Part 16

Tässä oli kysymys suurista rikkauksista: vaan kaikki näytti nyt olevan jotenkin turvattu; -- Rejer'in jahti vaan oli suojatta yöksi ja heidän täytyi hämärässä taas lähteä hakemaan suojaa saarien takaa toiselta puolen vuononsuuta. Jan käveli levottomana Teistsaarilla ja piti vaaria siitä, kuinka myrsky yöllä yhtä mittaa kasvoi, kunnes kattotiilit alkoivat lennellä alas ja he saivat kylliksi työtä tuetessaan rosseilla meripuotia. Hänen toivonsa oli nyt siinä, että isä oli hakenut yhdessä tai toisessa salmessa maata. Mielessään ajatteli hän itsellään olevan tuhmanröyhkeän isän, joka toiste piti panna jalkapuuhun.

Mutta ulapalla oli Rejer Juhl jahtinensa niin isoissa purjeissa kuin hän suinkin sai kuljetetuksi, ja viilsi merta, niin että kaaret natisivat ja lokat vapisivat! Tuuli oli siirtynyt länteen, niin että hänen täytyi antautua merelle yöksi. Majakka oli koko ajan heistä tuulen alla, vaan he voivat nähdä sen ainoastaan silloin kuin olivat keskilainetta korkeammalla...

"Tässä on kova käsissä, miehet! ... sille, joka on tottumaton purjehtimaan jahdilla!" -- sanoi hän, kun myöhemmin yöllä olivat saaneet alukseensa hirmuisen hyrskylaineen, -- "mutta onpa hyvä kyntteli jalassa tuolla maalla ... vaan sinne emme nyt tahdo mistään maksusta!"'

Mutta sinne heidän näytti täytyvän pakostakin.

Sää oli enemmän kuin myrskyinen ja tuuli muuttui ihan läntiseksi -- aivan maata kohti sekä tuuli että merenkäynti. Tässä ei ollut mitään neuvoa, valkeassa vaahdossa ja pimeässä yössä kuljettiin suoraan maata vasten.

"Se on oikein, suoraan majakkaa kohti!" -- sanoi hän tuimasti. -- "Se tuntuu nyt niin lauhkealta, kun se on selkämme takana... Sillä se pilatus tietää, mitä meidän edessämme on!" -- lisäsi hän itsekseen mutisten ja nyökyttäen päätään rannalle.

... "Länsituuli auttoi muuten hyvästi aa-vuonolaisten pyydyksiä, kuuletkos Anders!" lausui hän jonkunlaisella hyväntahtoisuudella "Vatavanhukselle," joka seisoi hänen vierellään ruotelitankoon kietoutuneena, -- "nyt he voivat hyvästi tulla toimeen!"

"Niin ... _he_ -- tulevat toimeen!" -- tuumasi Anders omituisella painolla.

Pimeä yö, eksyttävä meri, merisavua ja vinkuminen korvissa ja edessä -- niinkuin merestä nouseva tuskallinen aavistus, -- jonkun kimaltelevan rajan, valkoisine hampaineen, terävä, pimeä...

"Näin käy paremmin, -- priiskoitusta enemmän tai vähemmän ei haittaa nyt ollenkaan!" -- Ja kääntäen suuntaansa laskivat he yhä lähemmäksi maata, hyrskylaineen seuratessa ja huuhdellessa aluksen kantta.

Lähemmäksi ja lähemmäksi tuli musta, kimalteleva ... piikkinen! -- kuolema irvisteli heille.

Jokainen valo, joka pilkotti aaltojen takaa, täytti mielen kauhulla.

"Jos meidän on saapuminen Herramme eteen tänä yönä, niin on hyvä, että minulla oli niin vähän itseäni varten merellä!" lausui Rejer "Vatavanhukselle."

-- Kun he nyt alkoivat nähdä eteensä, vaikeni jokainen.

Ajatukset liikkuivat hämäröinä ja raskaina Rejer'issä. Odottamaton raja oli pantu voimakkaalle elämälle!... Kykeneviä miehiä ryhtymään työhön minun jälkeeni, sekä Jan että Jan Conrad! -- Ja Saara, -- eikö hän enää tapaa minua laivasillalla?... Tuli aikaisemmin loppu kuin olisin tahtonutkaan! -- meni kuin häätanssi minulta siitä päivin kuin sain hänet... Hän kohotti lounastaan saadakseen ilmaa.

Hänen koko elämänsä oli yht'äkkiä kuin peili hänen edessään!

Heillä oli nyt kohisevat salakarit molemmilla puolillaan...

Äkkiä loisti terävästi ja suoraan kokan edessä.

"Ei, tässä käy kuin isälleni, kun hän seisoi kirkonmäellä Aa-vuonossa ja saarnasi silliä vastaan -- ei se auta mitään, Anders!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä törmäsivät he karia vasten. Ilma selkeni... Hyrskylaineet lakasivat heidän ylitsensä!

* * * * *

Niiden monen laivanhylkysirpaleen ja pyöräpuun seassa, jotka tämän helmikuun yön perästä kuljeskelivat salakarien välisissä, olivat ehkä karia vasten törmänneen jahdinkin jäännökset. Vaan täysin varmaksi tuli onnettomuus vasta sitten, kuin nimilauta viikkoa myöhemmin löytyi muutaman peninkulman päästä etelästä.

Jan tuli tällä raskaalla surusanomalla ja koetti niin varovasti kuin mahdollista valmistaa äitiään ottamaan sitä vastaan. Vaan hän tarttui heti poikansa käsivarteen eikä tämä koskaan ole unhottava sitä katsetta, jonka äiti häneen loi ... oli kuin hän olisi voinut katsoa hänen lävitsensä niinkuin lastu.

"Kerro, kerro poikani!... Minä en ymmärrä, mitä sinä sanot; vaan minä muistan joka sanan! ... kerro tarkoin -- kaikki!"

Hän kävi yhä kalpeammaksi hänen kertoessaan ... antoi päänsä vaipua vähitellen rintaansa vasten, vaan oikasihe sitten äkkiä... "Ja siinä kaikki Jan! Jos olet unhottanut jotakin, niin on sinun kerrottava minulle sekin." -- Hän läksi huoneesta ja poika tahtoi tueta häntä.

"Oi kiitoksia, poikani, anna minun olla yksinäni!" -- Sen sanottuaan sulkeutui hän huoneesensa.

He olivat suuressa levottomuudessa hänen tähtensä, kun hän ei aamusellakaan tullut huoneestaan, ja Jan meni hänen luokseen. Hän tapasi hänet istumasta liikkumatonna kuin kiven ja kalpeana.

"Sinun täytyy tulla alas ja ryhtyä toimiisi äiti!"

Hän istui vielä hetkisen liikkumatta ja tuijotti lattiaan.

"Niin paljon luulin minä pitäväni isästäsi, ett'en voisi elää hänen kuoltuaan... Vaan elämä ei näy olevan sitä laatua ... emmekä me saa keskeyttää sitä, mitä hän on alkanut täällä Aa-vuonossa, Jan!"

"Niin, niin minä sain hänen viimeisen kehoituksensa, äiti! -- Iskun niskaani, niin että kaaduin rannalle ... vaan nyt se on selvinnyt minulle, miksi sen sain: -- hän ei tahtonut uskaltaa meidän molempien elämää samaan vaaraan... Se merkitsi niin paljon kuin että meidän piti jäädä tänne suremaan, äiti, -- eteenpäin!"