Part 6

-- Papakena ja Vanavana ovat tuolla lännessä taikka länsiluoteisessa, hiukan enemmän kuin sadan penikulman päässä, sanoi hän. -- Toinen on asumaton ja minä olen kuullut, että toisenkin asukkaat ovat muuttaneet Cadmus-saareen. Siellä ei ole laguunia eikä väylää. Ahunui on siitä sata penikulmaa luoteeseen. Ei väylää eikä ihmisiä.

-- No, mutta neljäkymmentä penikulmaa toisella puolella on kaksi saarta, sanoi kapteeni nostaen päänsä kartasta.

Mc Coy pudisti päätään.

-- Paros ja Manuhungi, ei väylää, ei asukkaita. Neljäkymmentä penikulmaa niiden takana on Nengo-Nengo -- sama juttu. Mutta sitten on Hao-saari. Siinä on teille oikea paikka. Laguuni on kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja viisi penikulmaa leveä. Siellä on paljon väkeä. Tavallisesti siellä on myöskin vettä. Ja mikä laiva tahansa voi kulkea sen väylää pitkin.

Hän vaikeni ja katsahti hiukan levottomana kapteeniin, joka kumartuneena kartan ylitse harppi kädessä oli juuri ähkinyt raskaasti.

-- Eikö ole mitään laguunia, johon olisi väylä, lähempänä kuin Hao-saari? kysyi hän.

-- Ei, se on lähin.

-- Sinne on kolmesataa neljäkymmentä penikulmaa.

Kapteeni puhui hyvin hitaasti ja äänessä oli päättäväisyyttä. Minulla ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien laivalla olevien henkeä. Minä annan sen ajautua hylyksi Acteon-saariin. Ja se on hyvä laiva, lisäsi hän huoaten, annettuaan määräyksen muuttaa suuntaa, tällä kerralla poiketen länsivirran vuoksi entistä enemmän sivulle.

Tuntia myöhemmin oli taivas peittynyt pilveen. Kaakkoispasaadi puhalsi vielä, mutta meri oli kuin kaikkien tuulenpuuskien shakkilauta.

-- Voimme olla siellä yhden ajoissa, sanoi kapteeni luottavaisesti. -- Kello kaksi ihan kohdalla. Mc Coy, te ohjaatte sen maihin sille saarelle, missä on asukkaita.

Aurinko ei näyttäytynyt enää, eikä maata ollut näkyvissä kello yksi. Kapteeni katseli perälaidan ylitse Pyreneesin kuohuvaan vanaveteen.

-- Hyvä Jumala! huusi hän, -- virta käy itään, katsokaapa!

Herra Konig näytti epäilevän. Mc Coyn kasvot eivät ilmaisseet mitään, vaikka hän lausui, ettei ollut syytä epäillä, sillä Paumotus-saaristossa voi kyllä olla itäinen merivirta. Muutamia minuuttia myöhemmin tuli sadekuuro, joka vei kaiken tuulen ja Pyrenees huojui kauheasti mainingeissa.

-- Missä on luotiliina? Heittäkää se veteen siellä!

Kapteeni piti itse luotiliinaa ja näki, miten laiva peräytyi koilliseen. -- Katsokaa tuota, koettakaapa itse.

Mc Coy ja perämies koettivat ja tunsivat, kuinka nuora tärisi vuoroveden vaikutuksesta.

-- Neljän solmun virta, sanoi herra Konig.

-- Itäinen virta läntisen asemesta, sanoi kapteeni katsoen moittivasti Mc Coyhin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sysätä syyn hänen niskoilleen.

-- Siinä on yksi syy, miksi vakuutus maksaa kahdeksantoista prosenttia niillä vesillä, sanoi Mc Coy. -- Ei voida milloinkaan tietää juuri niin mitään. Virrat vaihtuvat lakkaamatta. Kerran oli täällä Casco-jahdilla mies, olen unohtanut hänen nimensä, mutta hän kirjotti kirjoja. Hän erehtyi Takaroasta kolmekymmentä penikulmaa ja saapui Tikeihin, juuri virran vaihtumisen vuoksi. Nyt olette ylhäällä tuulessa. Parasta olisi laskea muutamia viivoja!

-- Miten paljon on virta vienyt minua suunnasta ja miten minä tiedän, kuinka paljon on alennettava? kysyi kapteeni vihaisena.

-- En tiedä, kapteeni, sanoi Mc Coy hiljaa.

Taas rupesi tuulemaan, ja Pyrenees, jonka kansi savusi ja kyti harmaassa valaistuksessa, laski raskaasti tuulen alapuolelle, sitten ponnisti takaisin, milloin vasen, milloin oikea kylki tuulta vasten, yhä pyrkien Acteon-saarille, joita mastokorissa istuva tähystäjä ei saanut näkyviinsä.

Kapteeni Davenport oli raivoissaan, hänen raivonsa oli itsepäistä vaikenemista ja hän kulki koko ehtoopäivän puolikannella tai nojasi tuulenpuolen vantteihin. Illalla hän asetti suunnan luoteeseen. Herra Konig, joka keskeytymättä tutki korttia ja kompassia, ja Mc Coy, joka myöskin aivan viattomana seisoi katsellen kompassia, tiesivät, että suunta oli nyt Hao-saareen. Keskiyöllä lakkasivat sadekuurot ja tähdet tuikkivat. Kapteeni vilkastui hiukan toivoen kirkasta päivää.

-- Minä teen havainnon aikaisin huomenaamulla, sanoi hän Mc Coylle, -- vaikka leveysasteeni on minulle arvoitus. Mutta minä voin käyttää Sumner-metoodia. Tunnetteko sitä?

Ja sitten hän selitti sen yksityiskohtia myöten Mc Coylle.

Päivästä tuli kirkas, pasaadi puhalsi idästä ja Pyrenees kulki tasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies laskivat paikan Sumner-metoodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten keskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa varmat.

-- Vielä kaksikymmentä neljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti kapteeni Mc Coylle. -- On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa. Mutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy sakeammaksi päivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin mahdollista, juuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli ensiksi syttyi ja minun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!

Hän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi ylhäällä mesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen yläpuolella.

-- Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.

Sen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt ylös jollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin korkealla. Se irtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan kapteenin yllä kuin uhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen ja kapteenin alaleuka sai luonnollisen asentonsa.

-- Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta tiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja sitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan kauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.

Iltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja kosteaksi. Tuuli vaihteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä, ja keskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä suunnassa sitten jokseenkin keskeytymättä.

-- Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai yhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän aamulla ja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon kauniista päivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:

-- Ja entä virrat?

Tähystäjät eivät voineet ilmottaa mitään maan näkymisestä mastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä, vuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut 29,30:een, ei ollut tuulenpuuskaustakaan, mutta siitä huolimatta kävi meri yhä levottomanmaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa aalloissa, jotka tulivat hitaasti loppumattomassa jonossa lännen pimeydestä. Purjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit voivat. Ja kun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla heidän napisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten murinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köyttämään; silloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen hidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kostea ja tahmea kuin liima ja täydellisesti tyyni. Joka mies huohotti ja haukkoi ilmaa. Hiki juoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni Davenport käveli laivalla huolestuneena, eteensä tuijottaen synkempänä entistään. Kaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.

-- Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. -- Pahimmassa tapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.

Mutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki purjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä tuuliaispään aikana. Jostain laivan keskustasta keskeytti hiljaisuuden laivapojan nyyhkytys.

-- Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että joka mies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.

-- Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla äänellä, -- olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.

Mutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut pojan rauhottumaan ja nukkumaan.

Vähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta kasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella odottamassa, mitä tuleman piti.

-- Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan hänen vieressään. -- Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen eteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet ylös.

-- Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen päivä, kun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt nähdä Hao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen, itään, etelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään kädenkäänteessä.

-- Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.

-- Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Paumotus-kiroukseen.

Keskipäivällä huusi tähystäjä: -- Tyrskyjä edessä!

Pyrenees sai kääntyä, purje purjeen jälkeen nostettiin ylös ja kiristettiin. Laiva liukui vedessä ja taisteli virtaa vastaan, joka uhkasi viedä sen keskelle tyrskyjä. Päällikkö ja miehet tekivät työtä kuin hullut, kokki ja kajuuttapoika, kapteeni Davenport itse ja Mc Coy, kaikki olivat työssä, ja sittenkin selviytyi laiva töintuskin. Siinä oli pitkä rivi kareja, kauhean vaarallinen paikka, jonka yli meri keskeymättä tyrskyi, jossa ei kukaan ihminen voinut elää ja jota merilinnutkin kammosivat. Pyrenees kulki sen ohitse vain sadan kyynärän päässä, ennenkuin tuuli vei sen väljille vesille, ja samassa silmänräpäyksessä, kun miehistö pääsi lepäämään, puhkesi kokonainen kirousvirta Mc Coyn turmioksi -- Mc Coy oli tullut laivalle ja ehdottanut suunnan Mangarevaan ja houkutellut heidät pois turvallisesta Pitcairnista varmaan turmioon tänne meren kauheimpaan seutuun. Mc Coyn mielentyyneys oli murtumaton. Hän hymyili heille yksinkertaisella ja armahtavaisella hyväntahtoisuudellaan, ja miten olikaan, hänen suuri hyvyytensä tuntui rauhottavan heidän mustia ja kiusaantuneita mieliään, niin että he häpesivät ja kiroukset takertuivat jo heidän kurkkuunsa.

-- Hirveitä vesiä nämä vain ovat, lausui kapteeni, kun laiva oli selviytynyt. Mutta samassa hän vaikeni katsellakseen tyrskyjä, joiden olisi pitänyt jäädä taakse, mutta olivatkin nyt yhtäkkiä tuulen puolella Pyreneeslaivasta ja kohosivat nopeasti ylös tuuleen.

Hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä. Ja ensimmäinen perämies näki ja Mc Coy näki ja miehistö näki, mitä hän oli nähnyt. Kallioriutan eteläpuolella kulki itäinen virta, joka kuljetti heitä alas sitä kohti ja pohjoispuolella kulki yhtä voimakas läntinen virta, joka tarttui laivaan ja aikoi viedä sitä mukanansa.

-- Olen kuullut tästä Paumotus-saaristosta ennenkin, ähkyi kapteeni nostaen kalpeat kasvonsa. -- Kapteeni Moyendale kertoi näistä, sen jälkeen kun oli menettänyt täällä laivansa. Ja minä nauroin hänelle selän takana. Jumala armahtakoon minua, minä nauroin hänelle. Mikä riutta tuo on? keskeytti hän äkkiä kysyäkseen Mc Coylta.

-- En tiedä, kapteeni.

-- Miksi ette tiedä?

-- En ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä kuullut siitä puhuttavankaan. Luulen, ettei se ole missään kartoissakaan. Näitä vesiä ei ole koskaan ennen kunnolleen mitattu eikä kartoitettu.

-- Sittenhän ette tiedä, missä nyt olemme.

-- En enempää kuin tekään, vastasi Mc Coy lempeästi.

Kello neljän aikaan iltapuolella tuli näkyviin kokospalmuja, jotka näyttivät kasvavan suorastaan merestä. Hetkistä myöhemmin kaareutui matala maa vedessä.

-- Nyt tiedän, missä olemme, kapteeni, sanoi Mc Coy ottaen kaukoputken silmiltään. -- Tuo on Resolutionsaari. Me olemme neljäkymmentä penikulmaa Hao-saaren toisella puolen ja tuuli on suoraan vastainen.

-- Siis valmiina ohjaamaan maihin. Missä on väylä?

-- Siellä on vain yksi väylä, tuskin riittävä kanootillekaan. Nyt tiedämme kuitenkin, missä olemme, ja voimme ohjata Barclay de Tolley'hin. Se on vain satakaksikymmentä penikulmaa täältä. Tällä tuulella voimme olla siellä kello yhdeksän huomen-aamulla.

Kapteeni Davenport katseli karttaa ja punnitsi tarkkaan.

-- Jos me nyt ajamme maihin, täytyy meidän kuitenkin veneillä pyrkiä Barclay de Tolley'hin, lisäsi Mc Coy.

Kapteeni antoi määräyksensä ja taasen viilsi laiva uutta suuntaa tylyn meren lakeuksilla.

Seuraavana iltapäivänä riehui epätoivo ja kapinallisuus savuavalla kannella. Virta oli kiihtynyt, tuuli heikontunut ja Pyrenees väistänyt länteen. Tähystäjä huomasi lopulta Barclay de Tolley'n idässä, hiukan häämöittävänä maston huipusta katsoen. Turhaan yritti Pyrenees neljän tunnin aikana pyrkiä sitä kohti. Koko ajan nähtiin kokospalmut maston huipusta kuin kangastuksena taivaan rannalla. Kannelta niitä esti näkemästä maan kuperuus.

Vielä kerran kapteeni kysyi neuvoa Mc Coylta ja kortista. Makemo oli seitsemänkymmentä viisi penikulmaa lännessä. Sen laguuni oli kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja väylä sinne oli erinomainen.

Kun kapteeni antoi määräyksensä, kieltäytyi miehistö tottelemasta. He selittivät saaneensa kyllikseen helvetin tulesta jalkojensa alla. Tuolla oli maata. Ellei laiva sinne päässyt, voisivathan he yrittää sinne veneillä. Antaa laivan palaa. Heidän hengillään lienee myös jotakin arvoa. He olivat uskollisesti palvellet laivaa, nyt tahtoivat ne pitää huolta itsestään.

He juoksivat veneille tuuppien toisiaan ja molempia perämiehiä ja olivat valmiit irroittamaan veneitä ja laskemaan ne veteen. Kapteeni Davenport ja ensimmäinen perämies, revolverit kädessä, astuivat alas puolikannelta, kun Mc Coy, joka oli kiivennyt kajuutan katolle, alkoi puhua.

Hän puhui miehistölle ja hänen kyyhkyisäänensä sointu sai heidät heti pysähtymään ja kuuntelemaan. Hän kiehtoi heidät omaan korkeuteensa ja rauhaansa. Lempeä ääni ja yksinkertaiset ajatukset vaikuttivat heihin kuin magneettivirta, rauhottaen vasten tahtoakin. Aikoja sitten haihtuneet muistot palautuivat. Muutamat muistelivat lapsuutensa kehtolauluja ja rauhaisaa lepoa äidin sylissä päivän leikkien päätyttyä. Ei ollut enää mitään huolia, mitään vaaraa eikä ikävyyksiä koko maailmassa. Kaikki oli niinkuin pitikin ja aivan luonnollista, että he käänsivät selkänsä maalle ja vielä kerran lähtivät merelle helvetin tuli jalkainsa alla.

Mc Coy puhui yksinkertaisesti, mutta hänen voimansa ei ollut sanoissa. Hänen persoonallisuutensa oli paljon kaunopuheisempi kuin mitkään hänen puheistaan. Se oli jonkunlaista sielullista taikakemiaa, salaista ja voittamatonta hyvyyttä -- hengen salaperäistä säteilemistä, houkuttelevana, lempeän nöyränä, mutta samalla pelottavan voimakkaana. Oli kuin puhtauden ja lempeyden vaikuttava mahti olisi valaissut heidän sielujensa pimeät kammiot -- paljoa suurempi sitä voimaa, mikä oli päällystön kiiltävissä, tuhoa tuottavissa revolvereissa.

Miehet alkoivat siinä seisoessaan epäröidä, ja ne, jotka olivat irroittaneet sidenuorat, sitoivat ne kiinni jälleen. Sitten he hiipivät toinen toisensa jälkeen etukannelle, kunnes kaikki olivat hävinneet.

Mc Coyn kasvot loistivat lapsellisesta ilosta, kun hän astui alas kajuutan katolta. Kapina oli täydellisesti lakannut. Näytti siltä, kuin ei siitä olisi koskaan tiedettykään. Kapinalla ei ollut tilaa siinä siunatussa paikassa missä hän oli.

-- Te hypnotisoitte heidät, pilaili herra Konig puhuen matalalla äänellä.

-- He ovat kunnon poikia, oli hänen vastauksensa, -- heillä on hyvä sydän. Heillä on ollut kovat ajat, ovat tehneet työtä surkeasti ja tulevat tekemään loppuun asti.

Herra Konigilla ei ollut aikaa vastata. Hän huusi määräyksiään ja miehet riensivät niitä täyttämään, ja Pyrenees kääntyi hiljalleen, kunnes sen kokka osotti suoraan Makemoa kohti.

Tuuli oli kovin heikko ja auringon laskun jälkeen se loppui tykkänään. Oli sietämättömän kuuma sekä etu- että peräpuolella, ja miehet koettivat turhaan saada unta. Kansi oli liian kuuma maattavaksi, ja myrkylliset kaasut, nousten raoista, hiipivät kuin pahat henget pitkin laivaa tunkeutuen salaa sieramiin ja henkitorviin ja saaden varomattomat niistämään ja yskimään. Tähdet tuikkivat uneliaalta, hämärältä taivaalta, ja täysi kuu, joka nousi idästä, hopeoitsi lukemattomat hämähäkkiverkon tapaiset savukiehkurat, jotka hiipivät ja kiemurtelivat pitkin kantta, laidan yli, ylös mastoihin ja purjeisiin.

-- Kertokaa minulle, sanoi Davenport hieroen kirveleviä silmiään, -- miten kävi Bountyn miehistön sen jälkeen, kun he olivat päässeet Pitcairniin? Olen lukenut, että he polttivat Bounty'n eikä heistä tiedetty mitään ennenkuin useita vuosia myöhemmin. Mutta mitä sillä välillä? Olen aina ollut utelias sitä tietämään. Ne olivat miehiä, joilla oli hirttonuora kaulassaan. Olihan siellä joitakuita alkuasukkaitakin ja naisia, muistaakseni. Se ennusti selkkauksia jo alusta alkaen.

-- Niin, tulihan siellä ikävyyksiä, vastasi Mc Coy. -- Ne olivat huonoa väkeä. Ensin he alkoivat riidellä naisista. Yksi kapinoitsijoista, Williams, menetti vaimonsa. Kaikki naiset olivat Tahitista. Hänen vaimonsa putosi kalliolta ollessaan merilintuja pyytämässä. Silloin hän otti omakseen erään alkuasukkaan vaimon. Mutta tällä hän herätti kaikkien alkuasukkaiden vihan, ja nämä tappoivat melkein kaikki valkoiset. Ne, joiden onnistui pelastua, tappoivat taas kaikki miespuoliset alkuasukkaat. Naiset auttoivat. Ja alkuasukkaat tappoivat toisiaan. Kaikki tappoivat toisiaan. Ne olivat hirveitä miehiä.

-- Timitin tappoi kaksi muuta alkuasukasta, sukiessaan kaikessa ystävyydessä hänen tukkaansa. Valkeat miehet olivat lähettäneet heidät. Sitten valkeat miehet tappoivat taas ne kaksi alkuasukasta. Tullaloon vaimo tappoi miehensä eräässä luolassa, sillä hän tahtoi saada valkoisen miehen. Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä. Kahden vuoden kuluttua olivat kaikki miespuoliset alkuasukkaat murhatut ja kaikki valkoiset paitsi neljää. Ne olivat Young, John Adams, Mc Coy, isoisäni isä, ja Quintal. Tämä oli myöskin huono mies. Erään kerran hän silpoi vaimoltaan korvan, kun ei ollut saanut kylliksi kalaa.

-- Olipa se väkeä! huudahti herra Konig.

-- Olivat kylläkin, myönsi Mc Coy ja jatkoi kyyhkyiskuherrustaan esi-isiensä verisestä historiasta.

-- Isoisäni isä pelastui joutumasta murhatuksi, mutta lopetti itse itsensä. Hän perusti polttimon ja valmisti alkoholia ti-kasvin juurista. Quintal oli hänen yhtiökumppaninsa, ja ne joivat myötäänsä itsensä humalaan. Viimein Mc Coy sai juoppohulluuden, sitoi kiven kaulaansa ja hyppäsi mereen.

-- Quintalin vaimo, sama jolta korva purtiin, putosi myös kuoliaaksi kalliolta. Silloin meni Quintal Youngin luo ja vaati omakseen hänen vaimoansa. Samoin hän vaati Adams'in vaimoa. Adams ja Young pelkäsivät Quintalia. He tiesivät, ettei hän epäröisi heitä tappaa. Siksi he ehättivät ennen ja tappoivat hänet kirveellä. Sitten kuoli Young, ja siihen päättyivät kaikki rettelöt heidän keskensä.

-- Olihan niitä ollutkin koko paljon, arveli kapteeni. -- Eihän enää ollut ketä tappaa.

-- Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä, sanoi Mc Coy.

Seuraavana aamuna puhalsi vain heikko itätuuli, ja kun kapteenin oli mahdoton arvioida, minkä verran etelään piti laskea, antoi hän tuulen puhaltaa tiukasti alihangan puolelta. Hän pelkäsi läntistä virtaa, joka oli jo ajanut hänet sivulle niin monesta turvapaikasta. Sitten riitti tyyntä koko päivän, samoin seuraavan yön. Miehistö murisi saadessaan vain puoli annosta kuivattuja banaaneja. Heidän voimansa olivat heikenneet ja moni valitti banaanien syönnistä tulleita vatsakipuja. Koko päivän vei virta laivaa länteen. Tuuli oli liian heikko viedäkseen sitä etelään. Ensimmäisellä koiran vahdilla huomattiin palmuja etelässä -- niiden viuhkamaiset latvat kohosivat vedenpinnasta, joten tiedettiin niiden kasvavan matalalla korallisärkällä.

-- Se on Taenga-saari, sanoi Mc Coy. -- Tänä iltana olisi saatava tuulta, muuten sivuutamme Makemon.

-- Minne se kaakkoispasaadi on mennyt? kysyi kapteeni. -- Miksi ei se tuule? Mikä sitä vaivaa?

-- Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon. Haihtumiset muuttavat tykkänään pasaadituulien järjestyksen. Ne aiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on "vaarallinen saaristo", kapteeni.

Kapteeni Davenport katsoi vanhusta suoraan silmiin, avasi suunsa ja aikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä olemus oli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen aivoissaan ja kierielivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä kasvanut näinä yhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin meren itsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan hillitse kieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa, vanhuksen, jolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin kyyhkysellä, olevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä vastenmielinen. Ja tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc Coyn, kapinoitsijan, joka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen Mc Coyn, joka oli ollut pahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä vaiheissa.

Kapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta sillä hetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen jalkoihin -- ja sanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti häntä voimakkaasti, ei niinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin selittämättömällä tavalla hän tunsi oman mitättömyytensä ja arvottomuutensa tämän miehen rinnalla, joka oli yksinkertainen kuin lapsi ja lempeä kuin nainen.

Luonnollisesti hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä läsnäollessa. Ja kuitenkin riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet kiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

-- Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä Paumotus-saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut melkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin tällä laivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Paumotus-saarista, vaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille paikkaa. Vaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä kyllä näytän Paumotus-saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo kalu enkä minä sitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka päällä pysyy. Kuuletteko?

-- Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.

Yön kuluessa rupesi etelästä tuulemaan, ja vimmoissaan huomasi ja merkitsi kapteeni tulilasteineen ajautumisen länteen. Hän poistui erilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.

Päivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.

-- Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi Mc Coy. -- Katiu on vain muutamia penikulmia siitä länteen. Saamme ohjata sinne.

Mutta virta, joka imi molempien saarien välitse, ajoi heidät luoteiseen, ja iltapäivällä he näkivät Katiun palmujen kohoavan vedestä ja painuvan jälleen takaisin.

Muutamia minuutteja myöhemmin, juuri kun kapteeni oli huomannut, että uusi koillinen virta oli tarttunut viemään Pyrenees'iä, huomasi tähystäjä kokospalmuja luoteessa.

-- Se on Raraka, sanoi Mc Coy. -- Sinne emme voi päästä ilman tuulta. Virta kuljettaa meidät alas lounaaseen. Mutta nyt täytyy olla varuillaan. Muutaman penikulman päästä tästä kääntyy virta pohjoiseen ja sitten kaaressa luoteeseen. Se vie meidät pois Fakaravasta, ja Fakarava on oikea paikka meille nousta maihin.

-- Raahatkoot meidät, minne ikinä tahtovat, huomautti kapteeni tulisesti. -- Kyllä minä joka tapauksessa löydän paikan laivalleni.

Mutta Pyreneesin tila läheni nyt huippukohtaansa. Kansi oli niin kuuma, että muutaman asteen lisäys olisi sytyttänyt sen ilmituleen. Monissa kohdin eivät enää paksupohjaiset kengätkään suojanneet, ja miehistön täytyi puoliksi juosta, etteivät polttaisi jalkojaan. Savu oli lisääntynyt ja käynyt pistävämmäksi. Joka miehen silmät olivat tulehtuneet ja he yskivät kuin keuhkotautipotilaat. Iltapäivällä käännettiin veneet ulos ja varustettiin kaikilla tarpeilla. Viimeiset banaanipakat vietiin niihin ja samoin upseerien koneet. Kapteeni sijotti kronometrin isoon veneeseen, peläten kannen syttyvän joka hetki.

Koko yön he kestivät tätä epävarmuutta, joka teki heidät kaikki melkein mielettömiksi, ja aamun valjetessa he tuijottivat toisiinsa ontoin silmin ja aavemaisin kasvoin aivan kuin Pyreneesin koossaolo ja heidän hengissä pysymisensä olisi ollut suuri yllätys.