Part 7

Kapteeni käveli rauhattomana edestakaisin kannella, väliin hypähtäen ja puoleksi juosten ja samalla tutkien perusteellisesti laivansa kantta.

-- Nyt riippuu kaikki tunneista, ellei minuuteista, ilmotti hän palatessaan puolikannelle.

Huuto: -- maata! kuului mastokorista. Kannelta oli mahdoton vielä erottaa maata, ja Mc Coy kiipesi vantteihin, joten kapteeni sai odottamattoman tilaisuuden purkaa sisuaan kirouksiin, mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan vedessä koillisessa mustan juovan. Se ei ollut mikään puuska vaan todellinen tuuli, oikealta suunnaltaan joutunut pasaadi, tosin kahdeksan viivaa tavallisesta suunnastaan sivulla, mutta joka tapauksessa säännöllisesti toimiva.

-- Ohjatkaa nyt laivanne ylös tuuleen, kapteeni, sanoi Mc Coy heti kun oli päässyt kajuutan katolle. -- Tuo on Fakaravan itäisin osa ja pääsemme väylän läpi laguuniin laitatuulella ja täysin purjein.

Tunnin kuluttua olivat kokospalmut ja matala maakaistale näkyvissä kanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi jokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä erillään. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain parin kaapelinpituuden päässä Pyreneesin keulan edessä.

-- Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.

Minuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana olevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja kolmanneksen leveä.

-- Nyt, kapteeni!

Viimeisen kerran muutettiin Pyreneesin jalukset, ja se totteli ohjausta täsmällisesti, heilahti ympäri ja pujahti riutan väylään. Tuskin oli käännös tehty ilman onnettomuutta, kun miehistö ja perämiehet syöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä. Mitään ei ollut oikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt, nyt ... piti jotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta jotakin piti tulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa, luotsatakseen laivan rantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä ja kiepautti hänet ympäri.

-- Ohjatkaa tästä, sanoi hän. -- Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt? sanoi hän seuraavassa tuokiossa, -- mehän pysymme ihan paikallamme!

Mc Coy hymyili.

-- Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. -- Katsokaas, sillä tavalla luode virtaa ulos tästä laguunista.

Tunnin kuluttaa oli Pyrenees edennyt tuskin laivan pituuden, mutta sitten yltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.

-- Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi Davenport.

Hänen äänensä kaiku oli vielä kuuluvissa, ja miehet aikoivat juuri totella käskyä, kun kannen keskikohta leimahti liekkeihin ja nousi savun peittämänä ylös purjeisiin ja köysiin, jolloin osa jäi sinne ja osa putosi mereen. Se seikka, että tuuli kävi sivulta kohtisuorasti, pelasti peräpuolella olevat miehet. He ryntäsivät sokeina veneille, mutta Mc Coyn ääni, joka yhä säilytti ehtymättömän rauhansa, sai heidät pysähtymään.

-- Rauhottukaa! sanoi hän. -- Kaikki käy niinkuin pitääkin. Hoitakoon siellä joku ruoriratasta!

Ruorimies oli syössyt tiehensä muiden mukana ja kapteeni Davenport hyökkäsi tilalle ja sai juuri ajoissa kiinni rattaasta ja esti laivan ajautumasta virran mukaan ja törmäämästä maalle.

-- Veneisiin, käski hän herra Konigia. Pitäkää kahta niistä ihan looringin alla. Kun minä käännän, olkaa varuillanne.

Herra Konig epäröi, mutta sitten heilautti hän itsensä laidan yli ja laskeutui veneeseen.

-- Laskekaa puoli viivaa, kapteeni!

Kapteeni katsoi Mc Coyhin, hän oli luullut itse komentavansa...

-- Niin, puoli viivaa on laskettu, vastasi hän.

Pyreneesin keskus oli avonainen, palava uuni, josta tuprusi kauheat määrät savua nousten yli mastojen ja kokonaan peittäen laivan etuosan. Mesaanipurjeen suojassa Mc Coy jatkoi vaikeata tehtäväänsä ohjaten laivaa läpi ahtaan kanavan. Tuli kulki perää kohti pitkin kantta samalla kun ison maston purjepaljous hävisi liekehtivään tulimereen. Mutta vaikkeivät he nähneet etupurjeita, tiesivät he kuitenkin, että ne vielä vetivät.

-- Elleivät vain kaikki purjeet pala ennenkuin pääsemme kanavasta! ähki kapteeni ruorirattaan ääressä.

-- Olkaa huoletta, kapteeni, vakuutti Mc Coy levollisena. -- Meillä on kylliksi aika. Kunhan vain pääsemme sisäpuolelle, muutamme suuntaa. Silloin häviää savu meistä ja voimme estää tulen leviämästä perään.

Pieni liekki nuoleskeli mesaanimastoa, tavotti alimmaista raakapuuta, vaan ei ylettynyt siihen ja hävisi. Ylhäältä putoili hehkuvia ja palavia köydenpätkiä ihan kapteenin taakse. Osa niistä osui hänen niskaansa ja niinkuin mehiläisen pistämänä hypähti hän ja pudisti tulen nahastaan.

-- Miten on kurssi, kapteeni?

-- Lännenpuoleinen luode.

-- Pitäkää länsiluoteeseen.

Kapteeni Davenport muutti ratasta ja vastusti peräsimellä.

-- Pohjoispuoleinen länsi, kapteeni.

-- Pohjoispuoleinen länsi.

Hiljaa, viiva viivalta purjehti Pyrenees laguuniin tultuaan ympyrässä, niin että se aina oli tuulessa. Ja viiva viivalta lauloi Mc Coy komentosanojaan rauhallisesti ja varmasti, kuin olisivat olleet vähintäin tuhatvuotisia.

-- Vielä yksi viiva, kapteeni.

-- Yksi viiva, niin.

Kapteeni Davenport pyöritti ratasta useita kankia eteenpäin ja jälleen takaisin.

-- Vastustakaa.

-- Kyllä, kaikki oikein.

Huolimatta siitä, että tuuli oli myötäinen, oli kuumuus niin hirveä, että kapteeni Davenportin täytyi hoitaa ratasta yhdellä kädellä kerrallaan voidakseen toisella hieroa tai peittää rakkoisia poskiaan. Mc Coyn parta kärventyi kuumuudessa ja haju siitä tunkeutui niin vahvana toisen sieramiin, että hän alkoi katsella tuskallisena Mc Coyta. Nyt täytyi kapteenin hieroa vuorotellen rakkoisia käsiään housujaan vastaan. Kaikki purjeet hävisivät mesaanimastosta tulimereen pakottaen molemmat miehet peittämään käsin kasvonsa.

-- Nyt, sanoi Mc Coy katsahtaen matalaan rantaan. -- Neljä viivaa ylös, kapteeni, ja antakaa laivan ajautua.

Palaneiden köysien ja purjeiden palasia satoi heidän päälleen ja ympärilleen. Tervankatku karkeasta köydenpätkästä, joka oli aivan kapteenin jalkojen juuressa, aiheutti ankaran yskäkohtauksen, mutta hän pysyi yhä vakavasti kiinni rattaassa.

Pyrenees tarttui pohjaan, sen kokka nousi ylös. Se liukui eteenpäin ja seisahtui sitten hitaasti ja pehmeästi. Sysäyksen vaikutuksesta irtaantui kokonainen kaatosade palavaa köyttä ja purjekangasta peittäen heidät melkein kokonaan. Vielä kerran törmäsi laiva. Hauras koralliriutta murtui sen alla, ja se törmäsi kolmannen kerran.

-- Lujasti ylitse! sanoi Mc Coy. -- Lujastiko ylitse? kysyi hän minuuttia myöhemmin.

-- Se ei tottele enää.

-- Hyvä on, se kieppuu ympäri. Mc Coy katsoi veteen laidan ylitse. -- Pehmeätä valkoista hiekkaa. Parempaa ei voisi saada, oikein hieno lava.

Kun Pyrenees kääntyi ympäri perä pois tuulesta, kohosi kokasta kauhea paljous savua ja liekkejä. Kapteeni Davenport jätti ruorin melkein tukehtuneena. Hän hoiperteli sen veneen kokkaköydelle, joka oli aivan looringin alla, ja katsoi Mc Coyhin, joka seisoi hänen vieressään, antaakseen hänen mennä ensin.

-- Ei, te ensiksi, huudahti kapteeni, tarttui hänen hartioihinsa ja melkein heitti hänet laidan ylitse. Mutta savu ja liekit olivat niin kauheita, että hän seurasi heti Mc Coyn kintereillä, ja molemmat miehet luisuivat käsillään köyttä myöten alas veneeseen. Eräs merimies kokassa katkaisi köyden puukollaan ilman käskyä. Airot, jotka olivat valmiina, laskettiin veteen ja vene syöksyi eteenpäin.

-- Ihana lava, mutisi Mc Coy katsahtaen taakseen.

-- Niin, ihana lava, kiitos siitä teille! kuului vastaus.

Kolme venettä ohjasi valkeata koralliriuttaa kohti, jonka takana kokospalmumetsän suojassa näkyi puoli tusinaa ruohomajoja ja parikymmentä hämmästynyttä alkuasukasta tuijottamassa silmät selällään palavaa laivaa.

Veneet raapaisivat pohjaa ja he astuivat valkoiselle rannalle.

-- Ja nyt, sanoi Mc Coy, saan ruveta tuumimaan, miten pääsen takaisin Pitcairniin!