Part 3

Rejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle, jossa hänenkin veneensä oli... He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan saaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia suurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten jälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.

"Kuules aa-vuonolainen!" alkoi hän rohkeasti, -- "illalla vietetään sillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?" Hän asettui kokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen, mitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain oli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.

"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin taskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? ... vetovitjoiksi?" -- alkoi hän pilaillen. -- "Oi, anna minun kosketella niitä!"

Hän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua sormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut haavan kaloja peratessaan.

"Niin, kuin mies on rikas," huokasi hän -- "voipi hän käydä naisväen koristuksissa, -- minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan pätkässä!" -- Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun Rejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:

"Oletko nähnyt perämiestä?"

"En."

"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit häntä -- reippaammin kuin sinusta luulinkaan."

"No niin, Aa-vuonossa!"

"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in läheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?" -- Hän nauroi ilveillen: -- "Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt juoksevat tänään Matrosvigen'iin. -- Niin, mutta minäpä en!"

Ei, sen Rejer kyllä ymmärsi ... "mutta niinpä onkin hän paras tanssija koko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana "Planken" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.

Hän istahti veneen laidalle ja jatkoi: -- "Jos sinä menet ja käsket häntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä autoithan sinä häntä!... Oli monta hänen ympärillään; minä en edes voinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden, että olin pidättänyt heitä!" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla käsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: -- "sillä vaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon kunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua häntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan tahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa senkin hänelle... Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en tanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!"

Rejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; -- hän oli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin melkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö niin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä suostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi senjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi käyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:

"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? -- mitä on hän tehnyt sinulle?"

"Tehnyt minulle? -- Hän?" -- Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt ruuti. -- "Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä, jalkojensa alle niinkuin silliä! -- Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, -- tuo sinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! -- että minä olen kaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin saakka!... Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää itsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä raivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa, josta hän ei pidä!"

Hänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja vilkkautta!...

Sillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin ja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja suuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli tullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan keskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä sydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:

"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet opetamme!"

Mutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut sillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin innokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.

... "Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin! -- kutsunut minua ... sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni on rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani"...

"Stiina! -- Musta Stiina!" -- huusi ja viittaili pari hänen naistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä... "Musta Stiina! Hoi!"

"Kyllä, kyllä, -- nyt tulen!" -- huusi hän kimeästi, pitäen kätensä suunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes jäähyväisiä.

Ikäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen! -- pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.

Hän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!

Hän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen oli, -- -- että hän oli Rejer Jansen Juhl ... ja tyttö! -- hän tarttui äkisti kellonvitjoihinsa... Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi helposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!"

"Tanssiin en mene!" -- kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan saarella kauniina iltapäivänä.

Hän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he tulivat "Resolut'iin," kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin laitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka pitävät käräjiä.

Nyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan veneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? -- -- Sillinperkaaja seisoi viimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla; näytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta...

Aivan oikein! -- kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä kannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä piti puoliaan ... aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime silmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin korkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja reippaalta! -- Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli jotain niin luontevata, somaa ja notkeata... Rejer neuvotteli itsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, -- kunnes jo kauan oli ollut pimeä...

Kuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma niin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa... Astuskellessaan siellä edestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan, likaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan tähden!... Olikohan perämies siellä?... Tanssikohan hän hänen kanssaan?...

Tämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle -- juuri kun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja toisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä seisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien ympärillä.

Siellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein hupaista nähdä, -- hypittiin niin että lattia tömisi!...

Hän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä vauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan nenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.

Hohoi! -- sinäkö siellä! huusi hän viitaten.

Rejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen luota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat hartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä perille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös pyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: "Kuules! -- hoi -- hoi; kuules!"... Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä vaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan sillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen huudahti hän:

-- "Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?"

"Tahdotko sinäkin koetella?" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä tanssiin...

Ja nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää lattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa, että tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle alaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti niin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan ympäri sidottuna ja katsellen heitä...

Rejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin ja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin piparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia lehtisiä.

Etempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen sullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia, meluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän aikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi tytölle tätä juomaa kupposesta.

"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!" ei hän enää tullut ajatelleeksikaan.

Alimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko varastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä. Hän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä, kaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja -- ja nyt juuri ojensi hän peilikamman.

Rejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.

Nyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin "ainoastaan ostohinnasta!" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.

Ja Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen ... hän ajatteli tanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan -- kun äkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:

"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!" -- Hän maksoi sen pienillä hopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi ollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään rihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:

"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!... Niin, minä olin viimein saada selkääni!" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin miellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, -- "siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!"

Tämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä tuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse oli vähällä saada sitä.

Ottaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies Rejer'ille päätään: -- "Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi merisaappaille täällä!" ja viitaten: "me tapaamme jälleen toisemme täällä iltasin!" -- lähti hän tanssiin.

Rejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena arvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö pyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes keskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että kaikki olisi lopussa!

Lukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut jonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli Rejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut, nimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli nimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä, leveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset hampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli salaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni navettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä sentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen kanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut heidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli liian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä sopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja taistella taistelunsa!

Ja nyt, -- nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden... Koko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia mustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin salamoivat...

Tämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa; hoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä luoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen elohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli kymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan -- saattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta herätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.

Ja aikaa oli täällä kylliksi -- silli viipyi. Kun nyt ilma oli muuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet olivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja merivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle. Meri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi sumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä, jotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä, punasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen, kuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat sitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti tarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai osakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet aironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan... Syynä siihen, että silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat tietysti manetti-elävät!... Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja eväskontti tuli yhä ohuemmaksi!... Eipä edes keittosilliäkään saatu, jota jokainen oli toivonut!...

Mutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli ulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi rannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi palata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa ... vähentää ruokamäärät ... ja odottaa!...

Oli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella, juomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!

Elämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut, puukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän järjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja pitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.

... Vielä viikko, -- ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!

Samaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, -- ja kerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!

Peräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka kasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä aironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja nähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen ... vaan soutaakseen -- ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli uhrattu varustaakseen venettä kuntoon ... ja istuttiin, kenties tuskin pivollinenkaan jauhoja talossa -- odotettiin ja toivottiin runsasta kalansaalista!

Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla silmäili heitä; -- useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin vuoronsa tulla!

Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla; mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa vallattomuutta -- ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.

Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in torpparit tottuneet tyytymään vähään.

Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin, tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, -- ja se, sanoi Rejer, oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! ... heidän piti vaan istua teljoilla ja odottaa!

Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, -- niin että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli tottunut, saadakseen hänet taipumaan.

Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: -- että hän oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan kylässä... Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt kalastaa! ... mutta -- kun nuoriso pääsee valtaan, niin...

Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja lapsiaan.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja tuijotti maneteihin ja mietiskeli... Näyttipä melkein, kuin hänen isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä onnettomuuteen! -- Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja häväistykseksi koko kylälle... Hammernäs kadotettuna! -- Hän kuuli oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan; eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!...

Tämmöinen olisi siis loppu! -- Hänen rintansa kuohahti uhasta -- "Ei, ennemmin...!" -- hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi käydä ... muut saisivat kaikki kukin osuutensa!

Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen, muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, -- pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas ajatelleeksi kauraleipää ja voita.

Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui tuuma pyytää lokkia ... voisihan ilmassa olla koko lihavarasto ... hän tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle mitään sellaista saastutettua -- mieluummin nääntyivät he nälkään!...

Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi. Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle...

Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin, vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.

Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.

Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli selässä lankasilmukan kaltainen merkki -- ne olivat oikeata lajia! -- Tämä vahvisti huhun todeksi... Silli oli tullut!...

Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!

Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka pohjaisessa lähtisi liikkeelle ... että kalastuspaikka täällä huomenna tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!

Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös Juhl'in kirkkovene.

III.

Rakkaus ja sillit.

Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.

Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.

Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin -- voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.

Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta -- jos se kulki itä- tai länsipuolitse saaria -- niin että voisivat olla ensimmäisinä oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet ja lahdet.

Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.

Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!

Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle -- -- Tuopa oli kummallista... Siihen lienee joku syy ... merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta ja kaikella tavalla!... Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan suuntaan.

Siellä täytyi sillien olla!

Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä -- pitkin koko ulapan laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä käynnissä.

Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät -- linnut yläpuolella ja valaat jäljessä -- lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti kutemaan.

Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja ahdistamassa silliä maata vasten.

Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista -- sillin hengitystä! -- -- ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.

Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! -- koko ilma syvälle tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen kaltaiseksi, -- rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!

Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat ottaneet niitä altaan merestä... Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä -- vaan kaikki syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien, juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat, niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin iskuilta!