Part 5

-- Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? kysyi perämies.

-- Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.

Mc Coy pudisti päätään ystävällisesti.

-- Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei edes kunnollista ankkuripaikkaa.

-- Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: -- Hitto! niin että kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.

-- Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat kuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä? Vastatkaa siihen!

Mc Coy hymyili yhtä hempeästi kuin hän puhuikin. Hänen hymynsä oli hyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen yrittäen vetää hänet samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.

-- Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottimme me kannamme selässämme kalliolle.

-- Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. -- Miten pääsette täällä ympärillänne oleviin saariin. Häh, sanokaapa!

-- Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin kuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin --- toisinaan jollakin kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista. Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan. Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.

-- Ja te tahdotte uskotella minulle...! alkoi perämies, mutta kapteeni Davenport keskeytti:

-- Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc Coy?

Vanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka Pitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin, odotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän ajatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.

-- Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. -- Länteen päin kulkee kova virta.

-- Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni, joka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaidossaan.

--- Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy. -- Mutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos voisittekin, ei ole missään rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan perikatoon.

Hän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.

-- Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi. Näettekö pilvenhattaroita tuolla ja sumua tuulen puolella? Sieltä se tulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolme sataa penikulmaa Mangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.

Perämies pudisti päätään.

-- Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.

Mc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava. Hänen silmiään kirveli näkymättömistä kaasuista. Kansi oli kuuma, melkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko ruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei kajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut kuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa kauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista jalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, nauroi perämies pilkallisesti.

-- Helvetin esikartano, sanoi hän. -- Itse helvetti on suoraan jalkaimme alla.

-- Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki bandana-nenäliinalla hikeä otsaltaan.

-- Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni kumartuen pöydän ylitse näyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. Ja tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?

Mc Coy ei katsonutkaan korttiin.

-- Se on Crescent-saari, vastasi hän. -- Se on asumaton, noin kaksi tai kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei, kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.

-- No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport, keskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. -- Kutsukaa miehistö peräkannelle, mr Konig.

Merimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen tuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli myöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.

Kun Davenport oli heille selittänyt tilan ja puhunut aikeestaan muuttaa suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestäminä kuului epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: -- Piru vie! Kun jo on oltu viisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä matkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.

Kapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti vaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset häipyivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät tuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden Pitcairnin vihreitä rinteitä ja jyrkkiä rantoja.

Pehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:

-- Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat nääntymäisillään nälkään.

-- Niin, kuului vastaus, -- niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.

Hän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, uhkauksia ja kirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat yhtyneet kapteeniin ja pysyttelivät hänen takanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja ilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä enemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi, mutta tämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.

-- Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, -- ettei voida pakottaa merimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle palavassa laivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa kaksi viikkoa. He ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet tarpeekseen tästä laivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.

Tuuli oli heikko ja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se voinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli menettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä, ikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan. Mutta yhtäkaikki livettiin länttä kohti. Kapteeni kulki rauhattomana kannella silmillään seuraten jokaista savujuovaa keksiäkseen, mistä kohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti sellaisia kohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi hän yhä tiiviimmäksi.

-- Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi kirvesmiehen työtä katsellen sitä lapsellisella uteliaisuudella ja innolla.

Mc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä kauemmaksi tihenevään sumuun.

-- Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli nousee pian ja vie teidät sinne huomisillaksi.

-- Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin hyvänsä?

-- Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet Mangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.

Kapteeni Davenport mietti hetkisen ja sitten sai Mc Coy kysymyksen, jota hän ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.

-- Minulla ei ole mitään merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se on kuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse laguuniin. Tahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?

Mc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.

-- Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi vastannut päivälliskutsuihin. -- Seuraan teitä Mangarevaan.

Taasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen luukusta.

-- Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, miten kuljetaan taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc Coy, korkein virkamies ja kuvernööri Pitcairnilla; hän tahtoo seurata meitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei tekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoon tässä mikä tahansa vaara, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan sen kanssamme, emmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte Mangarevasta?

Tällä kertaa ei kuulunut mitään vastaansanomisia. Mc Coyn läsnäolo, varmuus ja rauha, joka tuntui säteilevän hänestä, oli tepsinyt. Nyt neuvoteltiin matalalla äänellä, ja se kävi nopeasti, sillä he olivat nähtävästi samaa mieltä heti alusta. He sysivät yhden joukostaan puhumaan kapteenille. Tämä urho oli hyvin itsetietoinen omasta ja toveriensa sankariudesta ja huusi säihkyvin silmin:

-- Hitto vieköön, jos hän tahtoo, niin totta mekin. Miehistö mutisi hyväksymistä ja palasi etukannelle.

-- Vain silmänräpäys, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Minun pitää ensin käydä maissa.

Herra Konig seisoi kuin salaman lyömänä ja tuijotti Mc Coyhin, ikäänkuin tämä olisi ollut hullu.

-- Käydä maissa! huusi kapteeni. -- Mitä varten? Teiltä menee siihen kolme tuntia tuossa kanootissanne.

Mc Coy mitteli katseillaan välimatkaa saareen ja nyökkäsi myöntävästi.

-- Niin, kello on nyt kuusi. En voi olla maissa ennen yhdeksää enkä saa kansaani kokoonkutsutuksi ennen kello kymmentä. Kun tuuli kovenee keskiyöksi, voitte alkaa purjehtia sitä vastaan ja ottaa minut jälleen laivaan päivän koittaessa huomenaamulla.

-- Mutta kaiken järjen ja älyn nimessä, huudahti kapteeni taaskin. -- Miksi pitää teidän kutsua väkenne koolle? Ettekö ymmärrä, että laiva on tulessa allamme?

Mc Coy oli tyyni kuin meri kesäauringossa eikä toisen viha saanut sitä hiukkaakaan väreilemään.

-- Kyllä, kapteeni, kuhersi hän kyyhkyisäänellään, tiedän vallan hyvin, että laivanne palaa. Ja juuri sen vuoksi tulen kanssanne Mangarevaan. Mutta minun täytyy saada lupa siihen. Se on meidän tapamme. Meille se on hyvin tärkeä tapaus, kun kuvernööri jättää saaren. Kansan edut joutuvat vaaraan ja siksi heillä täytyy olla oikeus äänestämällä myöntää tai kieltää se. Mutta minä tiedän, että he tulevat suostumaan.

-- Oletteko varma siitä?

-- Aivan varma.

-- Koska tiedätte heidän tahtonsa, että he kuitenkin suostuvat, niin mitä te sitten oikeastaan menette maihin? Ajatelkaa viivytystä. Kokonainen yö!

-- Se on meidän tapamme, oli horjumaton vastaus. -- Olenhan minä kuvernööri ja saaren hallitus on järjestettävä poissaoloni ajaksi.

-- Mangarevaanhan on vain kahdenkymmenen neljän tunnin matka. Olettakaa, että paluumatka veisi vaikka kuusi kertaa niin pitkän ajan, silloin olisitte täällä jo viikon lopussa.

Mc Coy hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti. -- Hyvin harvat laivat tulevat Pitcairniin, ja jos tulevat, kulkevat ne tavallisesti San Fransiskon kautta taikka Kap Hornin ympäri. Jos minua onni seuraa, voinen olla täällä kuuden kuukauden päästä. Voihan mennä kokonainen vuosikin. Voi sattua niinkin, että minun pitää matkustaa San Fransiskoon saadakseni käsiini laivan, joka tuo minut tänne. Isäni lähti kerran Pitcairnista kolmeksi kuukaudeksi matkalle -- kesti kaksi vuotta ennenkuin hän voi palata. Sitäpaitsi on teillä vähän ruokavaroja. Jos teidän pitäisi turvautua veneisiin ja sää muuttuisi huonoksi, niin saatte kenties kokonaisia päiviä tavotella maata. Minä voin tuoda mukanani kaksi kanootillista ruokavaroja huomenna. Kuivatut banaanit ovat erinomaisia. Kun tuuli kovenee, pyrkikää sitä vastaan. Mitä lähemmäksi pääsette, sitä enemmän voin tuoda mukanani. Hyvästi!

Hän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä hevillä päästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva merimies pelastusrenkaasta.

-- Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi hän.

-- Sepä se! huudahti perämies. -- Kuka takaa, ettei hän lähdekin tiehensä pelastaakseen oman nahkansa?

Mc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti ja lempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan vaikuttavan itseensä.

Kapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön silmäyksensä siunaavaan syleilyyn, Mc Coy laskeutui reunan yli kanoottiinsa.

Tuuli koveni ja Pyrenees voitti noin tusinan penikulmaa länsivirrasta, huolimatta pohjansa likaisuudesta.

Päivän koittaessa oli Pyrenees kolme penikulmaa tuulen puolella, ja kapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc Coy kiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän toi mukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin käärittyinä.

-- Nyt, kapteeni, sanoi hän, -- kääntäkää myötätuuleen ja laskekaa henkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, selitti hän muutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun hänen katseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä reunan ylitse arvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. -- Saatte toimittaa laivanne Mangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä mahtaa olla sen vauhti?

-- Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan vanaveteen.

-- Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulemme Mangarevan näkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi voin luotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat huolenne lopussa.

Kapteenista melkein tuntui, että se autuuden hetki oli jo tullut, sellainen vaikutus oli Mc Coyn pelkällä vakuutuksella. Kapteeni oli jo kaksi viikkoa purjehtinut alituisessa tuskassa tässä palavassa uunissaan, ja hän alkoi saada siitä jo kyllikseen.

Tavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi häntä niskaan ja vihelsi korvissa. Hän arvosteli sen voimaa ja katsoi nopeasti laidan ylitse veteen.

-- Tuuli kovenee yhä, ilmoitti hän. Tämä vanha vehje on vauhdissaan lähempänä kahtatoista kuin yhtätoista. Jos tätä jatkuu, saavumme perille jo tänä iltana.

Pyrenees piirsi koko päivän kuohuvaa merta lastinaan kalvava tuli. Hämärtäessä käännettiin yläprammi ja prammi kokoon ja laiva kiiti edelleen pimeässä, mahtava, kuohuva meri perässään. Ennustettu tuuli teki hyvää ja miehistö oli silminnähtävästi reipastunut. Toisen koiranvahdin aikana eräs huoleton sielu viritti laulun ja kahdeksan lyödessä lauloi koko miehistö.

Kapteeni Davenport noudatti kannelle vaippansa ja levitti ne kajuutan katolle.

-- Olen unohtanut, miltä uni maistuu, selitti hän Mc Coylle. -- Nyt olen ihan lopussa, mutta herättäkää minut heti, kun pidätte sen tarpeen vaatimana.

Kello kolme aamulla hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarressaan. Hän nousi heti istualleen, nojasi kattoikkunaan, vielä hiukan pyörällään raskaasta unestaan. Tuulen laulut humisivat köysistössä ja meri tyrkki rajuna Pyrenees-laivaa.

Laivan laidat kastuivat veteen milloin toiselta, milloin toiselta puolelta ja usein kuohahti vesi yli koko keskustan. Mc Coy huusi jotakin, mutta kapteeni ei voinut kuulla. Hän ojensi kätensä ja sai toista kiinni hartiasta ja veti hänet luokseen, niin että hänen korvansa oli toisen huulilla.

-- Kello on kolme, huusi Mc Coyn ääni yhä säilyttäen kyyhkyismäisen luonteensa, mutta merkillisesti hillittynä, ikäänkuin se olisi tullut kaukaa. Olemme kulkeneet kaksisataa viisikymmentä. Crescent-saari on noin kolmenkymmenen penikulman päässä, jossain edessäpäin. Siellä ei ole mitään valoja. Jos jatkamme, ajamme suoraan sinne ja samalla perikatoon itsemme ja laivan.

-- Mitä luulette -- luovatakko?

-- Niin, pysyä paikallaan päivänkoittoon asti. Se myöhästyttää meitä vain neljä tuntia.

Pyrenees pysytteli tulilasteineen suoraan tuulta vastaan taistellen urhoollisesti kuohuvissa aalloissa. Laiva oli kuin tulella ja hehkulla täytetty kuori, jonka ulkopinnalla kourallinen miehiä, varovasti liikkuen, edisti sen taistelua, minkä voivat.

-- Tässä myrskyssä on jotakin tavatonta, kertoi Mc Coy kapteenille kajuutan suojassa. -- Oikeastaan ei pitäisi myrskytä tähän vuodenaikaan. Mutta tänä vuonna eivät mitkään vanhat merkit pidä paikkaansa. Pasaadituulissa on kaiketi tullut jokin pysähdys, ja nyt ne puhaltavat suoraan poikittain.

Hän heilutti kättään pimeydessä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut tunkeutua siihen satoja penikulmia. -- Se on tuolla lännessä. Sieltä on tulossa jotakin erikoista -- hirmumyrsky tai jotakin muuta. Onneksi olemme näin paljon idän puolella. Mutta tämä on vain pieni puuskaus, lisäsi hän. -- Se ei voi kestää kauaa, minun ymmärtääkseni.

Päivän koittaessa oli myrsky laimentunut tavalliseksi tuuleksi. Mutta valo paljasti uuden vaaran. Oli tullut usvaa. Meri peittyi sumuun tai oikeammin helmisateeseen estäen sumun tavoin näkemästä merta, sillä aurinko paistoi sateen läpi hehkuvasti loistaen.

Pyreneesin kansi savusi pahemmin kuin eilen ja upseeriston ja miehistön iloisuus sammui. Keittiön suojassa saattoivat he kuulla kajuuttapojan itkevän. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, ja hän pelkäsi kuolemaa oikealla sydänkauhulla. Kapteeni harhaili laivalla kuin kadotukseen joutunut sielu väännellen hermostuneena viiksiään, kykenemättömänä päättämään, mitä oli tehtävä.

-- Mitä arvelette? sanoi hän ja asettui Mc Coyn viereen hänen syödessään banaaneja ja juodessaan kupin vettä aamiaisekseen.

Mc Coy lopetti viimeisen banaanin, tyhjensi kupin ja katsahti pitkään ympärilleen. Hänen silmissään kuvastui lempeyden hymy, kun hän vastasi:

-- Niin, kapteeni, voimmehan yhtähyvin ajelehtia kuin palaakkin. Teidän kantenne eivät voi kestää ijankaikkisesti. Tänään ne ovat vielä kuumemmat. Ei suinkaan teillä olisi paria kenkiä minulle antaa? Tahtoo käydä sietämättömäksi paljaille jaloille.

Pyrenees otti sisäänsä kaksi suurta aaltoa juuri kun se kääntyi ja alkoi purjehtia peräntakaista, ja ensimmäinen perämies lausui julki toivomuksensa, että tuon veden pitäisi olla rungossa, kunhan sen vain saisi sinne avaamatta luukkuja. Mc Coyn pää sukelsi kiikariin tarkastamaan suuntaa.

-- Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. -- Se on luovatessa ajautunut sivulle päin.

-- Olen jo asettanut suunnan viivaa ylemmäksi, kuului vastaus. -- Eikö se ole kylliksi?

-- Minä panisin kaksi viivaa, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi länsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.

Kapteeni Davenport tinki yhteen ja puoleen viivaan ja nousi sitten ensimmäisen perämiehen seuraamana taklinkiin tähystämään maata. Purjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki Pyrenees kymmenen solmua. Meri asettui nopeasti. Sumua kesti yhä ja kun kello läheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport hermostua. Kaikki miehet olivat paikoillaan valmiina, heti kun huudettaisiin: -- Maata edessä! hyökkäämään kuin paholaiset kääntämään laivaa tuuleen. Aaltojen huuhtelema särkkä ihan tuossa edessä saattoi olla vaarallinen, kun se äkkiä ilmestyisi sumusta.

Taas kului tunti. Kolme tähystäjää tuijotti ylhäällä lakkaamatta sumun helmeilevään säteilyyn.

-- Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport äkkiä.

Liikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy lempeästi:

-- Antakaa laivanne sitten ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä voimme tehdä. Meillä on koko Paumotus-saaristo edessämme. Voimme ajelehtia tuhansia penikulmia vain särkkien ja riuttojen keskellä. Jonnekinhan meidän täytyy lopulta tulla.

-- Ajautukoon sitten.

Kapteeni laskeutui alas kannelle. -- Me olemme menneet ohi Mangarevan. Jumala ties, missä on lähin maa. Minun olisi pitänyt ohjata puoli viivaa ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. -- Tuo kirottu virta pettää kauheasti laivuria.

-- Vanhat merimiehet sanovat Paumotusta tavallisesti "vaaralliseksi saaristoksi", ja juuri tämä virta on osittain syynä nimitykseen.

-- Puhuin kerran erään merimiehen kanssa Sydneyssä, sanoi Konig. -- Hän oli purjehtinut Paumotus-saaristossa ja kertoi minulle, että vakuutus oli kahdeksantoista prosenttia. Onko se totta?

Mc Coy hymyili ja nyökkäsi.

-- Niin, jos he yleensä vakuuttavat. Laivanomistajien täytyy poistaa kaksikymmentä prosenttia joka vuosi kuunareistaan.

-- Herra Jumala, valitti kapteeni Davenport. -- Eihän kuunari silloin elä enempää kuin viisi vuotta! Hän pudisti päätään ja mutisi: -- Huonoja vesiä, huonoja vesiä!

Vielä kerran menivät he kajuuttaan katsomaan suurta yleiskarttaa, mutta myrkylliset höyryt ajoivat heidät huohottavina ja yskivinä ylös kannelle.

-- Tässä on Moerenhout-saari.

Kapteeni Davenport osotti sitä kartallaan, jonka hän oli avannut kajuutan katolle. Sinne on noin sata penikulmaa tuulen alapuolella.

-- Sata ja kymmenen. Mc Coy pudisti epäillen päätään, -- Voihan se onnistua, mutta se on hyvin vaikeata.

-- Me uskallamme, oli kapteenin päätös, ja hän alkoi laatia ohjetta uudeksi suunnaksi.

Purjeita vähennettiin aikaisin iltapäivällä, ettei sattumalta purjehdittaisi yöllä ohitse. Toisen koiranvahdin aikana näytti miehistö taas tyytyväisyyttään. Maata oli nyt lähellä, ja kaikki vastukset olisivat ohitse seuraavana aamuna.

Aamu valkeni polttavassa auringonpaisteessa. Kaakkoispasaadi oli kääntynyt itäiseksi ja kuljetti laivaa kahdeksan solmun vauhdilla. Kapteeni merkitsi lokin mukaan ja laskettuaan jotensakin paljon ajautumisen varalle, ilmotti, että Moerenhout-saari oli enintään kymmenen penikulman päässä. Pyrenees purjehti ne kymmenen penikulmaa ja vielä kymmenen lisäksi, mutta tähystäjät mastokoreissa eivät nähneet muuta kuin alastoman, auringon valaiseman meren.

-- Mutta täällä pitää olla maata, sen vannon! huusi kapteeni heille puolikannelta.

Mc Coy hymyili lempeästi, mutta kapteeni vilkui ympärilleen kuin mieletön, sai käsiinsä sekstanttinsa ja teki kronometrihavainnon.

-- Tiesinhän, että olin oikeassa! Hän melkein karjui, saatuaan merkitsemisen valmiiksi. -- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi eteläistä, yksi, kolmekymmentä kuusi, kaksi läntistä. Siinä näette. Me olemme kahdeksan penikulmaa tuulen puolella vielä. Mitä lukuja te saitte, herra Konig?

Ensimmäinen perämies katsoi hetkisen omiin numeroihinsa ja sanoi matalalla äänellä:

-- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi, mutta minun pituusasteeni on yksi, kolmekymmentä kuusi, neljäkymmentä kahdeksan. Se asettaa meidät huomattavasti alapuolelle...

Kapteeni ei välittänyt hänen numeroistaan, katsoi niitä niin halveksuvasti vaieten, että herra Konig puri hammasta ja nieli kirouksensa.

-- Alenna, määräsi kapteeni ruorimiehelle. -- Kolme viivaa, mutta pysy siinä.

Sitten hän laski numeronsa vielä kerran. Hiki tippui hänen kasvoiltaan. Hän käänteli viiksiään, huuliaan ja kynäänsä tuijottaen numeroihinsa kuin aaveisiin. Äkkiä hän tarttui paperiin, rutisti sen kourassaan ja polki jalkoihinsa. Herra Konig hymyili vahingoniloisesti ja kääntyi poispäin, kun kapteeni nojasi kajuuttaa vasten eikä puoleen tuntiin puhunut sanaakaan, katseli vain tuulen alapuolelle, kasvoillaan miettivän toivottomuuden ilme.

-- Herra Mc Coy, keskeytti hän hiljaisuuden. -- Kartta näyttää saariryhmän, mutta ei miten monta pohjoisessa tai pohjoisluoteisessa, noin neljän penikulman päässä -- Acteon-saaret. Tiedättekö niistä mitään?

-- Niitä on neljä, kaikki matalia, vastasi Mc Coy. -- Ensimmäisenä kaakossa on Matueri -- asumaton, eikä väylää laguuniin. Sitten on Tenarunga. Siellä oleskeli tusina asukkaita, mutta ne ovat kai jo menneet. Ei siellä ainakaan ole väylää laivalle -- väylä on vain veneitä varten, vesi sylen syvää. Sitten on Vehauga ja Teua-raro. Ei väylää, ei väkeä, hyvin matala. Siinä ryhmässä ei ole Pyreneesille sijaa, siellä siitä tulisi hylky.

-- Kuulkaapa sitä! -- Kapteeni Davenport oli aivan suunniltansa. --- Ei asukkaita, ei väylää! Mitä ihmettä varten ne saaret sitten ovat olemassa? No, sitten, murisi hän kuin vihainen koira, -- kartta näyttää koko joukon saaria luoteessa. Miten on niiden laita? Onko millään niistä väylää, johon voin laskea laivan?

Mc Coy ajatteli itsekseen. Hän ei katsonut karttaan. Kaikki nämä saaret, särkät, laguunit ja väylät olivat merkityt hänen muistinsa merikorttiin. Hän tunsi ne niinkuin kaupunkilainen tuntee oman kaupunkinsa rakennukset, kadut ja kujat.