Part 6

Syödessään tuumasi Janne muun muassa: "Arvasit sinä Lauri johonkin talon tehdä, ihan keskelle erämaata. Eiköhän käyne katumoiksi sitten ainakin, kun metsän peto karjaan käsiksi pääsee! Nämä seuduthan ovat aivan sen näköisiä, että niissä metsän kuningas hyvin voi viihtyä."

"En minä sitä petoa pelkää", tuumasi Lauri. "Tulkoonpa vaan näille maille, niin kyllä pian tietää, kenen kanssa tekemisiin tulee. Olenhan minä jo ennenkin metsän kuninkaan kaatanut enkä säälisi semmoista otusta vieläkin hengiltä ottaa."

Jousivaaran Jannen mentyä ei pitkään aikaan kukaan vieras Syrjävaarassa käynyt, eikä Syrjävaaran perhe liikkunut paljon muualla kuin kotitöissään; kerran vaan koko kesänä kävi kirkolla ja kerran kinkereillä; muuten vietti hiljaista ja rauhaista koti-elämää.

Koti-onni ei häiriytynyt mistään oudosta tapauksesta eikä onnettomuudesta. Koti-eläimet viihtyivät hyvin, eikä niitä metsän peto hätyytellyt. Säännöllisesti tuli lehmä kotia joka ilta kiertokulultaan ja Elli lypsi sitä illoin aamuin ja se antoi runsaasti maitoa.

Syksystä lähtien rupesi Lauri ahkerasti linnustamaan ja sitten talven tultua hän yhä innokkaammin metsän otuksia pyyteli, hiihteli ristiin rastiin Syrjävaaran tiheässä metsissä ja sai kovasti lintuja ja oravia sekä monta kettuakin.

III.

Talvi oli kulunut, pitkä, luminen, ankara talvi, ja oli taas päästy kesään.

Nyt oli Syrjävaarassa pieni ala pottumaata. Elli oli saanut lainaksi potun siemeniä, jotka hän kylvi maahansa ja ennen pitkää ne rupesivat vankkaa vartta kasvamaan.

Lehmä, joka oli vasikan saanut, kulki taas rauhallisesti ruokamaillaan ja lampaat kuljeksivat siinä lähiseuduilla ja näyttivät iloitsevan vapaudestaan.

Mutta eipä Elli tänä kesänä saanutkaan hyvin kau'an iloita elukoistaan, sillä kun lehmä eräänä iltana ei tullutkaan kotia, lähti Lauri pyssy olalla sitä hakemaan, vaan löysi sen vasta pitkän etsimisen jälkeen kuolleena, karhun kaatamana.

Se oli iso vahinko tuo lehmän kohta, päälle päätteeksi kun se oli ainoa, ja perheelle tulivat nyt huonot asiat särpimen puolesta.

Lauri kolusi nyt joka päivä metsässä ja uhkasi kostaa lehmän surman, kulkipa monioita öitä haaskalla vahtuussakin, mutta eipä ruvennut metsän kuningasta näkymäänkään.

Olipa hän kerran taas puolen päivää metsää risteillyt pyssy olalla ja tuli iltapuoleen kotia palavissa päin, ripusti pyssyn naulaan ja istahti lavitsalle miettimään.

"Mikä kumma siinä lieneekin", tuumasi hän vaimolleen, "ett'ei tuota metsän petoa näy vilaukseltakaan, vaikka minä sitä mistä tahansa etsisin! Ja kuitenkin se oleksii täällä jossain lähellä."

"Entäpä jos ei olekaan!" arveli Elli. "Mikäpä sen tiet niin tarkkaan tietää!"

"Ei se kaukana ole; se on ihan vissi. Tänäkin päivänä olen ihan tuoreet jäljet nähnyt. Eikä se toki, kun on kerran lehmän kaatanut, sitä jätä niin, ett'ei toiste kävisi katsomassa. Mitäpä varten se sen niin hyvin peitteleisi sammalilla, jos ei itseään varten! Täällä se on lähellä jossain ihan varmaan, vaan se on niin tuiki varuisa ja sillä on niin ihmeen tarkka vainu, jotta se tuntee jo kau'as, kun ihminen kulkee, eikä tahdo tulla näkösälle --"

"Isä, hoi, voi kuulkaapa isä!" sanoi samassa nuori Eeva läähättäen, ulkoa tupaan juosten.

"No, mitä nyt, lapseni? Mistä sinä nyt noin hengästyneenä tulet?"

"Rannasta. Sieltä minä näin, kuinka hirmuisen iso koira -- -- --"

"Iso koira! Mistäpä niitä tänne isoja koiria olisi ilmaantunut!"

"Iso koira se oli, vai mikähän sitten lie ollut; vaan iso se oli ja mustakarvainen, ja se lähti järven yli uimaan --"

"Mistä?"

"Toiselta rannalta tuolta kaukaa järven päässä. Se lähti sieltä kiireesti tälle puolelle uimaan. -- Tulkaapa isä katsomaan sitä koiraa."

"Tuskinpa se koira onkaan. Minua vähän aavistuttaa, että se on joku parempi eläjä. -- Missä ovat Timo ja Martti?"

"Missä Martti lienee, vaan Timo on rannalla veneen luona."

"Hyvä! Minä lähden hänen kanssaan sitä uimakoiraa katsomaan."

Näin sanottuaan riensi Lauri, pyssy olallaan, rantaan, tähysteli sieltä järvelle, näkyisikkö siellä missään uivaa eläintä. Aivan oikein, järven päässä näkyi aallokossa pörhökarvainen pää.

Lauri lykkäsi veneen vesille, käski Timon tulla mukaan ja ruveta soutamaan ja itse hän alkoi voimakkaasti huopaella. Lähemmäs tultuaan huomasi hän arvelunsa todeksi, näki, että se nopeasti uiva pörhöpäinen elävä ei ollutkaan koira, vaan vankka karhu. Siitä ihastuneena hän rupesi yhä kiivaammin huopaelemaan ja käski Timon panna parastaan, aivan tarmonsa takaa soutaa, jotta saavuttaisivat karhun ennenkuin se maalle ennättää. Mutta tämä huomasi pian vaaransa, muutti suuntansa ja lähti veneen edestä pakenemaan. Nopea se oli uimaan, jotta oikein ihmetytti, vaan kuitenkin vene kulki yhä nopeammin ja läheni lähenemistään sitä.

Kun karhu jo oli maalle aivan pääsemäisillään ja vene alkoi olla ihan sen lähellä, nousi Lauri seisalleen veneessä, ojensi pyssynsä sitä kohti ja laukaisi, ja silloin tuon voimakkaan metsän eläjän voimat tuossa tuokiossa loppuivat; se ei päässyt enää eteenpäin, vaan upposi järven pohjaan juuri rannan lähellä.

Kun Lauri poikansa avulla oli sen sieltä maalle saanut, oli siltä jo henki lähtenyt, ja tyytyväisenä ja sen komeata turkkia ihaellen nosti hän mesikämmenen veneeseen ja lähti sitä kotia soutamaan.

Nousipa kohta ilo Syrjävaarassa, jossa laitettiin hyvät kemut mesikämmenen kunniaksi, eikä nyt enää surtu lehmän kaatumista, kun kuitenkin metsän kuninkaan kuolema sen täysin korjasi, ja Lauri arveli, että varsin mielellään hän vastakin antaisi lehmänsä karhun kaadettavaksi, kun vaan sitten vuorostaan saisi kaatajan kaadetuksi.

IV.

Kuluipa aikaa monioita vuosia, niin Lauri sai kuulla, että muuan autioksi joutunut kruununmaa tarjottiin vapaavuosia vastaan viljeltäväksi sille, joka haluaisi maan haltuunsa ottaa. Lauri silloin arvelematta haki ja pääsi asukkaaksi sille maalle ja sai sen monioita vapaavuosia vastaan viljeltäväksi, joitten kuluttua maan niin hyvin rakennusten kuin tilusten puolesta pitäisi olla laillisessa kunnossa.

Hän möi taas aivan halvasta entisen tilansa ja rupesi taas uudelle tilalleen asuinhuoneita vahvoista hirsistä rakentamaan, sillä vanhoista rakennuksista ei ollut mitään jälillä, ja sitten muutti hän sinne perheineen asumaan, vaikka se ei olisi ollut ollenkaan halukas entisestä kodistaan luopumaan, jossa sillä oli ollut kaikin puolin hyvä elellä.

Uudessa kodissa olivat kaikki vanhat pellot kentittyneet ja nurmettuneet sekä osaksi metsittyneet ja ojat umpeen menneet ja luonnolliset niityt paljon huononneet. Mutta vaikka asukasoikeuden ehtona oli vuosittain raivata peltoa ja niittyä ja ojia kaivaa, niin ei Laurilla kuitenkaan tullut maan hyväksi paljon työtä tehdyksi. Hän vaan kulutti enimmästi aikansa metsästämällä ja linnustamalla niinkuin ennenkin ja niin jäivät ojat kaivamatta ja niityt raivaamatta, ja ketojen hän antoi olla melkein semmoisinaan, kuokki vaan vähäisen alan pottumaaksi ja ohramaaksi, paljoa huolehtimatta siitä, että nimismies kävi jo muistuttamassa, että maa oli parempaan kuntoon saatava.

Lauri eleli perheineen uudessa kodissaan monet vuodet, tullen jotenkin hyvin aikaan, ja sillä ajalla joutui häneltä tytär naimisiin ja molemmat pojat erosivat kodista, lähtien maailmalle.

Kesällä ennenkuin maa ensi kerran verolle joutui tapahtui Laurille iso vahinko sen kautta, että karhu kaatoi melkein koko hänen karjansa, ja vaikka hän sitten koko kesän ajeli sitä karhua, niin ei hän kuitenkaan saanut sitä kaadetuksi, vaan se pääsi pakenemaan seurakunnan rajan ulkopuolelle.

Eipä ollut Laurista verotalon isännäksi. Hänellä ei tullut sitä hoidetuksi ollenkaan niinkuin olisi pitänyt, eikä hän kyennyt veroja maksamaan vapaavuosien kuluttua. Sen vuoksi nimismies, ensin hänelle varoituksia ja muistutuksia annettuaan, viimmein kävi ajamassa hänen pois koko tilalta, kun hänestä kuitenkaan ei ollut sen viljeliäksi.

Tuntuipa Laurin vaimosta kovin pahalta, kun ajamalla pois ajettiin. Sitä ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, ja kyynelsilmin sanoi hän miehelleen: "Voi meitä poloisia, minkälaisia aikoja olemme jääneet elämään, kun pitää jättää talo ihan omasta eestään ja hyvät asuinhuoneemme jäivät aivan toisien hyväksi! Mikä nyt tuumaksi tulee?"

"Älähän ole milläsikään! Emme me taivasalle kuitenkaan jää. Lieneehän minussa sen verran kuntoa vielä, että kykenen taas mökin tekoon ruveta."

Ja Lauri etsi mökin sijaa ja luuli semmoisen löytävänsäkin muutaman järven lahden rannalla korkean törmän päällä palokankaalla.

Siihen hän rupesi taas vahvoista hirsistä asuinhuoneita rakentamaan, arvellen, ett'eihän mahtane siitä kukaan tulla pois ajamaan, ja yrittäköönpä tulla, niin hän kyllä näyttää, että on sitä sanan mahtia hänelläkin, eikä hän rupea enää muuttamaan.

Kun Lauri oli saanut uuden asuinpaikkansa valmiiksi, nimitti hän sen Loppulaksi, arvellen, että hän on jo osalleen tarpeeksi monta taloa eläessään tehnyt; nyt hän ei enää halua asuinpaikkaansa muuttaa, vaan asuu Loppulassa loppu-ikänsä.

Sattuipa nimismies joskus Loppulassa käymään, vaan ei hän tullut asukkaita pois häätämään, antoi heidän ihan rauhassa asunnossaan olla, ja kulki vaan siellä levähtelemässä, kun matkansa sattui sieltä kautta.

Ja rauhassa eleli Lauri eukkoineen Loppulassa monet vuodet, kirveineen työssä kulkien ja metsän otuksia ja kaloja pyydellen sekä vielä muutaman metsän kuninkaankin kaataen.

Mutta viimmein hän alkoi vanhaksi käydä ja hänen voimansa rupesivat riukenemaan, ja kun hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja alkoi tutista vanhuuden heikkoudesta, niin hänen sielunsa erosi lakastuneesta ruumiista ja kiiti avaruuteen, vaan ruumis laskettiin maan poveen.

Laurin pojat, kun olivat saaneet kuulla isänsä kuolemasta, lähtivät kotoseudulleen käymään, ottaakseen selkoa, kuinka suuri perintö heille olisi jäänyt, vaan kun he tultuaan Loppulaan näkivät, ettei heidän isänsä paitsi mökkiä ollut jättänyt jälkeensä isosti muuta kuin kirveen ja puukon sekä vanhoja vaatteita jonkun vähän, palasivat he kohta taas sinne, mistä olivat tulleetkin, jättäen vanhan äitinsä yksikseen mökissä asumaan.

Vuosikymmeniä ovat Lumivaaran Laurin rakentamat tuvat säilyneet ja ihmetellen katselevat niitä sekä nuoret että vanhat, kummastellen hirsien vahvuutta ja rakennusten lujuutta, ja kun vanhat kertovat, kuinka moneen paikkaan Lauri on uusia rakennuksia tehnyt, koskaan työn raskautta säikähtymättä, niin nuorten täytyy tunnustaa, että harva heidän joukossaan viitsii ruveta tai pystyykään semmoiseen vaivannäköön.