivan varmasti, sanoi Everley nauraen. Mitä siihen tulee, niin voitte luottaa tovereihimme. Me tunnemme luotettavan kirjapainon.

Samuel huokasi syvään helpotuksesta. Tässä oli mies, joka ymmärsi asian ja kävi siihen käsiksi koko voimallaan ja vakaumuksellaan. Se oli vain harmillista, että hän oli sosialisti.

Everley otti lyijykynän ja kirjotti seuraavan uuden ilmotuksen:

"Kansalaisille Lockmanvillessä!

Sittenkuin minä olin havainnut, että St. Matteuksen kirkon kirkkoneuvoston johtavat jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta, pyysin tutkimusta asiassa, mutta ainoana seurauksena pyynnöstäni oli, että minut karkotettiin kirkosta.

Silloin kutsuin minä kokouksen valaistakseni seurakunnalle asiaa, mutta minulta kiellettiin lupa kokouksen pitämiseen ja puhumiseen. Poliisi antoi minun ymmärtää, etten koskaan tule pitämään puheita tässä kaupungissa.

Tahdotteko seisoa minun puolellani?

Puhun ensitulevana keskiviikkona kello 8 illalla rakentamattomalla tontilla vastapäätä kirkkoa.

Sananvapauden ja kansalaisoikeuksien nimessä

Samuel Prescott."

-- Mitä pidätte tästä, kysyi Everley.

-- Se on mainio, virkkoi Samuel ihastuneena.