Part 4

Aluksi hymyilin, sitten riitelin hänen kanssaan. Lopuksi sanoin suoraan, etten tarvinnut lapsenhoitajaa. Sitten en enää nähnyt häntä tullessani klubista. Mutta viikon kuluttaa huomasin sattumalta, miten hän minua seurasi, hiipien perässäni toisella puolella katua mangopuiden varjossa. Mitä minun oli tekeminen? Tiesinhän tehtäväni.

Huomaamattani aloin lyhentää viipymistäni klubissa. Sateisina ja myrskyisinä öinä juomisen ja pelin huumauksessa hiipi mieleeni ajatus Otoosta, joka seisoi ulkona odottamassa mangopuiden alla. Tosiaankin, hän teki minut paremmaksi ihmiseksi. Eikä hän kuitenkaan ollut turhan tarkka. Kristillisestä moraalista ei hänellä ollut mitään tietoa. Bora-Boran asukkaat olivat kaikki kristityitä, mutta hän oli pakana, ainoa uskoton koko saarella, suuri materialisti, joka oli varma siitä, että kun kuolee, niin on kuollut. Hän uskoi enemmän siihen, että pitää olla rehellinen ja tehdä aina oikein. Hänen lakikirjassaan oli halpamaisuus ja pikkumaisuus melkein yhtä raskas rikos kuin murha, niin, luulenpa, että hän kunnioitti murhaajaa enemmän kuin miestä, joka aina kieroilee ja käyttää konnankoukkuja.

Minun suhteeni hän vastusti kaikkea, mikä vain saattoi vahingoittaa minua. Pelistä hän ei puhunut mitään. Hän oli itse innokas pelaaja, mutta hänen mielestään oli terveydelle vahingollista olla myöhään ulkona. Hän oli nähnyt useiden saaneen kuumeen varomattomuudesta. Hän ei ollut myöskään ryypyn vihaaja, otti sen itse mielellään, kun oli märkää ja raskasta työtä veneessä, mutta hän puolusti kohtuullisuutta väkevien nauttimisessa. Hän oli nähnyt monen kuolleen tai turmeltuneen niiden myrkystä.

Otoo piti aina huolta minun hyvinvoinnistani. Hän ajatteli kaikki valmiiksi, punnitsi suunnitelmiani ja oli niistä enemmän innostunut kuin minä itse. Aluksi, ennenkuin ennätin huomata hänen harrastustaan, täytyi hänen aina arvailla aikomuksiani, kuten esimerkiksi kerran Papeetessa, kun olin aikeessa tehdä sopimuksen erään lurjusmaisen maamieheni kanssa guanokaupasta. En tiennyt häntä lurjukseksi eivätkä sitä tienneet muutkaan valkoiset Papeetessa, ei edes Otookaan. Mutta kun hän huomasi meidän ystävyytemme kasvavan, niin hän teki tiedusteluja tietämättäni. Syntyperäisiä merimiehiä kokoontui joka suunnalta usein Papeeteen. Otoo meni heidän joukkoonsa vaistonsa johtamana ja kyseli, kunnes tiesi tarpeeksi pitääkseen epäluulojaan oikeina. Olipa se tosiaan kaunis juttu, se, joka koski Randolph Watersia. En voinut aluksi uskoa sitä, kun Otoo ensiksi siitä kertoi, mutta kun puhuin siitä Watersille, tunnusti mies heti ja matkusti tiehensä ensimmäisellä laivalla, mikä meni Aucklandiin.

Tunnustan, ettei se minua aluksi miellyttänyt, kun Otoo pisti nenänsä asioihini. Mutta kun tiesin, ettei hän millään tavalla ollut omanvoitonpyyntöinen, täytyi minun lopulta ottaa lukuun hänen järkevyytensä ja arvostelunsa. Hänen huolenaan oli vain minun etuni, ja siinä hän oli tarkka- ja kaukonäköinen. Vähitellen tuli hänestä minun neuvonantajani ja lopulta hän tunsi asiani paremmin kuin minä itse. Minulla oli täysi määrä nuoruuden huolettomuutta, sillä pidin iloista elämää parempana kuin dollareita, seikkailuja hauskempina kuin tyyntä laskemista ja arvioimista. Onni oli, että minulla oli sellainen kaitsija. Tiedän, ilman Otoota en olisi tässä tänään. Monista esimerkeistä mainittakoon yksi. Minulla oli ollut hiukan kokemusta siitä, kuinka alkuasukkaita metsästetään, ennenkuin rupesin helmenpyytäjien kanssa hommiin Paumotus-saarella. Otoo ja minä olimme yhdessä Samoan rannalla -- eikä meillä tosiaankaan ollut kovin lihavat päivät -- kun sain tarjouksen ruveta värvääjäksi erääseen prikiin, joka purjehti hakemassa mustaa työväkeä viljelysmaille. Otoo otti pestin samaan laivaan, ja seuraavat kuusi vuotta me risteilimme milloin milläkin laivalla Etelämeren villeimpiä seutuja. Otoo piti aina huolta siitä, että hän sai perimmäisen airon minun vieressäni. Meillä oli tapana laskea itse värvääjä maihin. Turvavene oli muutamia satoja jalkoja taaempana, ja värvääjän vene, airot valmiina soutuun, ihan lähellä rantaa. Kun astuin maihin vaihtotavaroineni, jätti Otoo aina aironsa ja asettui perätuhdolle winchester-kivääri käsillä, purjekangaspalasen alla. Venemiehistö oli myöskin asestettu, vaikka kiväärit pidettiin piilossa veneen laitojen juurella vaipan alla. Sillä aikaa, kun minä suostuttelin villatukkaisia ihmissyöjiä tulemaan Queenslandin viljelyksille, piti Otoo vahtia. Ja hyvin usein hän minua varotti, matalalla äänellä, epäilyttävistä tempuista ja kavalasta petoksesta. Usein sain ensimmäisen varotuksen hänen pyssynsä laukauksesta, joka kellisti jonkun neekereistä. Ja kun minun täytyi paeta veneeseen, oli hän aina auttamassa ja suojelemassa. Muistan kerran Santa Annalla, kun selkkaus alkoi heti veneen laskettua maihin. Turvavene kiirehti kyllä pelastamaan meitä, mutta villejä tuli kymmenittäin, ja he olisivat tuhonneet meidät kaikki, ellei Otoo olisi rohkeasti hypännyt maihin, pistänyt kätensä tavaroihin ja heitellyt ympärilleen tupakkaa, helmiä, kirveitä, veitsiä ja kalikoon kappaleita joka puolelle.

Tämä oli jo liikaa villapäille. Sillä välin kun he tappelivat aarteista, irroitettiin vene rannasta ja me etenimme neljänkymmenen jalan päähän. Ja seuraavina neljänä tuntina sain juuri siltä rannalta kolmekymmentä työmiestä.

Erään erikoisen kohtauksen muistan vielä. Se sattui Malaitalla, villeimmällä saarella itäisistä Salomon-saarista. Alkuasukkaat olivat olleet erittäin ystävällisiä, emmekä luonnollisesti voineet aavistaa, että koko kylä oli kaksi vuotta kerännyt rahaa ostaakseen valkoisen miehen pään. Ne lurjukset olivat kaikki päänmetsästäjiä ja pitivät erityisessä arvossa valkoisen miehen päätä. Koko rahasto kuuluisi sille, joka hankkisi pään. Kuten sanoin, he olivat erittäin ystävällisiä, ja sillä kertaa olin ainakin sadan jalan päässä veneestä. Otoo oli varottanut minua, ja kuten tavallista, kun en välittänyt hänestä, kävi kaikki hullusti.

Ennenkuin tiesinkään, suhisi pilvi keihäitä vastaani mangrovepensaikosta. Ainakin tusina osui minuun. Minä juoksin, mutta kompastuin keihääseen, joka oli tarttunut pohkeeseeni, ja kaaduin maahan. Villapäät ryntäsivät minua kohti, käsissään pitkävartisia, viuhkan muotoisia kirveitä hakatakseen näillä pääni poikki. Palkinnon voiton innossa he juoksivat toistensa tielle. Sekasorrossa väistin iskut heittelehtimällä sinne tänne hiekalla.

Silloin tuli Otoo jättiläistaistelijana. Jollain tavalla hän oli saanut käsiinsä raskaan sotanuijan, ja siinä rymäkässä se oli parempi ase kuin pyssy. Hän seisoi aivan heidän keskellään, joten he eivät voineet heittää keihäitään ja heidän tomahawkinsa (kirveensä) olivat vain tiellä eikä miksikään hyödyksi. Hän taisteli minun puolestani vihan vimmassa. Hänen tapansa käsitellä nuijaa oli hämmästyttävä. Heidän kallonsa murtuivat kuin kypsät appelsiinit. Vasta sitten, kun hän oli ajanut heidät kaikki pakoon, ottanut minut käsivarsilleen ja lähtenyt juoksemaan venettä kohti, sai hän ensimmäisen haavansa. Veneeseen saapuessa hänellä oli jo neljä keihäänpistoa. Siellä hän sai heti käteensä winchesterin ja kaatoi miehen joka laukauksella. Sitten sousimme kuunariin ja sidoimme haavamme.

Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Hän teki minut siksi, mitä nyt olen. Olisin tänä päivänä laivanisäntä, värvääjä tai vain muisto, ellei häntä olisi ollut. -- Te tuhlaatte rahojanne liiaksi, sanoi hän eräänä päivänä. -- Nyt on helppo niitä saada, mutta kun tulette vanhaksi, olette kuluttanut tällä tavalla kaikki ettekä voi saada uusia. Minä tiedän sen, herra. Olen tutkinut valkoisten miesten tapoja. Näillä seuduilla on paljon vanhoja, jotka nuorena ovat ansainneet paljon rahaa. Nyt heillä ei ole mitään. He odottavat vain, että sellaiset nuoret miehet kuin tekin tulisivat tarjoomaan heille viskyä. Musta mies on orjana viljelysmailla. Hän saa kaksikymmentä dollaria vuodessa ja tekee työtä ankarasti. Päällysmies ei tee raskasta työtä, hän ratsastaa hevosellaan katselemassa, miten mustat raatavat. Hän saa kaksitoista sataa dollaria vuodessa. Minä olen merimies kuunarilla. Minä saan viisitoista dollaria kuukaudessa. Minä teen työtä ankarasti. Kapteenilla on kaksinkertainen aurinkoteltta ja hän juo olutta pitkäkaulaisista pulloista. En ole vielä koskaan nähnyt hänen tarttuvan köyteen tai airoon. Hän saa siitä viisikymmentä dollaria kuussa. Minä olen vain merimies. Hän osaa purjehtia. Herra, luulen olevan teille edullista oppia purjehtimaan...

Otoo kannusti minua siihen. Hän purjehti kanssani toisena perämiehenä ensimmäisellä kuunarillani, ja hän oli paljon ylpeämpi minusta kuin minä itse.

-- Kapteenilla on hyvä palkka, herra, mutta hänellä on laiva hoidettavanaan eikä hän ole koskaan vapaa huolista. Omistaja hyötyy vielä enemmän -- hän vain istuu maalla palvelijoineen ja laskee rahojaan.

-- Niin, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria -- vanhakin kuunari, väitin minä. -- Minusta tulisi vanha mies ennenkuin saisin säästöön viisituhatta dollaria.

-- Valkoisilla miehillä on lyhempiäkin teitä ansaita rahaa, jatkoi hän osottaen sormellaan kokospuita kasvavaa rantaa.

Me olimme sillä kertaa keräämässä Salomonsaarilta lastiksi norsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanarin itärannikkoa.

-- Tämän ja seuraavan joensuun väliä on kaksi penikulmaa, sanoi hän. -- Tasanko ulottuu kauas sisämaahan. Se ei ole nyt minkään arvoista, mutta ensi vuonna -- kuka tietää? -- taikka nousevana vuonna voidaan siitä maksaa paljon rahaa. Täällä on ankkuripaikka. Suuret höyrylaivat voivat kulkea pitkälle ylös jokea. Te voitte ostaa tätä maata neljän penikulman laajuudelta kymmenellä tuhannella tupakkapalmikolla, kymmenellä viskypullolla ja Snider-kiväärillä, jotka maksavat teille kenties sata dollaria. Te jätätte kauppakirjan komisariolle, ja ensi vuonna tai sitä seuraavana myytte maan ja ostatte kuunarin.

Seurasin hänen neuvoaan ja hänen sanansa toteutuivat, paitsi että kesti kolme vuotta kahden sijasta. Sitten seurasi Guadalcanarin ruohokenttien vuokraus -- kaksikymmentätuhatta aaria -- yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajaksi. Minulla oli ollut vuokrasopimus hallussani tasan yhdeksänkymmentä päivää, kun myin sen eräälle yhtiölle koko suuresta summasta. Aina Otoo keksi edeltäpäin hyvät kaupat. Hän takasi myös, että huutokaupassa sadalla punnalla ostettu Doncaster saadaan nostetuksi meren pohjasta, mikä -- kulut pois laskettuina -- tuotti kolme tuhatta puntaa. Hänen neuvonsa mukaan ryhdyin viljelystyöhön Savaiissa ja kokoskauppaan Upolulla.

Me emme olleet enää niin paljon merellä kuin vanhoina aikoina. Olinhan jo kylliksi rikas. Menin naimisiin ja asemani parani joka vuosi, mutta Otoo pysyi aina samana entisten päivien Otoona, kulkien kaikkialla talossa ja konttorissa piippu hampaissa, shillingin ihokas yläruumiillaan ja neljän shillingin housut lanteillaan. En voinut saada häntä tuhlaamaan rahoja. Hänelle ei voinut maksaa muulla kuin rakkaudella. Ja Jumala tietää, että sitä hän sai täydellä mitalla meiltä kaikilta. Lapset jumaloivat häntä, ja jos hänet olisi voitu hemmottelulla turmella, niin olisi vaimoni sen varmasti tehnyt.

Entä lapset! Hän ohjasi heidän ensimmäiset askeleensa tässä maailmassa. Hän alotti opettamalla heidät kävelemään. Hän valvoi heidän sairasvuoteellaan. Yksitellen, kun he tuskin vielä taisivat kävellä, hän vei heidät laguuniin ja harjotti oikeiksi vesieläimiksi. Hän opetti heille enemmän, kuin mitä minä koskaan olin tiennyt kalojen elämästä ja tavasta niitä pyydystää. Samoin hän teki metsässä. Seitsemän vanhana tiesi Tom enemmän metsäelämästä kuin ihmiset siitä yleensä tiesivät. Kuuden vuoden ikäisenä Mary kiipesi Sliding-vuoren ylitse värähtämättä ja minä olen nähnyt vahvojen miestenkin tuupertuvan sillä matkalla. Ja kun Frank oli täyttänyt kuusi vuotta, otti hän shillingin rahan kolmen sylen syvyydestä ylös.

-- Kansani Bora-Boralla ei pidä pakanoista, he ovat kaikki kristityitä enkä minä pidä Bora-Boran kristityistä, sanoi hän eräänä päivänä, kun minä, aikeessa saada hänet hiukan tuhlaamaan rahoja, jotka oikeastaan olivat hänen, koetin taivuttaa häntä matkustamaan saarelleen eräällä meidän kuunarillamme -- matkasta olisi tullut oikein kuninkaallinen, jos se vain olisi tehty.

Sanoin: meidän kuunarillamme, vaikka ne olivat laillisesti minun. Kerran yritin saada häntä rupeamaan yhtiötoverikseni.

-- Olemmehan olleet tovereita aina siitä saakka, kun _Petite Jeanne_ meni haaksirikkoon, sanoi hän viimein. -- Mutta jos teidän sydämenne sitä haluaa, niin ruvetaan vaan yhtiökumppaneiksi laillisestikin. Minulla ei ole mitään tehtävää ja kuitenkin on minulla suuret menot. Minä syön ja juon ja poltan hirveästi. Se maksaa paljon, sen tiedän. Minä en maksa mitään biljaardipelistä, koska pelaan teidän pöydällänne. Mutta maksaahan se siltä. Särkällä kalastaminen on rikkaiden huvia, ajatelkaa, miten paljon maksavat koukut, siimat ja muut. Te olette oikeassa, meidän pitää ruveta yhtiökumppaneiksi. Minä tarvitsen rahani ja saan ne kyllä rahastonhoitajalta.

Laadimme siis oikein kirjallisen sopimuksen, joka vahvistettiin oikeudessa. Mutta vuoden lopussa oli minulla taas valituksen syytä.

-- Charley, sanoin minä -- sinä olet vanha veijari, oikea saituri ja kitupiikki, viheliäinen maakrapu. Sinun osuutesi vuoden voitosta on useita tuhansia dollareita. Kasööri on antanut minulle tämän paperin. Siitä käy ilmi, että sinä koko vuonna olet nostanut tasan kahdeksankymmentä dollaria ja kaksikymmentä senttiä.

-- Onko minulla jotakin saatavaa? kysyi hän huolestuneena.

-- Sanoinhan minä, sinun osuutesi on tuhansia, tuhansia, vastasin minä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ilosta.

-- Hyvä on, sanoi hän, -- katsokaa, että kasööri pitää tarkkaa tiliä rahoistani, kun minä niitä tarvitsen, ja kyllä minä ne käytän, ei saa puuttua senttiäkään.

-- Jos puuttuu, lisäsi hän hetken kuluttua innokkaasti, -- saa kasööri maksaa ne omasta taskustaan.

Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän jo silloin käskenyt Carruthersin kirjoittaa testamentin yksin omaan minun hyväkseni, ja se säilytettiin Amerikan konsulinvirastossa.

Mutta loppu tuli, niinkuin täytyy tulla kaikille inhimillisille liitoille. Se tapahtui Salomonsaarilla, joilla me olimme eläneet nuoruutemme hurjimpina päivinä. Siellä me nyt taasen olimme -- pääasiallisesti huvimatkalla, mutta myöskin tarkastamassa omaisuuttamme Florida-saarella ja mahdollisuuksia helmenkalastamiseen Mboli-salmessa. Veneemme olivat Savon rannalla, jonne olimme poikenneet ostamaan harvinaisia esineitä.

Savon ympärillä oli runsaasti haikaloja. Alkuasukkaiden tapa täällä oli haudata kuolleensa mereen, joten seutu oli tullut mieluiseksi olinpaikaksi pedoille. Sattumalta jouduin lähtemään rannasta pienessä kanootissa, joka oli liiaksi lastattu ja keikahti kumoon. Siinä oli neljä neekeriä paitsi minua -- tai oikeastaan siinä riippui. Kuunari oli noin parinsadan kyynärän päässä. Huusin juuri venettä, kun yksi neekereistä alkoi kiljua. Hän piti kiinni kanootin päästä, ja sekä hän että kanootti upposivat useita kertoja. Lopulta hän päästi otteensa ja hävisi. Hai oli hänet vienyt.

Kolme jäljellä olevaa neekeriä yritti kiivetä kanootin pohjalle. Minä huusin ja kirosin ja löinkin lähimpää melalla, mutta eihän se auttanut. He olivat sokeita hädässään. Kanootti olisi kannattanut korkeintaan yhden heistä. Nyt se kääntelehti puolelta toiselle ja paiskasi heidät takaisin veteen.

Jätin kanootin ja lähdin uimaan kuunaria kohti toivoen, että joku vene ottaisi minut ennenkuin olisin perillä. Yksi neekereistä seurasi minua, ja me uimme rinnakkain aivan hiljaa, silloin tällöin pistäen päämme veteen tähystääksemme petoja. Sen miehen huuto, joka oli jäänyt kanootin ääreen, ilmoitti meille, että hänetkin oli otettu. Katsahdin veteen ja näin suuren hain ihan allani. Se oli hyvinkin kuusitoista jalkaa pitkä. Näin, miten sitten kävi. Se tarttui keskeltä neekeriin ja ui pois saaliinsa kanssa. Neekeri raukan pää, käsivarret ja hartiat olivat koko ajan vedenpinnalla, ja hän huusi sydäntäsärkevästi. Tällä tavalla hai kulki useita satoja jalkoja, kunnes se vihdoin hävisi veteen.

Minä uin kiivaasti toivoen, että se olisi viimeinen hai rannalla. Mutta oli vielä yksi. Oliko se ahdistellut ensin neekereitä vai oliko se ollut tappelussa muualla, sitä en tiedä, mutta se ei ainakaan pitänyt niin kiirettä kuin nuo toiset. En voinut enää uida niin nopeasti, sillä suurin osa voimia kului hain tähystelemiseen. Olin varuillani kun se teki ensimäisen hyökkäyksensä. Kaikeksi onneksi sain molemmat käteni sen kuonolle, ja vaikka se vetikin minut melkein upoksiin, sain sen kuitenkin poistumaan luotani. Mutta pian se alkoi uudestaan kierrellä ympärilläni. Toisella kerralla pelastuin samalla tavalla. Kolmas hyökkäys epäonnistui molemmin puolin. Se liukui samassa sivulle, kun yritin painaa käteni sen kuonolle, mutta pedon hiekkapaperinahka -- minulla oli hijaton pusero -- raapaisi nahan toisesta käsivarresta, olasta kyynärpäähän. Olin jo aivan uupunut ja menettänyt kaiken toivoni. Kuunariin oli vielä kahdensadan jalan matka. Kasvoni olivat vedessä vahtiakseni hain liikkeitä, kun näin ruskean ruumiin liukuvan välillämme. Se oli Otoo.

-- Uikaa kuunarille, herra, sanoi hän. Ja hänen äänensä oli iloinen, ikäänkuin olisi kaikki ollut leikkiä. -- Tunnen hait, ne ovat kuin veljiäni.

Tottelin uiden hitaasti eteenpäin, kun taas Otoo ui ympärilläni pysytellen aina minun ja hain välillä ivaten sen hyökkäyksiä ja rohkaisten minua.

-- Siellä on tullut jokin vika taavetteihin ja nyt he selvittävät köysiä, selitti hän noin minuuttia myöhemmin ja sukelsi torjuakseen uuden hyökkäyksen.

Kuunariin oli vielä kolmekymmentä jalkaa, ja minä olin ihan uupunut, jaksoin tuskin liikuttaa jäseniäni. Meille heitettiin köysiä laivasta, mutta ne olivat liian lyhyitä. Kun hai huomasi, ettei meistä ollut sille mitään vaaraa, kävi se yhä rohkeammaksi. Se oli usein vähällä tarttua minuun, mutta joka kerralla tuli Otoo väliin ehkäisemään. Luonnollisesti hän olisi voinut helposti pelastaa itsensä, ellei minua olisi ollut.

-- Hyvästi, Charley, huohotin minä -- en jaksa enää. Tiesin, että loppuni oli tullut ja että seuraavassa tuokiossa nostaisin käteni ylös ja vaipuisin.

Mutta Otoo nauroi minulle ja sanoi:

-- Näytänpä teille uuden tempun, tahdon antaa haille pienen muiston.

Hän ui taakseni, juuri kun hai aikoi karata kimppuuni.

-- Hiukan enemmän vasemmalle! huusi hän. -- Siinä on köydenpää vedessä. Vasemmalle, herra, vasemmalle!

Muutin suuntaa ja ojensin käteni. Olin melkein tajuton. Kun käteni puristi köyttä, kuulin huutoa kauempaa. Käännyin -- Otoo oli hävinnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä kohosi hän jälleen pinnalle. Molemmat kädet olivat ranteista poikki ja veri pursui tyngistä.

-- Otoo! huusi hän hiljaa. Ja minä voin hänen kasvoissaan nähdä sen rakkauden, joka tärisytti hänen ääntään.

Silloin ja ainoastaan silloin koko yhdyselämämme aikana hän mainitsi minua sillä nimellä.

-- Hyvästi, Otoo! huusi hän.

Sitten hän upposi ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin kapteenin käsiin.

Niin kuoli Otoo, pelastajani, joka teki minusta miehen ja pelasti minut viimeiseksi työkseenkin. Me kohtasimme hirmumyrskyn leuoissa ja erosimme hain hampaissa, ja sillä välillä oli seitsentoistavuotinen toveruuselämä, jonka vertaista ei ole koskaan ollut kahden miehen, ruskean ja valkoisen välillä. Jos Jehova taivaassaan pitää huolta jokaisesta varpusestakin, silloin ei ole pienin hänen valtakunnassaan Otoo, ainoa Bora-Boran pakana.

Mc Coyn jälkeläinen.

Pyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina vehnälastin painosta, joten pienestä, ulkohankaisesta kanootista oli miehen helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan tasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, oli hän näkevinänsä siellä hienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin kalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti pyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen johtui mieleensä, että ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Fransiskosta silmälasit.

Astuttuaan laidan ylitse, hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja sitten pumppuihin. Ne eivät olleet työssä. Mitään ei näyttänyt puuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi oli nostettu hätämerkki. Hän ajatteli onnellisia saarelaistaan ja toivoi, ettei vain olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli ruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka riutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jossakin oli vika, mitä se sitten mahtoi olla. Samassa tulokas tunsi heikkoa, kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli kuitenkin jotakin muuta.

Hän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi väsynyt merimies kantta. Samalla kun katse viivähti miehessä, näki hän miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkojensa paksun pohjanahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä loiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen heidät syvän rauhan vaippaan.

-- Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? kysyi hän äänellä niin tyynellä ja lempeällä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi kapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen, paikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta hänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt ajatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.

-- Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. -- Kuka te olette?

-- Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla äänellä.

-- Tarkotan, oletteko luotsi?

Mc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan rotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta ajamaton.

-- Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy. -- Me olemme kaikki täällä luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen tuuman näillä vesillä.

Mutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.

-- Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!

-- Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.

Jälleen tuo salaa lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni hänen jalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi ja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin olisi se mielinyt lyödä.

-- Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.

-- Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli entistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.

Roteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi hullunkuriseen nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella niin korkea asema täällä, se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton pumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä ollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti huonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön, patriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka mistä lumppukaupasta parilla shillingillä.

-- Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.

-- Hän oli isoisäni isä.

-- Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. -- Minä olen Davenport ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.

He kättelivät.

-- Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut hirveä kiire. -- Laivan sisässä on ollut tulipalo enemmän kuin kaksi viikkoa. Se voi hajota millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää sen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.

-- Silloin olette tehneet virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Teidän olisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen ranta, tyyni kuin myllynpadossa.