Part 5

Suuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden hämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa Bergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut siihen vakuutukseen yöllä ... mutisi jotakin isänsä pesästä ja sillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja koettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!

Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten -- kun he alkoivat tajuta -- pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista...

"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? ... semmoisella häpeällä kaikkein ihmisten ilmoihin."

Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.

Siinä ei auttanut mikään! -- Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; -- vaan kotiin joutaminen oli heistä raskasta!

-- -- "Kuules, Anders! -- Sinä vastaat Laukista! -- ett'eivät saa vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!... Sano vaan terveisiä äidille sekä että minä olen sen sanonut!"

Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille, kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.

Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa sen ainoastaan rouva Juhl'ille.

* * * * *

Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä pöydällä ... taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa -- ja menettäneet! --

Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: -- tyhjä vene, tyhjä huone, epätoivoa synnyttävä puute aitassa... Sairautta ja kurjuutta.

Muutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja karit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan huoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä iloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä autioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, -- ainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.

Vielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet, parempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan synnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut näihin ahtaisin seutuihin -- kaikki menisi entiselleen, kuolisi ja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja liikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken yli!

Tässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä -- jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin -- tässä oli kysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja nyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!...

Jokaiseen taloon, jokaiseen kotiin -- mökkiläiselle ja talolaiselle oli meren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! -- kuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!

Oli pelattu ja menetetty!

* * * * *

"Rejer Juhl! hoi -- hoi hoi -- hoi!..."

Oltiin Skudesnäs'in satamassa; -- hänen ystävänsä alaperämies seisoi "Resolut'illa" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi maalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin näytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.

"Mitä sinä täällä teet?" -- kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet lähemmäksi. -- "Hopeahelaisena? -- Sinullahan oli hyvä kalansaalis.... Kuules, poikaseni! -- Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on tuuli vienyt! -- Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!"

Alaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä, soreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.

"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!" -- sanoi hän Rejer'in tultua laivalle -- "tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!"

Rejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin hänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä alaperämiehen kanssa.

"Talonpoikaistavat ... talonpoikaislaivuri ... talonpoikaislaiva! ... vaan heti pääsenkin tästä!" mutisi perämies. -- "Koiranelämää tämä kalastaminen...

"No niin Rejer Juhl! ... eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut hiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla... Eteenpäin, eteenpäin, vaikka missä olisi! ... vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin olla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! -- ja silloin on loppu hauskuudesta. -- Hän -- sillinperkkaajatar -- musta Stiina, kertoi kaikkityyni samana iltana minulle ... hänellä riippui veitsensä sinun kauniissa vitjoissasi... Vaan olitko silloin aivan laapihullu? -- mies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! -- hyökkää suinpäin ja kosii! -- -- No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan onneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden huusinkin sinua."

Rejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.

Perämies silmäili häntä!

"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden houreissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: -- rakastua uuteen... Kuinka vanha olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi minun samoin!"

"Ei -- eh" -- nauroi Rejer mahtavasti. "Sen painajaisen sousin minä jo maalle samana yönä! Ei -- eh ... mutta" -- hän mietti totisena, uskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin hyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava olento!"

"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille sillä... Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?"

Rejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin seteli:

"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!"

"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria enemmän kuin minulla, -- sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa tuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa... Otinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa, kuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana... Kallis kaupunki, joka perinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä, ajattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! -- -- Vai niin, sinulla on kymmenen taaleria, Juhl! -- Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä Skudesnäs'in satamassa... Täällä ei ole niin mitään!"

"En ... minä ... minä," -- alkoi hän äkkiä, "minä en tiedä, mitä rupeaisin toimittamaan täällä maailmassa ... minä menen Bergen'iin, tullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! -- Minä tahdon pois kotoa" -- lisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, -- "tila Aa-vuonossa on mennyt käsistäni!"

"Vai -- niin?... Vai -- niin!" -- tuumaili perämies hieman ällistyneenä ja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. -- "Vai on se käynyt sillä tavalla... Niin" -- lisäsi hän ja karkasi seisalleen -- "minä olisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili sinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! ... ja tuo pilviin pyrkivä nenä! -- sinä karkaat tietysti kotoa... Hm!" -- hän koetti viheltää ja polkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden tähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan -- "karkaat -- luonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta... No niin, mitä aiot sitten tehdä?"

"Päästä vaan matkalle!"

"Myömään ryyniä ja rusinoita?"

Rejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. "Mennä tiskiä vasten?" -- Perämies nyökäytti päätään, -- "ennen sitten riippua raakapuussa, poikaseni! -- se on jotakin ihan toista... Mitä?"... Hän pisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa, kaunista vartaloansa... "Merelle -- me -- merelle! luonnollisesti poikaseni!..."

Tämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, -- puhumattakaan siitä, että hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen vapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään sekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin kulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä kieltoa.

"Merisairaus?" -- tiedusteli merimies.

"En ole koskaan tuntenut sitä."

"Vai niin! -- se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."

"Ei haittaa hituistakaan!"

-- -- "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi ... parilla ensi matkalla -- pitää sitä kotelossa!"

"Oo, se käy kyllä päinsä!"

"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, -- ei kukaan tahdo mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi... Kuuleppas!" kysäsi hän äkkiä -- "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä ... ryynipuuroa ... kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi Bergen'issä?"

Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.

"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! -- 'Alert'illa' tarvitsemme me uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit... Kymmenen taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi... Sillä tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!..."

Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.

Hän katsahti äkkiä perämieheen:

"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä -- merelle minun pitää!"

V.

Hän pesee ja pestään.

... "Ylös! ... käärikää ... käärikää ... käärikää!" -- huudettiin äkkiä keskellä hälinää ja melua "Alert'in" kannella. Rejer avasi varovasti silmänsä, -- ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän hirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa "ulos" -- hän tiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän nimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse silloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää työtä.

"Käärikää märssypurje! ... prampurje kiinni... Ylös!" -- uudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin läkkikastrullilla.

Rejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä silmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne lattiaan kiinni niinkuin viime yönä!...

Ne, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita ylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa saappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas, sade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.

"Ottakaa kokkikin pramraakaan ... kiiruhtakaa!" -- jyrähytti pursimies ruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.

Kannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan huutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja voimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa ja köysissä suhisi ja vinkui.

"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!"

Rejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut märssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä pehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti, puoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen itseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän ohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään mennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn alla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan samalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa silmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui hän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää, ja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle, milloin käsillään milloin jaloillaan.

Kohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen vinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän meren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle! Hän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne sekoittivat häntä enemmän... Ne kuuluivat kuin äänet toisesta maailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.

"Mikä sinulla on, kokki?" -- kysyi häneltä jungmanni yläpuolella nokassa.

"Ei mikään!" -- vastasi Rejer lyhyesti; -- hän sattui samalla katsomaan alleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.

Ja että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt nähdä, silla hän karjasi:

"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! ... ei tuulepäälle -- kuuletko!"

Vaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta tai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. -- Tässä oli kysymys vaan yksinomaan siitä, -- sen tunsi hän -- että jäisi raakapuun päälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.

Hetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen käydä käsiksi työhönsä.

"Tuossa!" -- sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon -- "niinhän sinä olet valkea kuin haamu!"

Rejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.

"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!" jatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.

"Ei siinä ainakaan oksia ole," -- tuumaili Rejer ja tarttui purjeihin voimakkain käsin.

"Turkanen, tuota karhua!" -- sanoi göteporilainen, -- "hänellä ei ole kädet, vaan karhunkäpälät!"

* * * * *

Prampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja märssypurje reivattu:

Ja nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!...

Hän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen liedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella. Muutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla oli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta pahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille vaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi vetoreikään.

Rejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan itsekseen.

Oli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen alas ... tavattoman suuri onni ... sikamaisen suuri! -- Hän hymyili vihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt nähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in perillinen venymässä raakapuussa, ja -- -- -- ainoastaan hiuskarvan verran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!

Hän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen selviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin ja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.

"No kokki!" -- pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, -- "eikö kahvi vieläkään ole keitetty?"

Rejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja heitti kalannahkaa kattilaan:

"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin tahdotte -- -- siinä se on!"

* * * * *

Niin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he iloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle ... ja sitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista raskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha paistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.

Vaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli tuulta kylliksi.

Oi kuitenkin, minkälainen ulappa!

Paidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä, nokiselta sepänsälliltä... Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen toimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet pohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja -- ja tätä hän ei voinut auttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi ... ihan kokonaan kadonneet, hän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!... Tai jos hän koetti tehdä sen paremmin, oli keitto kiehumatonta. -- Vettä ja ryyniä! -- oikeata hevosenruokaa!

Hän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi lujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!

Velvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä ja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä aikana, sen hän sekä tiesi että täytti! -- sitten sai steewartti viedä sen perälle kajuttiin.

Steewartti niin! -- tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia jaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne kutsuivat peruukkimaakariksi -- hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa hänestä!

Oli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella...

Rejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi hauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että väki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen epämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti, joka teki temppujaan!

Miettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista lähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan yli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.

Oli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon kohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean huoneen kaltaisia -- heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat märssypurje osaksi reivattuna.

Kun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä kiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti mastoihin.

"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne kiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!"

Rejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti tuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja kärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi kajuttaan takaisin.

Siellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind väitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen tapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään vakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin uskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!

He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.

Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen suuriin linjalaivoihin saakka -- toisten piti sisään, toisten ulos -- liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!

"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" -- selitti pursimies itseään.

Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen maailmaan... Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi viehkeäksi...

Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? -- lienee siellä varmaankin lehden puhkeamisaika... Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.

"Huu ... uh!" -- hekotteli pursimies aamuilmassa.

Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli purppuransinertävänä heidän edessänsä.

"Tästälähin" -- sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin -- "saamme vaan purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"

-- -- Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin purjein.

Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä, huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella kulkuväylää.

Täpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja selukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä, kaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin aina mastonnenihin asti.

"Täällä saat nähdä hispanjattaren!" sanoi steewartti kulkiessaan keittiön ohitse.

Rejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja muutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen. Toisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen ämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein eläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä vasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.

"Rumia ihmisiä!" -- ajatteli Rejer! ... vaan miten nämä venheet kolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli niin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko Hispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.

Hänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella -- he olivat suoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, -- tuli perämies hänen tykönsä:

"Kuules!" sanoi hän. -- "Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista. Niin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa tänään!... Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi, että olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan ... niissä on kyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! ... pysy aisoissasi ja tee työtä -- kernaimmin selin maahan, niin on luotettavinta... Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!" -- Tämän sanottuaan katosi hän.

He olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin pieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät päästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa kaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli niiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.

Näytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa! Niillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän vastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.

"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!" jahkaili hän eräänä iltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt sytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa maalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan laivasillalle asti:

"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan, että hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan ... ett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan maasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!... Ei kukaan voi väittää näiden täällä houkuttelevan minua ... minua vaan petkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!... Häpeällistä!" Hän löi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: -- "Noin halpamaisesti käyttää hyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen alammaisekseen! Nooh ... minulle ei siitä ole mitään vahinkoa" -- sanoi hän nöyrästi; -- "he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole kohteliaampi heille!... Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä köydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei -- ei -- sitä -- hän ... ei ... tee!"...

Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, -- maalupaa, puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla, kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.