Part 2

»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on, vaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista ja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen myönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä teoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On kyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä sallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja pyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin, kunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —, että valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia aineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja muuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan mahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi, yksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää koneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi voinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa, tuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut yksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi kokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu oli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut vaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät hänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan holvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään, minkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat maailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että karkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain kuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa. Onkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa — ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä todellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne olisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen ainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa itsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut olla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos Platonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua maapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi iäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä sulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt ikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin on kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten tämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat jäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna olisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun meidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle omien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä? Meidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja niin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista ehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa. Sillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa matalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan ohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa tuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan äkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä luomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se näkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen kehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden alempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa epätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties ovat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto katsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa toiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä voimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan. Meidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen päälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle miehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle: »johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta sinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?» Ei! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka, minkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan». Meidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien voimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös vallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse luonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse Kaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä.

»Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse Cantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme suuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä ansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään arvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden rinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka saattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa kulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa kutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian nopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella suunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia vaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella — sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen, kykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää niitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on sen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut siitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis noudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen äänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan kevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan? Kansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen olla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme.

»Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun voisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin sitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt kokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen esille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen näille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon politiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen koettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä kärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä.

»Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos liberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet ovat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt laskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon kuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut, ja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset ole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla. Jokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat ihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma erikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin maailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa varten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla sitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat tyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa ja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen lammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan, Anneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin tehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall hankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista, ja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin kankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat ja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen sitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se laki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä ihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty kokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään sitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon typerät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista, sotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä ja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on oikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt nurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja päästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja hedelmöittävän virran.

»Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan niistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa menestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa viimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että on tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti, ettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi järjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on totta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä tämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä välttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta tietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin valtaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän muoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa lepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme ainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä niiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden parannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita keinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä on pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat, sen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti luotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut kansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät jäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi edukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin maailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät kaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden raja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja hajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän voittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja talonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka; jolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen sijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää erota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja keksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää yhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä yhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan parlamenttiin, maailman liittoon.'»

»Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin »Locksley hall» nimisestä teoksesta).

REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.

Lausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut, tapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen kokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon vierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa täytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä tietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä siis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen näkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään rinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen hymyn väreillessä hänen suupielissään.

»Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi tutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa asemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen, kuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin ollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on täytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan, hänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa. Kenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille mutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan rosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta havaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot ja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta näkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni, vieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka olemme saaneet nautinnoksemme kuulla.

»Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä, jonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta kuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta, miksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä runsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon niiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta, ihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi, ennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon tasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme koskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen juhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen hyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen avullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä, älykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon, jotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa kelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden. Hänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat. Avioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen sylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me kaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on voima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian that he should take, who has the power, and he should keep who can.»]

Mutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet. Olemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla. Olemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen pelottavia naamoja ja aseita.

[Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että paratiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran katseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät:

— — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti sullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).]

Ikkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin timantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat. Rintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet nääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia kätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on luontoa? Ei! Se on Merlinin vankila.

[Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on, koettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut, lumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen ympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.]

Se on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole voimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä puuttuu tahto?

»Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan sopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton siteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista sekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden vaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan — luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus lakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se on loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota Nessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat. Ja niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen ruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti jokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan sankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan loppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin tuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista, että hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon hampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar, niin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos otetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa anarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan määrän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin astuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen ikäville alangoille?»

Tähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä, joka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista kuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion hänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se minun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi kuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista näkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon luulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt.

»Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin itsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä teoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei minua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini työntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei yleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden olen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua. Sillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään inhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät taantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan todellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan vaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan brittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan kauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan metsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja nähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten välitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen vanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta kirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka saavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä muutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta vaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti sellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden välttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet varmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat kutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti toimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe tässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden paraita ja terveimpiä perintätapoja vastaan.

»Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden olevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen. Tunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se, jolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on annettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme Englannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa valtion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä elähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain suuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain surina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen ja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin maanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten pitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja hiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja vankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä heidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan häviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme istua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme, että kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen inhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja olemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni — sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään sosialisteiksi.