Part 12
Rejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän povessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen ... ajatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli takaisin -- aina! -- ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä itseään silmille!...
Ensimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin henkeä enää.
Jos hän kuolee? -- jos hän kuolee?
Silloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan, kun --
Niin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!
Tyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! -- huusi kuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen povessaan. Siinä oli kokonainen elämä -- koko tulevaisuus!...
Sitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään kohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin juosta laivalta mereen, -- ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä koirasta!
Hän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta ... muutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa ilmareiästä ja ovista...
Hän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden ympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä tässä maailmassa! -- ja suru valtasi hänet, niin että hänen sydäntänsä kirveli... Hänen kaltaistaan ei ollut millään norjalaisella laivalla!...
Ja -- kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä -- tulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.
Oliko hänessäkin kuume?...
Ei, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen ylitsensä! -- hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön välillä! --
-- -- Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä ruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja -- kalpeita ja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään, vaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla, ikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse!" -- sanoi kirvesmies kuullessaan iltapäivällä göteporilaisen "soittavan" kokkaan.
"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa ... ehkäpä myöskin kosteata kölivedestä!" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle palttinaseinäiseen tuulitelttaan.
Vaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin toimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän otti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä vaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen tähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä, olivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in taitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
Mitä enemmän he lähestyivät Europaa, sitä synkemmälle mielelle Rejer tuli. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä mustemmalta hänestä näytti. Hän käveli alakuloisena ja mietiskeli... Mitä hän oikeastaan tekisi kotona? Oliko siellä ketään, jonka tähden kannattaisi elää?... Hammernäs ja seutu kaikkine ahtauksilleen ja kutistumisineen! -- hän kuvitteli mielessään sitä nyt puolipimeäksi potaattikellariksi, jossa itäminen on alkanut, -- sillä hänen äitinsä kirjoitti, että "muutamat hieman mietiskelivät sillinpyyntiä, toiset Amerikaa."
Niin Amerikaa!... Hän kulki mietteissään.
Göteporilainen istui kahanreisin laivanportaalla isonrustin kohdalla ja teki työtään.
"Missä sinun isäsi koti on, göteporilainen? -- Missä sinun isäsi asuu?"
"Ei ole isää."
... "Ja äitiä?"
"Ei ole äitiä! -- ei sisaria eikä veljiä!" -- lisäsi hän lyhyesti.
Rejer huomasi joutuneensa tukalaan aineesen ja löi leikiksi.
"Eikä kultaistakaan?"
"Oikein arvattu!" -- Vähän ajan perästä lisäsi hän katsoen puolittain merelle: -- "Muistelen kerran olleen itselläni yhden; vaan hän -- joutui naimisiin patruuni Bromanderille."
"Vai niin! -- Ja varmaankin et sinä sentähden koskaan 'jouda kotiin,' niinkuin sanot talvella?"
"Juuri sentähden!"
"Mitäs sinä sanot Amerikasta, göteporilainen?"
"Meneekö perämies sinne?" -- hän katsoi kummastuneena ylös ja antoi merasimen painua.
"Tähystys ei vielä ole tehty sinnepäin -- sanomattoman paljon tekemistä siellä!"
"Jos perämies tahtoo tähystellä, niin olen minä mies pistäymään siellä."
"Teen päätökseni Hampurissa."
"Hyvin, perämies!"
* * * * *
Ja niin olivat he taas taistelemassa talvimyrskyjen kanssa joulukuulla Pohjanmerellä -- vinheä luodetuuli ... he tunsivat niin hyvästi nämä asiat.
Yön pimeydessä olivat he kyllin onnellisia löytämään Helgolannin, ja niin laskivat he pakon vaatiessa etelää kohti toivoen Neuwarkin ja Cuxhavenin majakoista saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin...
-- Isot nostovivut satamassa olivat tyhjentäneet lastiruoman ja Alert oli nyt ankkurissa Steinwärdenin edustalla St. Paulin vastapäätä.
Siellä voivat he joka ilta laivan komentosillalta nähdä valkeat ja kuulla merimiesliikkeen melun maalla. He olisivat voineet tanssia soiton mukaan, joll'ei olisi ollut iloja kahdessa huvipaikassa samalla kertaa, jotka huusivat ihan toistensa korviin -- kaksi hoijakkaa, joissa voitiin purjehtia soiton sävelissä ja värilamppujen valossa aaltoilevaa sinistä merta kaikenlaisiksi varustetuilla aluksilla -- tai jos joku viihtyi paremmin maalla -- ratsastaa ympäri giraffilla, zebralla, jalopeuralla, tiikerillä tai kamelikurjella --
Kerran tekemänsä päätöksen mukaan olla säästäväinen oli Rejer sulkenut taskunsa. Hän pysyi laivalla ja teki laskujaan Amerikan suhteen.
Sunnuntaina iltapäivällä vähää ennen heidän lähtöänsä oli hän kuitenkin maalla. Lind oli tahtonut tavata häntä.
Pitkin "Reperbahnia" ja "Langereiheä" vilisi ääretön ihmisjoukko, joiden seassa merisotamiehiä ja kauppalaiva-väkeä kaikista kansoista ja ilmanaloista, mulattiin ja neekeriin asti, jotka ylvästelivät selbihatuissa, keltaisissa liivissä ja punasissa kaulaliinoissa.
Lauma lauman perästä seisattui valosta loistavien ikkunain eteen, joissa oli uusia houkutusihmeitä joka askeleella: -- -- "Maailman kaunein nainen!" "Jättiläiskäärme!" "Anatomiallinen näyttely!" "Merenpohjassa!" "Ennustusta ja taikuutta bengaalisessa valossa!" "Jättiläisnainen!" "Vaksinäyttely!" jonka ikkunassa valkeaan puettu nunna, juomatanssijatar ja nuori viattomuus, joka istui ompelemassa, lakkaamatta kiersi ympäri.
Alapuolella kellareissa houkuttelivat viettelevät kahvilat laulajattarineen ja soittoineen, ravintolat ja olutholvit, joiden portaat nielivät kokonaisia laivalastia, miehiä ja naisia ... kaikkea laatua! vaikuttamatta ihmisvirrassa huomattavaa muutosta, -- sillä se kulki sitkeästi ja hiljaa tietään, niinkuin Elbe sen alla.
Rejer kiinnitti huomionsa kahteen Alert'in jätkään hänen edessään.
... Loiskis! kellariin ne menivät! -- Sinne menee jäännös vuosihyyrystä -- mutisi hän itsekseen. -- Matruusi on lintu, jota metsästäjä vainoaa! oikea varpunen virikkeiden keskellä ... hän ui pelkkien haikalain seassa!... Rejer puisti olkapäitään... Hm! hm niin! -- täytyy olla koko mies voidakseen ainoastaan elää!
Hän oli teaatterissa yhdessä Lind'in kanssa, joka oli ihan tulvillaan ihastuksesta Blenda Hastingsiin; hän tanssi nuoralla, -- "Ilmasorsa," niinkuin hän ohjelmassa kutsui itseään. Lind huusi hänelle, seurasi hänen liikkeitään bravohuudoilla... "Kas nyt uhkarohkea, niin että hän voisi seista varpaisillaan maston nenässä! köykäinen ja notkea kuin kissa! -- kello yhdeksän iltasella pistäyn minä aina tänne, silloin on hänen vuoronsa kohota ilmaan!"
Ja nyt piti heidän lähteä teaatterista illallista syömään!
Lind vei hänet kellariravintolaan, jossa istui merikapteenia ja muita ihmisiä, jotka samoinkuin hekin olivat tulossa teaattereista ja muista huvituksista.
Lind meni suoraan ja tervehti tuttavasti vanhanpuoleista naista, joka istui tiskin takana, ja kohta sen perästä tuli mustakiharainen kaunotar, reipas olento ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Hän näytti olevan koko laitoksen sielu.
"Nyt on viimeinen ilta, ennenkuin taas lähdemme luikertelemaan... Huomenna nostamme me ankkurimme, -- sentähden poikkesin sisälle sanomaan teille jäähyväiset, Sally!... Niin, aivan niin, huomenna nostamme me ankkurimme" -- vakuutti hän hieman kaipausta osoittavalla äänellä -- "Tämä on viimeinen olutsarkkuni täällä, ja siihen kuluu aikoja, ennenkuin sitä minulle tarjoavat noin kauniit kädet kuin Sally Frankfurterin! -- noin hienoa kättä ja noin säihkyviä silmiä ei ole pohjoisnavalla!"
Illallinen valmistettiin Lind'in yhä lämpimämmin vakuuttaessa hänen silmiään kauniiksi ja kaikellaisia muita hurmaavia ominaisuuksia, -- kohteliaisuuksia, joita kuuden-, seitsemänkolmatta vanha kaunotar Sally hyvin tyynesti ja ystävällisesti kuunteli, kohdellen niiden antajaa hyvänä ravintolavieraana ja ystävänä.
Hänen lausuessaan vakuutuksiaan ja kohteliaisuuksiaan kääntyi neiti hyllyyn päin ja otti kaukaa sen perältä tukun mustia sikaria keltaisessa kääreessä.
"Ne ovat oikeita," sanoi hän -- "olen saanut ne kubalaiselta merikapteenilta, -- tahdotteko ottaa ne?"
"Minä poltan niitä ajatellessani teitä, Sally -- siihen voitte luottaa!"
Rejer vaipui ajatuksiinsa ja oli kotimatkalla harvapuheinen, samalla kuin Lind poltti sikaria ja piti ylistyspuheita kauniille hauskalle Sally Frankfurtenille.
Laivalla alkoi Rejer, niin myöhä kuin olikin, keskeytymättömällä innolla laskea ja panna sijoilleen suurta määrää ruokatavaroita, jotka olivat kasatut ruhviin. Ajatukset olivat myös työssä.
"Mitä sinä tirkistät?" -- kysyi hän kiivaasti, nähtyään göteporilaisen useita kertoja ohikäydessään kumartuvan ikkunaan.
"Oli kuin tulenkipinä tai valoa tuolla alhaalla," -- vastasi tämä, -- "vaan se tulee varmaankin kapteenilta, joka vielä valvoo... Hän on luultavasti sanonut jäähyväiset jollekulle tänä iltana ja istuu nyt pimeässä poltellen muistoja itsestään. Se taula sytyttää tulen joka satamassa ja sammuu taas merellä!" -- mutisi hän, -- "ei kukaan tyttö kulje kauan hänen sydämmensä hameentaskussaan!"
Rejer antoi hänelle uusia ruokatavaroita vietäväksi sijoilleen. Äkkiä oikaisihe hän ja sanoi:
"Kuules, göteporilainen! -- paria kolmea kiepausta tahdon koettaa siellä kotona, ennenkuin hullaannun lähtemään Amerikaan! -- Tunnen saavani toisen hengen päästyäni tänne pohjolaan!"
Kun he seuraavana päivänä olivat lähteneet Cuxhaven'ista ja kääntäneet suuntansa pohjoiseen, sanoi Rejer äkkiä ivallisesti Lind'ille:
"Kun teillä on niin monta naista päässänne, perämies olette te ehkä unhottaneet -- hänet siellä Fredriksvärnissä!"
"Saara Rördam'inko? -- Eikö mitä! -- hän on siksi liian hyvä, ja vielä nyt, kun tulemme kotiin."
"Niin, minä tahdon kernaammin selvän purjehdusveden ja rehellisen pelin, perämies! -- ainoastaan varoittaa, että jokaisen tulee semmoisissa asioissa olla mies paikallaan huolimatta kumppalisuudesta -- se on minun ajatukseni... Nyt tiedätte mihin suuntaan minä kuljen!"
Lind katsoi kummastuneena ja pitkään häneen.
"Sinun ei pitäisi antautua sille tielle, Juhl! -- se on vaan hyväntahtoinen neuvoni, ymmärräthän, -- merimiehelle, jolla ei vielä ole sen enempää tarjottavana!... Merimiesten ei ylimalkaan pitäisi naida, ennenkuin he viisikymmenvuotiaana ja varakkaana voisivat vetäytyä mereltä... Muuten on se sinun oma asiasi; jokainen purjehtikoon tuulensa mukaan!"
Juuri samoin ajatteli Rejer'ikin; hän aikoi laskea omaa suuntaansa ja teki nyt laskujaan, että hänen pitäisi ennättää perämiehen tutkintonsa niinä viikkoina, kuin Alert viipyisi Trondhjemissä; siellä päätettäisiin, läksisikö laiva taas pitkälle matkalle vaiko kotoa pistäytyisi Itämerelle.
Taas vinheä länsituuli ja ilkeät maallepäin käyvät aallot! Ja kuta kauemmaksi he tulivat Norjan rannikolle, sitä vaikeammaksi tuli kulku, virralla ja tuulella oli oma suuntansa kummallakin; vaan kumpikin olivat ne yksimieliset ajamaan laivaa kallioita ja karia vasten! ... jokainen aalto niin juonikas ja mutkikas kuin asianajaja!
"Ei tästä tiedä, laskeeko tuulen alatse vai päällitse," -- sanoi kirvesmies, "vaan tuntea sen saa, kun se tulee!" -- lisäsi hän, kun he samalla kohtasivat virran kohottaman tyrskylaineen, joka pullisti sisään palasen ulkovuorausta kokasta tuulen alta. -- Tämä tapahtui Bergen-väylän kohdalla ihan Bukne-vuonon suussa.
"Tuskin kaksireivinen märssytuuli," -- mutisi Lind suutuksissaan, -- "ja kuitenkin pullistus toisensa perästä!... Ei kenenkään reitaajan kannata mitenkään kuljettaa oikeata laivaa Pohjanmerellä... 'Niin alakuloinen ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri,' hän olisi hullu, joll'ei olisi semmoisessa mielentilassa! Milloin reelingit, milloin venhe ja sitten ehkä keularaaka laivasta!... Karia ... tyrskylaineita ... virtoja... Koiransää! Saatte kutsua minua vanhaksi ämmäksi, jos minä ja Alert koskaan kuljemme Pohjanmerellä muuta kuin sen verran, mikä vaaditaan pitkälle matkalle pääsemiseen!"
Oli ainoastaan yksi asia, joka todella voi saattaa Lind'in pahalle tuulelle, ja se oli, jos laiva sai jonkun vian! Parista kolmesta laudanpäästä ulkovuorauksessa suuttui hän ja melusi kuin jos se olisi ollut hänen oma säärensä, joka murtui.
"Mitä sinä siellä seisot ja töllistelet, Juhl?"
"Katsokaas!"
"Mitä sitten?" -- ärähti Lind.
"Katsokaa! ... näitä kahta! -- minä löysin ne tunkeutuneina ankkurivitjoihin kokassa tyrskylaineen perästä!"
"Joutavia, -- heitä ne mereen! ... kaksi pientä kehnoa kalan luirua!"
"Silliä niin! -- oikeita talvisilliä!"
"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!"
"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat ... ruusunpunasta simpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä ... niinkuin metalli! -- Niin, nämä ovat oikeita emäsilliä! -- suuria, paksuja veitikoita! -- oikeita Pohjanmeren jätkiä!... Ne tulevat talvipuvussa merestä! -- Nämä ovat herkkua!"
"Anna sitten kokin keittää ne!" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.
Vaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit, nähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä... Vaan kuolleita ne olivat, -- kuolleita kuin sillit!
Väsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä, kunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan hänelle ja Lind'ille.
"Ne maistuivat todellakin herkulta!" -- myönsi Lind; hän oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.
Vaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen legionan muistoja.
Siitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi hän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.
He tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja sillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa ... hän tunsi niin hyvästi niiden purjeet.
Siellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai huoneen katon, joka pilkotti rannalta, -- suolauspaikkoja.
Jaa-ah, hän tunsi paikat!... Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä valloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! -- Antti-voudin ja kaikkien muiden merisankarien kanssa.
Kummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! -- mutisi hän.
Hänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen mieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun suhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän nyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella... Hän otti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän oli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti ... haki itselleen varmuuden kalastuspaikan asemasta ... etsi paikan, missä hänen nuottueensa oli ollut...
Tämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.
XII.
Liian myöhään, neiti Rördam!
Lippu puolitangossa kapteenin ja miehistön kuoleman tähden laski Alert toukokuun alussa Fredriksvärnin satamaan. Jonkunlainen juhlallisuus vallitsi laivalla, omituinen hiljaisuus siinä tavassa, jolla se laski ankkurin, ja laivasillalla sekä veistämöllä seisoi suuri ihmisjoukko.
Jo aikoja sitten tiedettiin, mitä oli tapahtunut, ja kertomus kuolemantapauksista ja Alert'in lähdöstä St. Mauritiussaarelta oli koko talven ollut paikkakunnan puheaineena; vaan laivan näkemisessä oli kuitenkin jotakin omituisen jännittävää, kun se niin sanoen itse tuli kertomus raakapuissa, surulippu ja köösi.
Sukulaiset ja ystävät, veljet ja sisaret seisoivat ihmisjoukossa, muutamat olivat jo pikku aluksissa ja venheissä satamassa tähyämässä omaisiaan. Vaan tavattoman kauan viipyi, ennenkuin yhtään venhettä läksi Alert'ista maalle.
Vihdoinkin se tapahtui!
Neljä matruusia sousi purtta ja Lind istui ruotelissa suruharso hatussa. Tiedettiin hänen menevän rouva Berentsen'ille, kapteenin vaimolle kertomaan tapauksesta.
Paikaltaan Alert'in kokkapuolella, -- jossa Rejer'illä oli täysi työ pitäessään silmällä miehistön työtä -- ojensi hän kuitenkin useita kertoja kiikarin laivasillalle ja vallille. Hän tähysi kokoontuneita ihmisiä kutakin erikseen, vaan pani sen sitten synkkämielisenä pois.
Osaa Trondhjemin lastista lastattiin par'aikaa ja Lind'illä oli kylliksi tekemistä reitaajain luona sekä täällä että Laurvig'issä, niin että Rejer'in täytyi siitä päivin, kuin he tulivat maihin, hoitaa sekä ensimmäisen että toisen perämiehen virkaa.
Heti pakkahuoneen takana oli kanunamiehen talo, sen hän tiesi -- ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä sen sisään.
Kolmena ensimmäisenä päivänä ei ollut yrittämistäkään maalle, kunnes Lind eräänä iltapäivänä tuli jälleen laivalle.
Häntä oli jotenkin mahdoton puhutella kulkiessaan edestakaisin' kannella, puettuna hienosti ja selbihattu päässä, kysymättä keltään mitään. Oli jotakin hänen olennossaan -- hänen puoleksi halveksivassa, puoleksi levottomassa hotikoimisessaan, ja siinä tavassa, jolla hän alinomaa pureksi mälliään ja sitten siristämällä sylkäsi partaan yli mereen, josta Rejer ei pitänyt; se e: ollut oikein kohteliasta, sittenkuin hän oli päivät päästään seissut laivalla ja nähnyt vaivaa paljon yli velvollisuutensa!
Lind meni kajuttaansa mainitsematta sanaakaan siitä, että Rejer voisi pitää itseään vapaana tänä iltana. Kun steewartti meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtoisi jotakin syödäkseen tai juodakseen, karkasi hän istuimeltaan lausuen "ei," joka pani kysyjän kapuamaan portaita ylös kuin ammutun panoksen.
Kohta sen perästä tuli Lind taas kannelle merimieslakissa ja mekossa.
"Kutsu miehistö peränpuolelle," käski hän; vaan tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea hillitä ääntään.
"Lienee varmaankin joku asia hullusti!" -- tuumaili pursimies Rejer'ille, -- "joku vika tileissä!"
Vaan kaikkien kokoonnuttua luki hän ainoastaan yksinkertaisesti sen kirjeen, jossa reitaajat tunnustaen hänen taitonsa ja ansionsa uskoivat hänelle kapteenintoimen Alert'illa.
"Ja nyt groggia heille ... luonnollisesti! -- ja lupaa!" -- sanoi Rejer myöhemmin hiljaisella äänellä.
"Hyvä! -- ja sitten ei kapteenilla luultavasti ole mitään sitä vastaan, että minä juon lasini tämän hauskan tapauksen johdosta yksinäni maalla?" -- arveli Rejer.
"Luonnollisesti ei!"
"Minä luulin sinun pukeutuvan hienoksi!" sanoi hän pilkallisesti, vaan nähtävästi leppeämmin, Rejerin lähtiessä laivalta.
"Mikä häntä nyt vaivasi?... Pukeutua hienoksi! -- Ahaa! -- hän oli peloissaan siitä, että minä menisin kanunamiehelle!"
Omituisen ahdistavalla tunteella kulki hän katua iltapuolella kevätpäivää auringon vielä kimeltäessä yhteen ja toiseen ullakkoikkunaan. Mäellä pisti elävä ruoho esille kosteasta maasta, ja maitiaiset paistoivat keltaiselta kuin pikku auringot veistämön vallilta. Laumottain pikku poikia melusi, huusi ja juoksi kaduilla, samalla kuin pienet tytöt hyppivät ja leikkivät "paratiisiä." Ne mustat kosteat juovat, joita he uursivat maahan, osoittivat kuinka äskettäin kire oli sulanut... Laivalle oli hän aamusella kuullut käen kukkuvan kaukana saarella lounaassa, kirvesmies puhui jo sianlappeista aitassa kotona Norjassa. Oli niin täydellisesti kodikasta, he tunsivat olevansa omassa maassa!
Hän poikkesi kappaleen syrjään, saadakseen nähdä vilahdukselta kanunamiehen taloa.
Povessaan tunsi hän säpsähdyksen. -- Kas, tuossa se olikin! -- kaikki pienet ikkunat terhakasti merelle päin ikäänkuin pitämään silmällä... Niistä oli monasti katsottu ulos ... vaan ketä?
Kyökin liedeltä loisti valo ... ja pihamaalla riippui vaatteita kuivamassa aina puuvajaan asti; hän tunsi niin hyvästi sen!
Hän ei kulkenut talon ohitse, ei tahtonut tulla nähdyksi eikä nyt vielä ollut niin pimeä.
Hän ohjasi kulkunsa suoraan Wallania kohti kadunkulmaan. Jos kukaan osasi antaa tietoa asioista, niin oli se juuri hän!
Hän huomasi hyvin hyvästi hänen jo kaukaa kadulta huomanneen itsensä, vaan kääntäneen ainoastaan vähän päätään. Huono merkki -- ajatteli hän -- kävisikö tuuli ihan noin vasten kokkaa minulle?
Hänen tultuaan lähemmäksi pisti hän taas ruumistaan esiin ja oli tulevinaan hyvin hämmästyksiinsä. Hän istui niinkuin ennenkin jalat vasussa, vaan oli nyt onnellisen keksinnön kautta saanut suojan tuultakin vastaan ottamalla asuntonsa etupuolelta avattuun, seisovaan tynnöriin; sen sisällä istui hän jakkaralla kuin nojatuolissa, suojattuna kaikkea vaaraa vastaan eikä sateella tarvinnut muuta kuin levittää iso sininen sateenvarjo tynnörille katoksi!
Hän vastasi ystävällisesti Rejerin tervehdykseen; vaan selvästi näkyi, ettei hän millään tavalla ollut uhkuvissa tunteissaan. Pikemmin oli hän varovainen ja välinpitämätön, ikäänkuin jos he eilen viimeksi olisivat tavanneet toisiaan ja huomenna olisivat tilaisuudessa siihen.
"Hyvää iltaa, matami Wahl! -- komean kuorenpa te olette saaneet istuaksenne!"
"Sanokaas muuta! -- kiitän Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka antoi minulle tynnörin."
"Niin että teillä tavallaan on oma talo, matami Wahl!"
"Eikö mitä," -- hän ryki -- "ja nyt se on vielä niin, että minä" -- hän ryki -- "että minä tulen vanhaksi, näettekös! -- tarvitsen kaksi kurjaa hökkeliäni itse. Niin, tunnettehan ne! -- ja tilaa vasuille yöksi, niinkuin tiedätte."
"Kyllä! kyllä, matami Wahl!"
"Vaan jos muutoin on jotakin, jota te tahdotte myödyksi, niin tiedättehän vanhan matami Wahlin kyllä" -- hän kumartui eteenpäin vanhassa ruskeassa kauhtanassaan sytyttääkseen kyntteliä lyhtyyn leivosvasussa -- "olevan valmiina palvelemaan tuttua, joka kaikissa tapauksissa on rehellisesti maksanut puolestaan ... ainakin minulle! sen uskallan sanoa kenelle hyvänsä, joka kysyy minulta..."
Ahaa! -- tuuli näyttää puhaltavan kahdelta puolelta eikä hän tiedä, mitä ajatella minusta...
"Antakaa minun auttaa itseänne, matami Wahl! -- Tällä kertaa en minä ai'o myödä enkä lainata!" -- hän löi taskuaan! Hän tiesi tarvitsevansa kohottaa luottamustaan.
Kasvot kirkastuivat kummallisesti. Leuan, kasvojen ja nenähuipun käänteet muodostuivat hymyyn, ystävällisen, hämmästyneen näköiseksi, jonka lävitse torahampaat selvästi pistivät esiin.
"Eläpäs nyt muuta!"
"Ja sitten minä olen jonkun aikaa ollut perämiehenä -- ottanut tutkinnon Trondhjemissa."
"Niin enkös minä ole sitä sanonut, että te olettekin..."
"Elkää ottako suutanns liian täyteen, matami Wahl! -- No, onko nyt montakin tänä vuonna lukemassa purjehdusoppia luutnantti Albrechtsenillä... Ja kuinka muuten jaksetaan kaupungissa?"
"Oo, aina tapahtuu muutoksia, joka vuosi... Vanha ämmä, joka istuu kadunkulmassa, näkee kyllä, kuka tulee ja kuka lähtee!"
"Kuinka kanunamiehellä jaksetaan?"
"Jumala meitä varjelkoon! ei totta vieköön siellä ole harvinaista... Hän saa vähän masentaa ylpeyttään, sitten kuin on saanut niin monta suuta täytettäväkseen... Niinkuin me kaikki saamme päästyämme jonkun matkaa maailmassa, Juhl!"
"Mitä te siinä latelette, matami Wahl? -- Onko kanunamies sairas tai -- ehkä kuollut?"