Part 6
Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella, jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu. Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan kaupunkia... Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria, selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon laskeuttua.
Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.
Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja, ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.
Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että teaatteria.
Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina -- se oli jotakin, jonka hän kerran oli määrännyt osakseen -- vaan täällä -- maalla?... Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho tukan ympärillä ja hartioilla -- hän kyllä huomasi hänen olevan parempia ihmisiä... Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia silmäyksiä!...
Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?... Minulle?" -- ja kuulematta toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän... Heidän vallassaan oli erota tai seurata!
He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle lyhtyjen viereen luukkuaukolla.
Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa liinallatanssimiseen... Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne alas pataan!
"Hiljaa!" -- sanoi Rejer; -- hän ei pitänyt tästä vertauksesta; -- ja nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.
Soitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! -- ja sitten vedettiin isopurje ylös.
Siellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti hirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja lankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.
Ne lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisi tahtoneet lopettaa.
Kirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin että ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.
Yht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät ympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.
Kirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti hän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! ... ei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka tanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!... Steewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa ja giniä ... ja nyt hän meni!
Hiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.
Rejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta näytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän, että kaikki mahtoi olla paikallaan, -- vaan jotakin ahdistavaa tunsi hän kaikissa tapauksissa.
Jotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja istui nyt vapaammin katsellen ympärilleen -- näyttämölle ja yleisöön; kaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.
Niin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja tuntemattomana keskelle muurahaispesää!... Kun hän ennen oli ajatellut, minkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut Bataviaa ... purjehtinut sinne "kenraali Svadecroonilla," sillä vanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen linnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa ... niinkuin hänen isoisänsä! Miltä _hänestä_ lienee maailma näyttänyt? Hän oli vasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!
... Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! ... mutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, -- ei kahtakaan taaleria taskussa!...
No niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! -- saa katsoa, että voi pistää kapustansa johonkin ... ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa itsensä vellillä! -- --
Sillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui hänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää ensimmäisellä rivillä heistä alaspäin...
... Perämies! -- Niin kyllä, se on perämies Lind!
Koko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt siellä oli joku, jonka hän tunsi!
Esirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa perämieheen... Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa rintataskusta ja takki oli polvilla... Äkkiä kumartui hän eteenpäin naista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli neilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja sitten huiskutti hän viuhkallaan... Nyt kuori perämies appelsiinin ja ojensi sen hänelle... Perämies oli julman kohtelias ... ja puhua laverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.
Perämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä, kunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän näki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.
Hetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti toisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.
Oli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon hylkyjä! -- Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot... Vaan -- hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla -- hänelläpä oli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!
Tuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli veitikkamaisella tuulella ja hyräili!...
"Hyvää iltaa Rejer!"
Niin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä tapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja, kunnes ulompaa kuului "_hollaa_" vastaukseksi hänelle! -- Rejer jumaloitsi perämiestä.
"Kuulkaas perämies!" kysyi hän äkkiä, -- "mikä se oli se hispanjalainen nainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?"
Perämies näytti vähän ällistyneeltä:
"Vai niin? -- Olitko sinä siellä?... Niinkö hän! -- Noo, hän oli kaukainen sukulainen minulle..."
"Täällä Barcelonassa?"
"Niin -- hän on joutunut tänne -- sattumalta -- hän on oikeastaan jonkunlainen serkku ... hyvin kaukainen..."
"Ymmärtääkö hän norjankieltä?"
"N -- niin, hiukan ... ainoastaan vähän... Vaan ei ole tarpeen, että lavertelet nähneesi meitä yhdessä, -- et kellenkään nokalle laivalla!..."
"Ymmärräthän!" -- Hän vihelsi vähän.
"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa? -- se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia kastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta suitsuu ... ja sielu käännäkse ruumiissa!... Ne ovat puusta, näetkös kovasta kiiltävästä puusta... Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta niihin, että ne helähtävät ... helähtävät, poikaseni!" -- hän vihelsi sävelen. -- "Hm! -- sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! ... ja hyvä on, ett'et tiedä mitään ... minä tahtoisin kernaasti säästää sinua ... vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi, muuten et tietäisi olla varuillasi!"
Hän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla... "Vaan kuules nyt, poikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna yläkertaasi... Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää tunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa tehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi... Ota ennen vastaan toria, niistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy... Nyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun toimestasi keittiössä."
"Kas niin, miehet siellä! -- kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!" -- huusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.
Epävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman perälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön pimeässä heidän soutaessaan laivalle.
Suuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden lävitse ... ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut cachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki hän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen ... kuuli kastagnetit... Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!...
"Hyvin soudettu!" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan kupeesen.
* * * * *
He olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä ympärillään aamuisin.
Siinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa ääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen kaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille; Rejer alkoi jo tuntea ne.
Kun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen vanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten kaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen näky.
Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään... Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.
Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa takaisin.
Vaan minkälainen hymyily! -- minkälaiset silmät!...
Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa rautapultin ympärille... Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin tarkastettavana -- tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi näkemättä -- kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen paitansa oli niin valkonen kuin lumi -- jalat niin sirot...
Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu huntu tuommoisen hatun rinnalla! -- se asui niin kenosti päässä ... ja sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui alas sarvenoille... Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät, jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin, ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.
Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.
Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta, ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.
He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois vääntötukin ympäriltä, -- he olivat lähdössä viemään vuotia ja silkkitavaroita Civitavechiaan, -- kun he taas silmänräpäykseksi saivat selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.
Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina kokkapenkereellä... Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule koskaan saavansa nähdä maailmassa.
Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! -- -- ja Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!
Köysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen itseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin Venezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.
"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden miesten edellä! ... ehkäpä edellä pursimiestäkin?" huudettiin hänelle ivallisesti ja kopeasti -- "joudu! ... perälle kuuletko!"
Rejer loi "täysinpurjehtineesen" katseen, joka -- no niin, hän tyytyi, vaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän asettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva ajatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä matruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, -- -- olisi heillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen Juhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!... Törkeyttä heiltä! vaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen lävitse! --
Vaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa ajatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen Hispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan tai tumman viinin kaltainen...
Juanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä... Juanita... Hän oli ollut lumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen... Ja nyt tänään, kun hän vitjat kädessä viittasi hänelle ... ylösnostetuin käsivarsin, ja hymyili samalla!... Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä -- siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen sinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!
... Niin, hän nauroi ... vaan Rejer ei nauranut... Oi, ett'ei hän koskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä -- Juanitasta ... Juanita oli hänen nimensä! -- häntä tahtoi hän -- täytyi hänen vielä kerran nähdä... Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee matkustamaan Hispanjaan...
Hän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan näki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä laivanlaidalle ja katseli ulos.
Göteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:
"Näki poika ruususen" ... ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen ruusuaan...
VI.
Mietteitä viistopurjeen juurella.
Lähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen ruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä vaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut kärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa, sietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne kaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.
Vaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi koskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin Taganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista ja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä satamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren rannikolla, -- ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta, olipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa -- ne saattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja laivanreitaajille ... vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä vähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon voi viskata palkkansa!...
Jos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen mukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin hän valehteli! ... vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet häntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat olleet ja... Niin, niin sitkeä, mutainen ja pahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli Taganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä eheänahkaisena, -- hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden palkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne vastakirjalle!...
Ei maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää yksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se suoraan -- oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin -- luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot puolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan väjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko -- ja se tapahtui vielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri sanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he tulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä ikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti kuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana pitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä sirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin sanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni mustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet kuumeesen ja miettimään puolen päivää, -- niin mielettömän tyhmältä kuin se hänestä itsestäänkin näytti -- kosimista ja ehkä hispanjalaiseksi rupeamista.
No, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! -- Vaan joka kerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään kuukauden ajan; -- tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä tehdä mitään työtä tässä maailmassa ... harmaata harmaassa ... mustaa mustassa; -- hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille... Kun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä ... ainakaan ei niin isoja kuin siellä Välimeren rannikoilla!... Kaukana Taganrogissa, siellä -- niin siellä oli hän pyydystänyt sammen; -- tuntui aina niin keventävältä ajatella siellä oloa...
Mustilla silmillä, -- ei ollenkaan sinisillä -- oli aina ollut omituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; -- sen näki hän kyllä seistessaan viistopurjeen portailla.
Ainoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella taakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys, jolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää kelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta täysinpurjehtinutta.
Hän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut laivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä, tuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan tavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän voimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!
Se, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä viistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje... Monesta tuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei ketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.
VII.
Hai-kala.
Alert oli melkein kaksi vuotta kulkenut Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista rahatarjousta ja läksi matkalle Amerikaan. Honduraksessa ja Rio del Nortessa viipyivät he useita viikkoja paistavassa helteessä ja mosqvitohyönteisten kiusaamina, samboksien, mestitsien ja indiaanein seurassa ja ottivat laivaansa sinipuuta ja mahonkia.
Rejer oli katsellut ikäväkseen asti sekä tummaihoisia että mexikolaisia karjan- ja hevosenajajia ja heidän raakoja tylyjä kasvojaan, jotka olivat käyneet kiehuvan kuumiksi ainaisesta pippurin ja papujen syömisestä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Alert vaaleata savista Bahamamatalikkoa vihdoinkin käänsi keulansa pohjoiseen, määräpaikkana Montreal!
Tultuaan sinne oli hänellä tilissä viiden kuukauden palkka nostettavana. Hänen kontrahtinsa Alert'illa oli loppuun kulunut ja hän oli tinkinyt itselleen kahdeksan päivän mietintö-ajan, antaisiko hän tarkastaa itsensä uudestaan. Siksi sai hänen laiva-arkkunsa jäädä laivalle.
Vapaana miehenä ollessaan tahtoi hän juuri miettiä valitseisiko hän norjalaisen vai amerikalaisen reitin. Hän oli lähtenyt matkalle valmistaakseen itselleen tulevaisuutta, eikä vaan vetääkseen yhdestä tai toisesta köyden päästä!...
Tuntiessaan taas maata jalkainsa alla oli hänellä melkein rajaton tajunta vapaudesta, siitä nimittäin että oli oma herransa ja vapaa mies! Oli kuin olisi päässyt häkistä, jossa oli istunut kaksi vuotta!...
Hän katseli ympärilleen kylttiä ja merkkiä. Jokaisesta ovesta, jonka hän näki, olisi hän voinut mennä sisälle; jokaiseen anniskeluhuoneesen tai ravintolaan olisi hän vapaasti voinut mennä istumaan. Ei ollut ketään, jolle hänen olisi tarvinnut nostaa lakkiansa, ei mitään rajaa ajalla! Hän voi matkustaa maalle, jos niin tahtoi! ... asettua minne tahtoi...
Hän kulki siellä niin liukkaasti kuin viheriäisellä suovalla voideltu köysi, ja neuvokkaana tulemaan toimeen kenen kanssa hyvänsä! Hän oli järkähtämättömällä kylmäverisyydellä karkottanut kimpustaan värvääjän toisensa perästä, jotka olivat ahdistaneet häntä, ja samoin muutamia merimiesmajan kätyrejä! -- Pursimies oli kertonut hänelle kylliksi petoksista ja peijauksista maalla!
Mr Pumpin merimiesmaja oli kuitenkin niin viehättävä kadun varrella, varustettu kuin vene mastolla ja rikillä, kahdella messinkikanunoilla laveteillaan ovenpielessä ja kaikellaisten mertakulkevain kansain liput sinisen kyltin päällä ja seinillä.
Hänellä oli arvelunsa, -- ja olisi hän ottanutkin ne varteen! ... vaan muutamissa tapauksissa saa kohtalo päättää; ja kun hän huomasi pienen norjalaisenkin lipun, valtasi ihastus hänet...
Hän, tuo vaaleaverinen, äänetön tuolla tiskin takana! -- Lizzy oli hänen nimensä -- ihmeellisen kalpea, valkotukkainen, hiukan kuolleine, maidonsinisine silmineen melkein ilman kulmakarvoja, joka teki hänen täydellisesti säännölliset kasvonsa omituisesti raukeannäköisiksi ... vaan hänen kätensä, hampaansa, ja milloin niin tahtoi -- hymyilynsä!...
Hän istui tiskin takana, piti kirjat ja kirjoitti laskut niin vakavasti ja liikemiehen tavoin kuin varsinainen kirjanpitäjä ainakin; hän ei katsonut Rejer'iin, ennenkuin tämä tuli hänen luokseen pyytämään jotakin, ja silloinkin ainoastaan vilaukselta!
Seuraavana iltapäivänä antaessaan hänelle takaisin rahaa kumartui hän kuitenkin tiskin yli ja kuiskasi.
"Minä näen teidän olevan parempia ihmisiä! -- hankkikaa itsellenne felbihattu ja pysykää kernaammin sisäravintolassa... Siellä on enimmäkseen laivaupseereja!" -- Hän kääntyi äkkiä hänestä, ikäänkuin olisi peljännyt tulevansa huomatuksi.