Part 1

ETSIVÄ SAMUEL

Kirj.

Upton Sinclair

Suomennos

Alkuteoksen nimi: Samuel the Seeker

Porissa, Osuusk. Kehityksen r.l. kustannuksella, 1911.

SISÄLLYS:

I. Vanhempain luona. II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi. III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa. IV. Ilman työtä ja rahaa. V. Poliisioikeudessa. VI. Köyhien työläisten parissa. VII. Professori Stewart'in luona. VIII. Pillastunut hevonen. IX. Rohkeus työn palkinto. X. Fairviewissä. XI. Juhlivia miljoonainomistajia. XII. Jälleen poliisin kynsissä. XIII. Pako poliisin avulla. XIV. Lapsi ja murtovaras. XV. Tohtori Vincen luona. XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija. XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona. XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa. XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona. XX. Jälleen Charlie Swiftin luona. XXI. Samuel hankkii todistuksia. XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi. XXIII. Mr Wygantin luona. XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa. XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa. XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin neiti Gladyn kanssa. XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille. XXVIII. Käynti poliisin luona. XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus. XXX. Samuel sosialistikokouksessa. XXXI. Katukokous.

I. Vanhempain luona.

-- Samuel, sanoi vanha Efraim, etsikää, ja te löydätte!

Nämä sanat hän oli kirjoittanut Samuelin äidin pienelle valokuvalle, joka riippui Samuelin makuuhuoneen, vanhan ullakkokamarin seinällä. Ja niin kasvoi Samuel tietoisena siitä, että hänkin oli etsijä. Mitä hänen tulisi etsiä ja miten, se oli hänelle epätietoista -- se sisältyi etsimiseen. Vanha Efraimkaan ei voinut antaa paljon tietoja, sillä etsijät olivat lähteneet länteenpäin, jo ennenkuin hän oli asettunut farmilleen; ja Samuelin äiti oli kuollut hyvin nuorena, ennenkuin hänen miehensä oli ehtinyt omistaa muuta kuin hänen uskonsa alkuperusteet. Samuelin tiedot näistä asioista rajoittuivat siis siihen, että etsijät olivat lämpimästi jumalaapelkääviä miehiä ja naisia, mutta että he olivat katkaisseet siteensä vallitseviin kirkollisiin yhdyskuntiin, kun eivät voineet hyväksyä näitten oppeja. Heidän mielestään oli jokaisen ihmisen velvollisuus itse lukea jumalansanaa ja kulkea sen osoittamaa tietä.

Siten oppi poika käsittämään elämän, ei hiljaiseksi ja rauhalliseksi, vaan seikkailurikkaaksi. Täytyy etsiä, lakkaamatta etsiä; sillä tavalla avautui hänelle lopuksi totuuden tie. Hän voi lukea tämän innon äitinsä kasvoista, jotka yksinkertaisessa valokuvassakin näyttivät kauneilta ja hienoilta. Vanhalla Efraimilla oli joskus hämyhetkinä tapana puhua äidistä, ja silloin kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Yhden ainoan vuoden yhdessäolo oli ollut kylliksi antamaan hänen elämälleen aivan uuden suunnan, siitäkin huolimatta, että hän oli yli keski-ikäinen leskimies, jolla oli kaksi lasta. Hän oli tullut työnjohtajaksi suurelle metsänhakkuupaikalle kauas vuoristoon.

Samuel oli aina pitänyt isäänsä vanhana miehenä; vauhko hevonen oli vaikeasti loukannut vanhaa Efraimia, ja siitä pitäen oli hän nopeasti alkanut vanhentua. Hän oli jättänyt tukinhakkuun; ei ollut kestänyt kauvaa, ennenkuin seutu oli puhdistettu metsistä. Nyt olivat vuoret paljaat, ja väestö oli ryhtynyt muilla töillä elättämään itseään.

Samuelin lapsuus oli ollut yksitoikkoinen ja ankara. Talvi oli tähän vuorierämaahan tullut aikaisin. Järvet menivät jäähän, lumi tukki tiet, ja sitten täytyi heidän elää kesäisillä ansioillaan ja sillä metsänriistalla, minkä Samuelin puoliveljet, Dan ja Adam, onnistuivat metsästyksellään hankkimaan. Mutta nyt oli kaikki muuttunut ja unohtunut, sillä järven päässä oli hotelli, ja seudulla runsaasti rahoja. Ei enää kannattanut tehdä heinää vuorenrinteiltä, vaan paljon kannattavampaa oli muuttaa omaisineen ullakolle ja vuokrata pois huoneensa. Muutamat naapurit muuttivat vanhat latonsakin makuuhuoneiksi ja ilmoittivat kaupungin sanomalehdissä vuokralaisia; eikä kestänyt kauvan, ennenkuin heillä oli kaikki maalattua ja hienoa ja uudet talot jo olivat hyvällä alulla omien "hotellien" saamiseen.

Vanhalla Efraimilla ei ollut oikeita edellytyksiä onnistumiseen tällä tavalla. Hän oli raajarikkoinen ja hidas, taipuvainen lihavuuteen, ja näki huonosti toisella silmällä. Samuel tiesi vuokralaisten nauravan hänelle, silloinkin kun he söivät itsensä kylläiseksi hänen ruuastaan ja hankkivat hänestä itselleen kaikenlaista hyötyä. Samuelille se oli ensimmäinen katkera kokemus, sillä hän tiesi, että Efraimilla oli kuninkaallinen sydän. Kerran kuuli poika hänen huoneessaan ullakkokamarin alapuolella sanovan eräälle vuokralaiselleen, leskelle, jonka pienestä tyttärestä ukko paljon piti:

-- Luulen ymmärtäväni teillä, rouva, olevan huolia, ja siksi sanon teille, että jos teidän on vaikea olla ilman näitä rahoja, niin näen mieluummin, että pidätte ne itse, sillä en niitä tällä kertaa tarvitse. Voittehan lähettää ne minulle myöhemmin, kun teille paremmin sopii.

Tällä lailla kohteli Efraim Prescott vuokralaisiaan, eikä hänen rikkautensa senvuoksi kasvanutkaan niin nopeasti kuin hänen ylevämielisyytensä.

Vaimonsa oli opettanut hänet lukemaan raamattua. Hän luki sitä iltaisin ja myöskin sunnuntaisin. Ukko ei ymmärtänyt oliko se, mitä hän luki, ylevää runoutta, ja kuuluiko se maailmankirjallisuuden paraisiin tuotteisiin. Hänestä sillä kaikella oli todellinen yhteys hevoskaupan, ruokavieraitten ruuan y.m. samallaisten asiain kanssa. Hän juurrutti Samueliinkin saman käsityksen; ja kun poika kasvoi, voittivat ujous ja saamattomuus hänessä alaa, ja ne siveysopilliset totuudet, joita hän luki kirjojen kirjasta, näyttivät merkitsevän hyvin vähän hänen ympärillään olevassa maailmassa.

Raamatun ja äidin lisäksi oli vielä eräs suuri aine, josta Efraim antoi opetusta pojalleen, ja se oli Amerikka. Amerikka oli Samuelin isänmaa, se maa, jossa hänen esi-isänsä olivat kuolleet. Se oli maa, joka erosi muista maista siinä, että sen täytettävänä oli suuri ja ihmeellinen tehtävä. Se oli vapauden maa. Vapauden puolesta oli tuhansittain urhoollisia miehiä vuodattanut sydänverensä, ja heidän unelmansa ruumiillistuivat laitoksissa, jotka olivat melkein yhtä pyhät kuin itse raamattukin. Samuel oppi virsiä, joissa näitä asioita käsiteltiin, ja hän kuuli niistä komeita puheita. Jokaisen heinäkuun neljäntenä päivänä oli hän, niin kauvan kuin muisti, mennyt kaupungin raatihuoneelle kuulemaan puhetta, ja aina hän häpesi sitä, että silloin sai kyyneleet silmiinsä.

Hän oli nähnyt kyyneleitä myöskin monien kesävieraitten silmissä joskus rauhallisina iltoina, kun vanhuksen päähän pälkähti avata sydämmensä sisimmät kätköt. Sillä Efraim Prescott oli ollut mukana suuressa sodassa. Hän oli seitsemännentoista Pensylvaniarykmentin mukana marssinut Bul Runista Cold Harbouriin, jossa oli kolme kertaa haavottunut, ja hänen muistissaan oli tyhjentymätön varasto rohkeita urotöitä ja vaikuttavia kuvauksia.

Nämä voimat olivat vaikuttamassa Samuelin kasvatukseen. Niitten lisäksi oli hänellä ainoastaan farmi jokapäiväisine töineen ja erämaan luonnon komeus: päivä ja yö, talvi ja kesä vuorilla. Kirjoja oli vähän. Oli risainen kirja, jonka Samuel osasi melkein ulkoa, ja kertoi se miehestä, joka oli joutunut asumattomalle saarelle ja miten hänen siellä onnistui ratkaista vaikea elatuskysymys. Tästä kirjasta Samuel oppi käsittämään elämää rehellisenä työnä ja löytämään mielenkiintoista ja romantista myöskin hyödyllisestä toiminnasta. Ja sitten oli siellä kertomus kristitystä ja hänen vaelluksestaan. Se oli juuri oikea kirja etsijälle, sillä sen kauniit tulevaisuuskuvat eivät olleet liiaksi tarkkoja, eikä se antautunut sellaiseen vaaraan, että olisi luvannut liian aikaista onnea.

Sitten, paljon myöhemmin, unohti joku kesävieras nidoksen James Whitcombe Rileyn "Maanviljelyksen runoutta", ja Samuel joutui taas katsomaan elämää uudelta puolelta. Hän oli ollut onnellinen, mutta nyt vasta hän sen huomasi. Hän oli rakastanut päänsä yläpuolella kaareutuvaa sinistä taivasta, äärettömiä metsiä ja välkkyvää järveä, mutta vasta nyt löysi hän sanoja niitten kuvaamiseen, ja elämän tavallisimmatkin toimet suoritettiin laulun voimalla.

Tästä kaikesta voi huomata, että Samuelin pääominaisuuksiin kuului innokkuus. Hän oli taipuvainen näkemään asiat ruusunpunaisina ja uskomaan, mitä hänelle kerrottiin erittäinkin, jos se oli jotakin kaunista ja puoleensavetävää. Hän oli taipuvainen omaamaan ihanteita ja hyväksymään teorioja. Ylevä periaate voi vaikuttaa häneen voimakkaasti, ja hän voi työskennellä innokkaasti sen soveltamiseksi käytäntöön. Mutta siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Samuel olisi narri. Päinvastoin, kun asiat olivat hullusti, huomasi hän sen, ja uskontonsa mukaisesti etsi hän syytä, etsi väsymättä ja kaikin voimin. Jos kaikki ihmiset tekisivät niin, olisi maailma pian toisellainen.

II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.

Sellaista oli Samuelin elämä, kunnes hän täytti seitsemäntoista vuotta, jolloin perhettä kohtasi surullinen onnettomuus.

Kaupunkilaisvieraat olivat siihen syyllisiä. Kaikki väittivät, että ne toivat paikkakunnalle hyvinvointia, mutta siitä huolimatta vanha Efraim ei lakannut valittamasta sitä seikkaa, että ne milloinkaan olivat sinne joutuneetkaan. Ne polkivat maahan vanhat käsitykset, tekivät lopun entisistä elämäntavoista. Mitä kannatti vääntää kantoja ja viljellä metsämaita, kun voi myydä salakoita pennistä kappale? Kaikista miehistä tuli "Tiennäyttäjiä" ja kaupunkilaisten palvelijoita kesän aikana ja tytöistä palvelijattaria. He saivat entistä hienommat vaatteet ja vilkkaamman puhetavan, mutta he tulivat myöskin ahneemmiksi ja levottomammiksi. He olivat esim. tottuneet ottamaan vastaan juomarahoja, ja useampi kuin yksi tyttö lähti kaupunkiin, jossa useinkin joutuivat sanoin kuvaamattomien, kauheitten kohtalojen alaisiksi.

Kaikilla kesävierailla oli rahoja. Olivatpa ne nuoria tai vanhoja, niin rahoja heiltä juoksi loppumattomana virtana. Heidän ei tarvinnut kyntää eikä kylvää -- he ostivat, minkä tarvitsivat; he viettivät aikaansa leikkimällä purjeveneillä, kalastusvehkeillä, polkupyörillä ja automobiileilla ja muissa samanlaatuisissa hommissa.

On vaikea ymmärtää, miten he näihin kaikkiin saivat varoja, mutta he tulivat kaupungista, suuresta pääkaupungista, johon ajatukset yhä itsepäisemmin alkoivat pyrkiä.

Sattui sitten erään vuoden elokuussa, että eräs mies kolkutti tuttaviemme ovea. Hänen nimensä oli Manning, Percival Manning, nuorempi osakas toiminimessä Manning ja Isaacson, joka toimi pankkiirina ja pörssikeinottelijana ja jolla oli osote, mikä löi Prescottin perheen hämmästyksellä. Se oli Wall Street!

Mr Percival Manning oli lihava ja lyhyenläntä mies. Hän oli puettu raitaiseen paitaan ja housuihin, jotka edestäpäin olivat veitsenterän muotoiset; hän säteili hyvinvointia. Hän puhui ainoastaan nerokkaista rahansijoituksista, joitten kautta päivässä koottiin omaisuus. Toiminimi Manning ja Isaacson oli sen kadun vanhimpia ja rikkaimpia, väitti hän; ja toiminimen nuorempi osakas oli muutamien maan suurimpien ja mahtavimpien rahamiesten uskottu. Prescottin perhe raukka, joka ei koskaan ollut lukenut eikä kuullut puhuttavan yhtiökeinottelijoista!

Vanhempi veli, jonka nimi oli Aatami, kuletti mr Manningin kalastamaan Indian Pond-järvelle ja Samuel seurasi mukana kantaen tavaroita. Koko matkalla ei puhuttu muusta kuin ihanasta kaupunkilaiselämästä. Samuel sai tietää kotinsa olevan surkean, Jumalan hylkäämän paikan; samallaista ei hän milloinkaan ollut sanallakaan nähnyt uskonnollisissa kirjoissaan mainittavan. Manning ihmetteli sitä, ettei Aatami ollut hakenut itselleen paikkaa, jossa ihmisellä olisi joitakin mahdollisuuksia. Sitten heitti hän pois puoleksipoltetun sikaarin ja alkoi puhua teattereista ja varieteista; sitten palasi hän jälleen tyhjentymättömään ainesvarastoonsa Wall Streetiin.

Hän oli tänään saanut konttorista hauskoja tietoja. Eräs suuri liikeyritys oli melkein pystyssä; suuri pullotrusti oli valmiina alkamaan toimintansa. Muutamia vuosia sitten oli vanha Henry Lockman...

-- Olette tietenkin kuullut puhuttavan hänestä? sanoi mr Manning.

Aatamin täytyi tunnustaa, ettei hän milloinkaan ollut kuullut puhuttavan Lockman'ista, vanhasta, älykkäästä ja perinpohjaisesta miljoonanomistajasta, joka hiljaisuudessa oli ruvennut ahdistelemaan pullotehdasta ja nyt saanut maan neljäätoistamiljoonaa dollaria edustavan "Pullovakuusyhtiön" kynsiinsä. Ei kukaan vielä tiennyt asiasta, mutta pian kulkisi yritys täysin purjein...

-- Ja vanha ahnehtija tulee ansaitsemaan hyvin, uskokaa pois! sanoi Manning vihellellen.

-- Taitaisi olla kannattavaa sijoittaa siihen rahoja? virkkoi Aatami varovasti.

-- Onpa niinkin, sen lupaan! vastasi Manning nauraen. Mutta siinä tapauksessa täytyy kiirehtiä.

-- Tiedättekö, miten voisi saada muutamia osakkeita? uteli Aatami.

-- Tiedän kyllä, vastasi Manning, se juuri on meidän liikkeemme.

Ja niin tapahtui, että eräs kaupunkilainen herra osti vanhan Wyckmanin farmin, ja pesänselvitysmiehet tulivat juhlalliselle käynnille Efraimin luo, antoivat kolme ihka uutta tuhannen dollarin seteliä ja veivät mukanaan irtisanotun kiinnityksen. Ja ukko istui, vapisi ja piti kädessään koko elämänsä aikana syntyneitä säästöjä tehden vastaväitteitä kahden vanhimman poikansa innokkaille suunnitelmille.

-- Mutta, Aatami, sehän on uhkapeliä! huomautti hän.

-- Ei lähimainkaan! huudahti Aatami. Ei se ole enempää uhkapeliä, kuin jos minä ostaisin hevosen siksi, että tiedän kevääksi tulevan puutteen hevosista. Se on vain liikeneroa!

-- Mutta nuo pullotehtaathan tekevät olut- ja viskypulloja! huudahti ukko. Onko teistä oikein, että me hankimme rahoja semmoisilla keinoilla?

-- Ne valmistavat kaikellaisia pulloja, sanoi Aatami; mitä ne sille mahtavat, mihin tarkoitukseen pulloja käytetään.

-- Sitäpaitsi, virkkoi Dan mestarillisella valtiotaidolla, tulevat ne kohottamaan pullojen hintaa ja siten saattamaan niitten hankkimisen vaikeammaksi.

-- Wall Streetin varrella on menetetty rikkauksia, sanoi isä. Emme voi tietää, miten tämän asian laita on.

-- Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus päästä osakkaaksi liikkeeseen. Sellainen tilaisuus ei tarjoudu kahta kertaa ihmisen elämässä.

-- Lue tämä kiertokirje! lisäsi Dan. Jos me annamme tämän tilaisuuden päästä käsistämme, ansaitsisimme joutua elinikäisellä maissin puhdistamisella taittamaan selkämme.

-- Tällaisia syitä esitettiin. Vanha Efraim ei milloinkaan ollut edes ajatellut taittunutta selkää maissin puhdistamisen yhteydessä. Mutta tässähän oli kysymys suuresta, nelitoistamiljoonaisesta pullotrustista, jonka omaisuuden väitettiin nousevan kahteenkymmeneenviiteen miljoonaan, tarkastusoikeudesta erääseen maan suurimpaan teollisuudenhaaraan -- ja osakkeista, jotka vallan helposti yhtenä ainoana viikkona saattoivat nousta sataanviiteenkymmeneen dollariin!

-- Pojat, sanoi ukko synkästi, minä en tahdo olla teidän tiellänne. Ja jos olette niin halukkaita ryhtymään asiaan...

-- Kyllä olemme! huudahti Aatami.

-- Mitä sinä sanot, Samuel? kysyi isä.

-- En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, vastasi Samuel. Minusta on kolmetuhatta dollaria suuri rahasumma. Emmekä me minun mielestäni tarvitse enempää.

-- Aijotko olla meidän tiellämme? kysyi Aatami.

-- En aijo, vastasi Samuel.

Ja niin oli asia ratkaistu. Kun he tulivat ostamaan osakkeita, tehtiin heille omituinen ehdotus: heidän ei tarvinnut, sanottiin, maksaa koko osakkeita, vaan ostaa ainoastaan niitten arvonnousun. Ja tämän ihmeellisen keksinnön vaikutus olisi, että he tulisivat ansaitsemaan kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä olivat laskeneet. On näinollen tarpeetonta sanoa, että he ostivat tällä tavalla.

Ja he hankkivat itselleen jokapäiväisen lehden ja lukivat mitä suurimmalla jännityksellä, miten Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo nousi kuudestakymmenestäkolmesta ja yhdestä kahdeksasosasta kuuteenkymmeneenneljään ja yhteen neljäsosaan. Ja sitten, myöhään eräänä iltana tuli vanha Hiram John, paikkakunnan kauppias tuoden sähkösanoman Manning ja Isaacsonilta, jotka ilmoittivat, että heidän täytyi suorittaa osakkeista vielä lisämaksua, "kurssieroa", sillä Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo oli nyt laskenut viiteenkymmeneenkuuteen ja viiteen kahdeksasosaan. He istuivat koko yön miettimässä, mitä tämä mahtoi merkitä ja yrittivät karkoittaa sitä peloittavaa mörköä, jonka olivat huomaavinaan. Seuraavana päivänä lähti Aatami kaupunkiin ottamaan lähempää selkoa asiasta, mutta tapasi maalaiskirjeenkantajan ja palasi takaisin kotiin mukanaan kirje, jossa välittäjät ilmoittivat, että heidän oli täytynyt myydä osakkeet, joitten arvo nyt oli viidenkymmenen alapuolella. Sanomalehdestä löysivät he uutisen, mikä selitti onnettomuuden: vanha Henry Lockman oli äkillisesti kuollut loistavan liikeuransa kukkuloilla ja pörssikeinottelijat olivat heti rientäneet painamaan alas Pullovakuusyhtiön osakkeiden hintaa.

Kolmetuhatta dollaria olivat siis poissa. He tarvitsivat kolme päivää oikein ymmärtääkseen asian; se oli siinä määrin uskomatonta, että heidän täytyi kirjoittaa välittäjille, joilta saivat vielä yhden kirjeen, jossa nämä mustalla valkealla vakuuttivat, ettei ollut ainoatakaan dollaria heidän rahoistaan jälellä, niin ettei mikään väärinkäsitys siinä asiassa enään voinut tulla kysymykseen. Aatami raivosi ja kiroili kuin hullu, ja Dan poissa suunniltaan vakuutti menevänsä kaupunkiin ja ottavansa hengen Manningilta. Mitä vanhaan Efraimiin tulee, niin kirjoitti hän kirjeen, jossa ilmaisi syvintä suruaan ja samalla ankarinta suuttumusta, mutta Manning vastasi kylmän kohteliaasti selittäen, ettei hänellä ollut mitään tekemistä asian kanssa, että hän oli ollut välittäjä ja ostanut määräyksen mukaan sekä ettei hän ollut voinut edeltäpäin tietää Lockmanin kuolemasta. "Muistanette minun varoittaneen teitä", kirjoitti hän, "markkinain epävarmuudesta ja vaarasta, jolle antauduitte alttiiksi". Efraim ei voinut muistaa mitään sentapaista, mutta sitävastoin ymmärsi hän täysin hyvin, ettei tässä enään mikään auttanut.

Samuel ei paljoa välittänyt rahaosuutensa menettämisestä, mutta sitä enemmän isän surusta, joka oli kauhea nähdä. Kova isku melkein tappoi vanhuksen; hän näytti tämän viikon ajalla vanhentuneen kymmenen vuotta ja riutui talven kuluessa yhä. Keväämmällä vilustui hän ja joutui vuoteeseen; hän sai keuhkotulehduksen, ja ennenkuin osattiin aavistaakaan, oli hän poissa.

Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle, kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta -- liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.

Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon perheneuvoston.

-- Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein...

-- Minä en halua kuulla, mitä se roisto sanoi! murahti Aatami.

-- Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä eteenpäin.

-- Mitä voisit sinä tehdä kaupungissa? kysyi Dan.

-- En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall Streetille rikkauksia kokoamaan.

-- Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei ollenkaan ollut tehdä pilaa.

-- Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.

-- Ei ole huonosti ajateltu, selitti Aatami.

-- Yritä vaan, sanoi Dan.

-- Ainoa vaikeus on, alkoi Samuel arvellen, että minun täytyy saada vähän rahaa päästäkseni alkuun.

-- Hm! sanoi Aatami. Tässä talossa on niukasti rahoja.

-- Kuinka paljon tarvitset? kysyi toinen.

-- Niin, sanoi poika, tarvitsen siksi paljon, että voin tuntea itseni turvatuksi. Silloin, minä sanon teille, että jos lähden, niin pysyn myös poissa siksi kun olen onnistunut. En aijo käyttäytyä niin kuin lapsikakarat.

-- No mutta miten sinä saat rahat? oli seuraava kysymys.

-- Minun mielestäni me voimme tehdä kaupan -- minä myyn teille farmiosuuteni.

-- Et voi myydä osuuttasi, sanoi Aatami terävästi. Ethän sinä ole täysi-ikäinen.

-- Olkoonpa niin, virkkoi Samuel; mutta joka tapauksessa tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että minä, jos meidän välillämme kauppa syntyy, en milloinkaan tule vaatimaan sitä purettavaksi. Voitte luottaa siihen, etten koskaan tule takaisin teitä siitä soimaamaan.

-- Toivon niin, sanoi Aatami arvellen, mutta et voi olla varma...

-- Miten paljon olet odottanut saavasi? keskeytti Dan.

-- Sata dollaria.

-- Aatami ja Dan vaihtoivat pikaisen silmäyksen.

-- Täällä on kauhea puute rahasta, virkkoi Aatami.

-- Se on kyllä totta, huomautti Dan, mutta... Lähden huomenna kauppalaan katsomaan, mitä voisin tehdä.

-- Dan teki niin, kuin oli sanonut, lähti aamulla ja palasi illalla. Uusi perheneuvottelu pidettiin. Dan otti esille kahdeksan uutta kymmenen dollarin seteliä.

-- Tässä on kaikki, minkä olen saanut haalituksi kokoon, sanoi hän. Olisi ikävä, elleivät ne riittäisi...

-- Niitten täytyy riittää, vastasi Samuel.

-- Sitten otti veli esille pitkän asiakirjan, mikä näytti hyvin kunnianarvoiselta. Samuel oli liian kohtelias edes lukemaan sitä, vaan umpimähkään allekirjoitti sen, ja niin oli kauppa valmis. Jo samana yönä kääri Samuel vähät matkatavaransa sanomalehtineen, ja ennen auringon nousua lähti hän etsimään.

III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.

Hän kulki mytty olalla ja kahdeksankymmentä dollariaan lujasti kiinnitettynä nuppineulalla povitaskuun. Niitten alla tykytti hänen sydämensä kiivaasti ja voimakkaasti. Hän oli nuori ja vapaa, tie oli hänelle avoinna, loppumattomat seikkailut kutsuivat häntä. Jokainen pyhiinvaelluskertomus, jonka hän oli lukenut, teki asian yhä jännittävämmäksi, ja hän seisahti vuorenharjanteelle tarkastellen isänsä vanhaa taloa, hän huiskutti kättään, kääntyi ja alkoi vaelluksensa.

Hevonen tarvittiin auraa vetämään, jonka vuoksi Samuel käyden kulki tuon peninkulman pituisen taipaleen kauppalaan. Täällä pääsi hän postin matkassa pienelle yksinäiselle asemalle. Hänen olisi ollut odotettava kolme tuntia seuraavan junan tuloa, jonka tähden hän päätti säästää 15 senttiä kävelemällä seuraavalle asemalle. Matkan pituus ei Samuelille nykyään suuria merkinnyt.

Kun hän oli päässyt puolitiehen, näki hän tulen pienellä aukeamalla radan vieressä, ja tulen ääressä istui nuori mies rusketuttaen leipää puutikun kärjessä.

-- Halloo! huudahti hän. Näyttää olevan kiire.

-- Niin on, sanoi Samuel.

Mies ei ollut häntä juuri paljoa vanhempi, mutta hänen vaatteensa olivat likaiset ja hänellä oli pilaantuneet ja irvistelevät kasvot.

-- Ette suinkaan ennen ole ollut mukana tämänlaisessa työssä, sanoi hän.

-- Missä työssä? Toinen nauroi.

-- Minne matka?

-- New-Yorkiin.

-- Käydenkö koko matkan?

-- Ei, vastasi poika varovasti. Menen käyden vain seuraavalle asemalle saakka.

-- Ymmärrän! Mitä maksaa sitten junakyyti?

-- Kuusi ja kolmekymmentäseitsemän, luulisin.

-- Hm! Ja onko teillä rahat?

-- On vastasi Samuel näyttämättä vähääkään ylpeältä.

-- Jaa, mutta teillä ei ole niitä kauvan, jos jatkatte tuollaista elämää, huomautti vieras. Miksi ette kulje ilmaiseksi?

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Samuel.

-- Niin, katsokaas, vain hölmöt maksavat rautatielipun. Tähän tulee pian tavarajuna, joka pysähtyy vesitornin luo aivan tähän läheisyyteen. Miksette hyppää siihen?

Samuel epäili.

-- Sellaiseen tekoon en mielelläni tahdo olla osallisena, sanoi hän.

-- Tulkaa tänne istumaan, sanoi vieras.