Part 8

Syynä katteini Demonovin neljän jääkärin poissaoloon oli seuraava: Kolme heistä oli oheisessa talossa löytänyt viinakekkerin, jonka pakeneva omistaja tahallansa oli jättänyt, vietelläkseen vihollisen paulaan. Se onnistuikin. Lekkeri vietiin Antin tuvalle, ja kun sotamiehet akkunasta näkivät päällikkönsä nauttivan samaa juomaa kuin he itsekkin, ja he hyvin tiesivät, ettei hän siitä työstä kesken herjennyt, eivätkä lisäksi osanneet aavistaakaan Suomalaisten läsnäoloa, rupesivat he tyydyttämään tätä suurinta himoansa. He menivät sentähden vähän sivullepäin ja täällä tyhjennettiin viimeinenkin pisara astiasta. Kun se pisara katosi, oli myös miesten järki tiessään. He nukkuivat ja nukkuivat ijäksi päivää. Viinalekkerin omistaja oli, näet, kahden kumppanin kanssa hiipinyt vihollisten perässä, ja tappaneet heidät omilla aseillansa. Katteinin kostontuumat olivat siis turhia.

Kun Erkki oli heittänyt kiven huoneesen, riensi hän Leskelään päin, jonka läheisyydessä luutnantti Fieandt vielä oli kätkössä miehinensä.

"No", sanoi hän kun Erkki astui hänen eteensä, "mitä olet nähnyt."

"Koko venäläinen yliesikunta on koossa Vihtakannan talossa".

Fieandt oikein hypähti.

"Tiedätkö sen varmaan?" kysyi hän innokkaasti.

"Tiedän, herra". hän kertoi sitte mitä hän oli nähnyt ja kuullut Antin tuvalla, ja lopetti näin: "Parasta olisi tietysti ollut, jos minä olisin saattanut pysyä levollisena, mutta muistakaa, kuinka te itse siinä olisitte menetelleet. Vahinko vaan, etten osannut sitä lurjusta kalloon, niinkuin tarkoitukseni oli".

Luutnantti tuumi hetken. Sitte sanoi hän: "Entä jos koettaisimme napata heidät haltuumme niin kauvan kun vielä ovat siellä?"

"Se tuskin käy laatuun", oli Erkin pelonalainen vastaus.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti ovat he jo lähteneet Antin tuvalta, sillä kyllä he osaavat ajatella vaaran olevan lähellä. Lisäksi on nyt pimeä ja sentähden kulku metsässä hankalaa, ett'emme me saisi toimeen mitään".

"Sinä olet oikeassa, Erkki Ollikainen", lausui eräs vanha Vaajasalon mies, joka oli tullut Fieandtille oppaaksi. "Minä olen syntynyt Vihtakankaalla ja tunnen jokaisen kiven ja pensaan siellä. Minun neuvoni on sentähden että luutnantti jättää hyökkäyksensä huomen aamuun. Kas niin, Erkki", jatkoi hän lohduttaen, huomatessaan niitä syviä huokauksia, jotka purkautuivat nuoren talonpojan raskaasta rinnasta, "luota Jumalaan; hän ei ole koskaan unhottanut sitä, joka on pannut turvansa häneen. Usko minua; et ennen tiedä kun olet saanut nuoren vaimosi jälleen. Vaajasalosta eivät Venäläiset voi viedä häntä, sillä pitkin saaren ympäri liikkuu Sandels'in parkassia ja pursia, ja luutnantti vastaa kyllä siitä ettei vihollinen pääse tästä salmesta ylitse. Ole hyvällä mielellä vaan, niin saat nähdä että kaikki käy hyvin. Herra Jumala, kenen täällä maailmassa luulet vastuksista ja huolista pääsevän? Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä, kuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan".

"Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen", vastasi Erkki ja puserti lämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. "Minä tahdon aina muistaa niitä ja noudattaa neuvoanne".

Päivän ensimmäinen valahdus ulottui tuskin valaisemaan puiden latvoja, kun luutnantti Fieandt lähti marssimaan Leskelästä, jonka läheisyydessä eivät Suomalaiset olleet vihollisen vilahdustakaan nähneet. Suomalaiset menivät hajonneina suoraan Antin pirttiä kohden, jossa hän vaan muutama tunti sitte oli nähnyt nuoren morsiamensa voimatta pelastaa häntä.

Jokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon etupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän hitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän olisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.

"Onko Katri siellä vielä?" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. "Ja jos hän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai elävänä ja ehkä häväistynä? -- Luutnantti!" huudahti hän vihdoin kun tuskansa nousi korkeimmilleen, "tämä kulku on liian vitkallista minulle; sallikaa minun rientää edellä!"

"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?" intti Fieandt.

"No, se on sitte minun oma asiani".

Näin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä kohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen. Edessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin vartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut kuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta, joka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä ulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse katsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt ainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta kun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui pitkänä, suorana rivinä.

"Nuo osaavat kulkea salaa", ajatteli Erkki tyytyväisenä. "Jos eivät he ota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea".

Norjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään pyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta selkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei se häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi ruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin rohkeammaksi.

Tultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren Suomalaisen.

"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen", ajatteli hän ja astui päättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt ainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon suussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle ja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa. Tirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan. Ovi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan siellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova väristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran hikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.

Vihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli sieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata silmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan nuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.

Mutta ei hän ikäänsä saattanut seisoa silmät kiinni.

Hänen täytyi saada varmuutta. Hän astui sitte äkkiä pieneen, raskasilmaiseen huoneesen, jonka akkunan edessä nuo vahvat luukut olivat. Pyssyntukilla särki hän akkunan ja toisen luukun. Valoa virtasi huoneesen ja Erkki rupesi tutkivasti katsomaan ympärillensä.

Ei näkynyt elävän olennon jälkeäkään, mutta ei myös näyttänyt täällä olevan väkivaltaa tehty. Vai mitä tuolla vuoteen kulmassa oli? Kankaan palanen. Erkki katsoi sitä ja tunsi sen olevan Katrin morsiuspuvusta. Vielä tarkemmin tutkittuansa molemmat huoneet, löytämättä mitäkään, jota hän olisi tuntenut, sanoi hän vaikeroivalla äänellä:

"Hän on poissa, ehkäpä ikuiseksi. Jumala yksin tietää saanko vielä nähdä hänen".

Näissä sanoissa kuvastautui niin sydäntä viileksivä valitus, että luutnantti Fieandt, joka samassa astui huoneesen, jäi seisomaan ovelle ja katseli Erkki Ollikaista ylen säälivin katsein. Vihdoin astui hän esille ja sanoi Erkille:

"Nuo konnat ovat paenneet Vihtakantaan ja ovat ottaneet naiset mukaansa, mutta..."

"Kuinka Herran nimessä te sen saatatte tietää?" kysyi Erkki tulisesti.

"Toinnu, Erkki", sanoi luutnantti laskien kätensä nuoren talonpojan olalle, huomatessaan surun häntä liiaksi valtaavan. "Sinä olit tuskin ehtinyt tänne, kun minun mieheni saivat kiinni erään saarelaisen, joka pakeni kotoansa. Hän kertoi, että häntä vastaan oli tullut kolme miestä, jotka suurella kiiruulla riensivät Vihtakantaa kohden, hinaten muassaan kahta naista, jotka yhtenään huusivat apua, mutta joita miehet lyömällä ja uhkaamalla heidät tappaa koettivat saada vaikenemaan. Vaikka vielä hämärti, saattoi mies nähdä, että yhdellä oli venäläinen univormu".

Kun Erkki kuuli, että vangittuja tyttöparkoja oli lyötykin, paisuivat suonensa hirmuisesti, ja hän huusi suonenvedontapaisesti pusertaen pyssynsä tukkia:

"Katalaa on niin kohdella avuttomia naisia. Jos Jumala antaisi jonkun noista ilkiöistä käsiini, vannon minä kaiken pyhyyden nimessä, ja niin totta kun minä olen rehellinen Suomalainen, ettei heillä sen jälkeen olisi monta tuntia elettävänä!"

"Ja tässä on käteni vakuuttamaan että minäkin koetan parastani raivatakseni semmoiset hylkiöt maailmasta".

"Kiitos, herra luutnantti", vastasi Erkki liikutettuna. "Nyt eivät he pääse pakenemaan!"

Vähän levättyänsä lähti joukko ketjulla kulkemaan Vihtakantaa kohden.

7.

Venäläinen yliesikunta oli, niinkuin kerrottiin, koossa Vihkakannassa, joka oli suurimpia taloja Vaajasalolla ja asemansa puolesta korkeimmalla törmällä. Seutu lähinnä taloa oli varsin metsätön, joten taloa oli vihollisen vaarallinen lähestyä. Sentähden juuri oli venäläinen esikunta tänne asettanutkin kokouspaikkansa.

Korkealla sijaitsevista akkunoista saattoi metsän ylitse nähdä Leskelään, jonka mustat katot näkyivät eräästä aukeasta kohdasta. Myös näkyi Karhunsalmi sinisenä vyönä tummien puuryhmien välissä ja ta'impana suuri osa Kallaveden kaunista, kauniilla saarilla koristetusta seljästä.

Noin sata kyynärää oli Vihtakannasta rantaan, ja siellä oli venäläinen venehistö, johon kuului pieniä mutta lujasti tykitetyitä aluksia. Venehistön ei tarvinnut kulkea Karhunsalmen kautta päästäksensä yllämainitulle talolle, sillä siinä tapauksessa olisivat Fieandtin partiojoukon veneet auttamattomasti joutuneet vihollisen valtaan.

Venäläiset upseerit olivat juuri vilkkaassa kanssapuheessa, joka etupäässä koski niitä liikkeitä, mitä he nyt aikoivat tehdä. Innokkaimmin puhui näitä asioita markiisi Paulucci, eräs ulkomaalainen, joka monta vuotta oli ollut Venäjän palveluksessa ja oli, niinkuin sanotaan, "hyvissä kirjoissa". Hän olikin ylipäällikkö näillä seuduilla.

Hetkisen katseltuaan Kallaveden tyventä pintaa ja sillä edestakaisin liikkuvia aluksia, sanoi hän kääntyen upseerien puoleen:

"Meidän väellä oli paljon tehtävää viime yönä. Sandels on kahdesti koettanut tehdä hyökkäyksen, mutta meidän sotamiestemme valppaus ja urhollisuus ovat tehneet ne tyhjiksi".

Nähdessään upseerien kysyviä silmäyksiä jatkoi hän:

"Puhjonsaarella löivät kasakat erään hyökkäyksen takasin ja tiellä Räimän ja Kasurilan kyläin välillä oli jääkäreillä tulinen ottelu länsipohjalaisten kanssa katteini Gyllengahmin johdolla. Tosin täytyi meikäläisien peräytyä, mutta vihollisen tarkoitus tutkia meidän asemaamme kylässä tehtiin kokonaan tyhjäksi. Kärsikäätte, hyvät herrat; jahka ruhtinas Dolgoruki ehtii tänne, niin tuleepa, pahuus vieköön, toinen ääni kelloon Toivolassakin. Sandels ei kauvemmin meitä uhkamiellä sieltä kohtele".

"Se on totta", arveli eräs toinen ylempi upseeri, "mutta mitä hänestä on huolimista, kun meillä on pahempi vihollinen lähempänä!"

"Pahempi vihollinen! Kuka se on?"

"Oletteko unhottanut katteini Malmin, markiisi Paulucci?"

"Pah, hän ei toimita mitään suuria", vastasi markiisi ylpeästi.

"Saattaa olla", lausui katteini Demonov, "mutta kaikissa tapauksissa hän nyt rientäen marssii suoraan Pelkjärven kirkolle".

Paulucci oikein hypähti. Siellä oli nimittäin hänen päävoimansa.

"Kuinka sen tiedätte, katteini?" kysyi hän hätäisesti.

"Luotettavien vakoojien kautta".

Paulucci ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin ravisti hän uhkamielisesti päätänsä ja sanoi:

"Olkoon kuinka tahansa, niin kyllä me hänelle siellä vastuksen vedämme. Mutta nyt toistakin asiaa. Ettekö te, hyvät herrat, luulisi lasin hyvää viiniä ja palasen purtavaksi maistuvan hyvältä. Tosin on vielä sangen varhainen, mutta ei sodassa saa olla niin tarkka. Meillä oli eilen ja yöllä tarpeeksi kova työ tutkiessamme mihin olisi sopiva laittaa varustuksen tällä saarella. Te, katteini Demonov, näytätte ainakin semmoiselta, että ruoka maittaa teille".

"Totta, herra markiisi", vastasi katteini, joka ei vielä ollut varsin hyvällä päällä öisen juomingin perästä Antin luona. "Ruoka ei nyt ole hullummaksi".

"Ahaa, se maistuu siis paremmalta kuin levätä kauniin tytön helmassa", lausui majuri Tsherenov nostaen leikillisesti sormeansa.

"Kuinka niin? Mitä tarkoitatte?" huusi Paulucci, joka oli kauniimman sukupuolen hartaita ihailijoita. "Onko katteinin onnistunut löytää kaunis tyttö tällä seudulla? Olen minäkin koettanut, mutta ainakin tähän asti turhaan".

"Oh", arveli Tsherenov olevinansa huomaamatta Demonovin salaisia viittauksia, "se mies ei tyydy yhteen kaunottareen, hänellä on niitä kaksikin".

"Ne me ja'amme sitte", huudahti Paulucci. "Ruokaa ensin, sitte viiniä ja naisia. Tulkaat, hyvät..."

Hän ei saattanut lopettaa puhettansa, sillä samassa kaikui laukaus ulkoa. Kaikki upseerit riensivät akkunoille ja se, mitä he näkivät, sai heidän vaalenemaan.

Suljettuna joukkona ja nopein askelin marssi Fieandt'in joukko suoraan metsättömän aukean ylitse, huolimatta vähääkään Venäläisten luodeista. Luutnantti oli päättänyt valloittaa talon ja vangita vihollisen esikunnan, maksoi se mitä maksoi. Jos paikka olisi ollut metsäinen, että hän olisi saattanut kätkeä väkensä, olisi hänen rohkea tuumansa epäilemättä onnistunut.

Suomalaisen joukon uhkaava ilmestyminen saattoi Venäläiset pahaan hämmästykseen. Mutta se haihtui pian. Ei muu saattanut heitä pelastaa kuin nopea pako.

Onneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan vielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin pääsivät.

* * * * *

Vihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli laskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan, vanhan Pohjosen asunto.

Tähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan. Vaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä väsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin pysyivät pystyssä.

"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?" sanoi Katri Jussilalle, kun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. "Tiedäthän sinä, että minä olen kuolemankin ennenkuin sinun".

Jussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta Annan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.

"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä toimitat minulle näin kovan kohtalon", virkkoi Anna.

"En _minä_ sitä tee", vastasi Jussila.

"No niin", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa silmissänsä. "Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?"

"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei helpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut".

Jussilan kasvot olivat synkät tätä sanoessaan.

"Mutta", sanoi Anna, joka ei kokonaan toivostansa luopunut, "kyllä sinä saatat viedä meidän takaisin jos tahdot. Sinä tunnetaan kamalaksi. Vie meidät kotio Heiniojaan jälleen niin unhotamme kaiken. Minä lupaan että saat paikkasi takasin talossa".

Jussila mietti hetken. Sitte sanoi hän:

"Ainoasti _yhdellä_ ehdolla koetan sen tehdä".

"Mikä se ehto on?"

"Että Katri tulee vaimokseni".

Kun Jussila sanoi nämät sanat paloi hänen silmissään niin tuima tuli, että tytöt oitis kadottivat kaiken toivonsa.

"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi Anna Katrin nyyhkien painaen päätänsä käsiinsä. "Katrihan on toisen vaimo".

"Hänen miehensä pitää kuoleman", jatkoi Jussila kovasti ja huolimatta sydänsärkevästä huudosta, jonka Katri päästi, liitti hän: "Minulla ei ole iloa kuin Katrin rinnalla. Minä olen vannonut kalliin valan omistaakseni hänen, taikka ... niin, meidän maan miehet pitävät aina sanansa. Teitä, neiti Anna, en vielä..."

Jussilan keskeytti tässä Antti, joka hajalla hiuksin ja kamalasti tirkistäen töytäsi huoneesen.

"Suomalaiset ovat kimpussamme", huusi hän. "Pian..."

"S----na vieköön heidät!" huusi Jussila hypäten ylös. "Pitääkö minun tuumani menemän tyhjään juuri kun se on täyttymäisillään?"

Samassa kuului nopeita askelia. Venäläiset upseerit juoksivat ohitse veneille. Samassa näkyi myös Demonov ovella.

"Pian veneille", huusi hän, "ei minuuttiakaan hukkaan!"

Näin sanoen riensi hän tarttumaan Annaan, mutta Antti työnsi hänen takasin.

"Älkää koskeko häneen", huusi hän. "Minä otan hänen itse".

Demonov raivostui vimmatusti. Hänen täytyi poistua ilman saalistansa.

"Seuraa minua", huusi Antti sitte. "Minä tiedän toisen venheen. Emme me tarvitse venäläisiä".

Katri ja Anna katsoivat toisiansa ja molempien katseissa kuvastui sama ajatus, nimittäin puolustus. Pienestä akkunasta saattoivat he nähdä kuinka suomalainen joukko nopeasti hyökkäsi taloa ja siitä vasemmalle pakenevan yliesikunnan perässä. Tämä näky antoi heille uutta rohkeutta ja uutta toivoa.

"Tule nyt", ärjäsi Jussila ja meni Katrin luo. "Älä luule, että sinä minusta pääset!"

Vaara soi nuorelle vaimolle rohkeutta ja voimaa. Arvelematta tölmäsi hän kiusanhenkeänsä rintaan niin tuntuvasti, että tämä kaatui seljällensä.

"Kaikkien p----leitten nimessä", kiljasi hän kovimmassa raivossa, paljastaessaan leveäteräisen veitsensä, joka yöt päivät oli ollut hänen uskollinen seuraajansa, ja jolla hän metsäelämänsä aikana oli lähettänyt enemmän kuin yhden ihmisen toiseen maailmaan, "jos et tule hyvällä, niin tulet vasta kuolleena täältä ulos".

Katri sulki silmänsä kun hän näki puukon välähtävän Jussilan kädessä. Hän odotti kuolemaa muttei liikahtanutkaan paikaltansa. Päin vastoin piti kovasti kiinni akkunanpielestä.

Antti oli sill'aikaa hyökännyt Annan päälle, joka myös yritti puolustaida. Hänen voimansa eivät kuitenkaan olleet niin suuret kuin Katrin, jonka tähden hän pian joutui Antin valtaan ja laahattiin puolipyörtyneenä ovelle.

"Mikä sinä olet, miesparka", ivasi Antti kun Jussila vielä viivytti iskuansa. "Pelkäätkö sinä naista? Ha, ha, ha."

Näin sanoen otti Antti avuttoman Annan syliinsä.

"No", jatkoi hän kun Jussila vielä arveli. "En minä luullut että ... kas niin ... nyt tunnen sinun taas. Nyt..."

Jussila oli nyrkiniskulla lyönyt Katrin permantoon. Äkkiä kumartui hän ja otti pyörtyneen syliinsä.

"Nyt olen valmis", puuhkui hän. "Missä vene on?"

"Tuolla, seuraa vaan minua ... ja ... mutta ... kautta ... kaikkien..."

Ovella näkyi samassa kookas mies ja sen takana kolme Savon jääkäriä.

"Emme siis myöhästyneet", huusi Erkki, sillä tuo mies oli hän. "Ei yhtään armoa konnille!"

Mutta eivätpä Antti ja Jussila niin vähällä saaliistansa luopuneet. Pudotettuansa heidät laattialle, asettuivat he puolustusasentoon.

Venäläinen yliesikunta oli kuitenkin ennättänyt veneille, josta oitis alkoi vilkas ampuminen, joka esti Suomalaisia lähenemästä. Fieandt kääntyi sen sijaan Pohjosen tuvalle, jossa Erkki ja hänen jääkärinsä tekivät mitä suinkin voivat temmatakseen molemmat naiset Antin ja Jussilan käsistä.

Mutta eipä heitä helpolla lannistettu. Suomalaisten soturien joukossa oli Antti huomannut monta Vaajasalolaista, jotka kaikin voimin auttoivat puolustajiansa. Kaikki olivat he Antin vihollisia, ja hän tiesi sentähden, ettei hänellä ollut armoa toivomistakaan. Sama ajatus tuli Jussilaankin nähtyänsä Erkin.

Pohjoissuomalaiset päättivät sentähden myödä henkensä niin kalliista kuin suinkin eikä jättää vastustajilleen naisia elävinä.

Erkki tunsi hyvin Jussilan vihan itseensä ja tiesi siitä päättää, ettei hän muulla kuin onnella saattanut saada vaimoansa terveenä takasin. Hän piti kokonaan turhana puheella voittaa asia.

"Niin pian kuin jalkasi tälle puolen kynnystä lasket on Katri kuoleman oma", sanoi Jussila hirveällä äänellä. "Minä tiedän loppuni olevan läsnä, mutten minä täältä yksin lähde. Siinä sinulle viimeinen sanani!"

Mutta "alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo", sanoo vanha sananlasku, ja se kävi tässäkin toteen. Katri tointui myös melusta. Ainoalla silmäyksellä oli hän käsittänyt aseman, ja kun hän näki Erkin epätoivon uljuudella taistelevan hänen pelastukseksensa, oli hän pian tehnyt päätöksensä.

Taistelun hänen miehensä ja Jussilan välillä olleen korkeimmillaan, ja juuri kun Erkki käyttäen koko voimaansa pakoitti vastustajansa peräytymään pari askelta, teki Katri päättävän ja uljaan naisen tehtävän. Hän heittäytyi nimittäin koko voimallansa Jussilan jalkoihin. Tämä, joka ei tätä hyökkäystä osannut aavistaakaan, horjui ja putosi seljällensä. Tosin hän kaatuessaan koetti lyödä Katria puukollansa, mutta tämä nuori nainen heittäytyi salaman nopeudella sivullepäin ja hänen onnistui siten välttää kuoleman.

Jussila oli tuskin ehtinyt kaatua, kun jääkärit heittäysivät hänen päällensä. Moni tuli vielä avuksi ja kovan vastustuksen perästä saatiin Jussila sidottua.

Antti oli, pahasti haavoitettuna, melkein samaan aikaan vaipunut laattialle. Hän piti vielä pyörtynyttä Annaa niin lujasti sylissään, että hän vaan suurimmalla ponnistuksella saatiin irti.

Taistelu Pohjosen tuvassa oli loppunut. Sittekuin Anna ja Katri oli viety sieltä pois ja jälkimmäinen riemulla oli syleillyt vastalöydettyä miestänsä, lähti luutnantti Fieandt takasin Leskelää kohden.

Antin tuvalla pidätettiin. Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä innokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin Antin kohtalon.

"Tehkää hänelle mitä tahdotte", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä onnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. "Toisen tunnette hyvin. Hän on vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!"

"Vihollisystävä on toinenkin", vastasi Pohjonen päättävästi. "Kyllä me vapautamme ihmiset niistä konnista".

"Tehkää se", kuiskasi Erkki. "Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei minulla ole rauhan päivää".

Pohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä.

Samassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että venäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä.

"Onko se mahdollista?" kysyi luutnantti.

"On, katsokaa itse".

Alhaalla Karhunsalmen rannalla kiilsikin pitkä painettirivi. Luutnantti Fieandtin palausmatka oli katkaistu. "Ei siis muuta kuin rynnäköllä vihollisen rivien läpitse", huusi luutnantti voimallisesti. "Asentohon!"

Joukon valmistaudessa, molemmat naiset keskellä, olivat Vaajasalolaiset vieneet Antin ja Jussilan edellisen tupaan, heidän parkumisistansa ja kirouksistansa huolimatta. Ukko Pohjonen johti näitä toimia.

"Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut", huusi hän pudistaen molempia nyrkkiänsä Antin nenän alla. "Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja kiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston hetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä".

Jussila ja Antti päästivät kamalan parkauksen raivosta ja vihasta, mutta he eivät nyt voineet mitään vihollisillensa. Sittekuin akkunat ja ovi olivat teljetyt, etteivät rangaistavat pääsisi ulos, sytytettiin tuli tuvan kaikkiin nurkkiin.

Hirmuisesti Vaajasalolaiset kostivat vihollisystäville, kova se oli mutta oikea, sen tunnustivat kaikki. Tupa paloi perustuksiin asti, eikä sen sijalle enään milloinkaan ihmisasuntoa tehty. Paikka pidettiin kirottuna, eivätkä ihmiset, jotka uskoivat aaveita olevan, uskaltaneet öisin kulkea sen ohitse, sillä molempain rangaistujen haamujen sanottiin siellä pitävän hirmuista menoa.

8.

Luutnantti Fieandt astui sill'aikaa Venäläisiä vastaan, mutta pidättyi metsänrinteesen, kun ei hän tietänyt vihollisten lukua. Antaaksensa Venäläisille sen luulon että heitä oli enemmän asetti luutnantti väkensä suljettuun ketjuun (yhteen pitkään riviin) sekä kielsi heidän ampumasta ennenkuin hän antoi merkin. Sitte piti heidän hyökkäämän vihollisen voimaa vastaan ja murtaman heidän rivinsä.

Mutta tässäkin teki sattuma luutnantille kepposen joka olisi saattanut tulla hänelle kalliiksi elleivät Venäläiset olisi olleet niin päättämättömiä. Erään Savon jääkärin kivääri laukesi nimittäin liian aikasin ja luoti tappoi miehen Venäläisten ensi rivissä. Venäläiset, jotka luulivat sen hyökkäämisen merkiksi, vetäysivät lähellä olevalle niitylle.