Part 7

"Tuota joukkoa ei liene vaikea lannistaa", sanoi Erkki Ollikainen, joka kersantin kanssa oli mennyt eräälle pienelle niemekkeelle, jonka puitten suojassa he hyvin saattoivat seurata vihollisen liikkeitä.

"Koettakaamme naapata se pois", arveli kersantti. "Metsä on pimeä ja taaja, eikä tämä yritys vaikealta näytä".

Tuumasta toimeen. Tuntia Rosenqvistin ja Erkki Ollikaisen kanssapuheen jälkeen hiipi pieni savolainen joukko metsän lävitse ja sen onnistuikin päästä varsin lähelle vartiota vihollisen huomaamatta. Kersantti oli jotenkin varma saaliistaan ja hän oli juuri aikeessa kaikessa hiljaisuudessa valloittaa se, kun hän sen sijaan vavahti, katkeran kirouksen purkautuessa hänen huuliltaan:

"P----le!" huusi hän sitte ja löi raivostuneena jalkaansa maahan. "Jos hän olisi pysynyt hiljaa, niin... Eteenpäin siis. Älkäät päästäkö ketään pakoon!"

Tämä oli syynä kersantin suuttumiseen.

Varsin toiselta puolelta tuli prikaatin ajutantti Vallgrén, joka johti Malmin etujoukkoa, marssien sillalle. Hän ei tietänyt Rosenqvistin lähetyksestä, ja hyökkäsi sentähden, Venäläiset huomattuansa, heidän kimppuunsa painetilla. Vartio teki vähän vastarintaa, mutta hajoitettiin sitte kokonansa. Venäläiset jääkärit pakenivat ylen niskojensa kersantin osaston ohitse metsään.

Erkki ajoi paria heistä innokkaasti takaa. Äkkiä he pidättivät erään suon reunalle, epäillen uskaltaisivatko he lähteä keinuville mättäille vai ei. Mutta kun Erkki tuli lähemmäksi eikä näyttänyt siltä, joka antaisi armoa, lähtivät he uudestaan pakomatkalle. Toinen pääsi onnellisesti suon poikki, mutta toinen katosi, katkerasti parkuen kahden mättään väliin. Jota enemmän hän puhkoi päästäksensä ylös, sitä syvemmälle hän vaipui, ja pian oli hän kokonaan upoksissa.

"Jos nyt voisin auttaa sinua, niin sen tekisin", sanoi Erkki itsekseen, katsellessaan kamalaa tapausta letyllä. Hän oli kovin liikutettu, sillä kerran oli samanlainen kohtalo ollut hänellekin tulossa. Kun hän ei enään nähnyt Venäläistä ampui hän hänen pakenevaa toveriansa ja palasi osastoonsa.

Luutnantti Ogunov oli sill'aikaa rientänyt sillan päähän koko voimansa etunenässä. Kohta hänen jälkeensä tulivat Baronovits ja Rosovski. Sota jo sytytetystä sillasta tuli tuliseksi.

Erkki Ollikainen oli tavallisella rohkeudellansa heittäynyt kuumimpaan taisteluun ja hänen muskeettinsa teki suurta turmiota vihollisen riveissä.

Eipä aikaakaan, joutui hän ihan Rosovskin eteen. Tämä hyppäsi ehdottomasti askeleen takaisin Erkin nähdessään ja työnsi erään jääkärin eteensä suojaksi, sillä hän oli kyllä taistelussa Juvan kirkolla nähnyt ettei taistelu Erkin kanssa ollut leikkiä.

"Ah", huusi Erkki ja hyökkäsi katteinin päälle, "nyt et pääse käsistäni, konna!"

Näin sanoen yritti Erkki syöstä Rosovskin kimppuun, mutta jääkäri asettui hänen eteensä. Suomalaisen ja Venäläisen välillä alkoi nyt kaksintaistelu, joka kesti hyvän hetken, mutta vihdoin viimeksi mainittu putosi maahan lävistetyin rinnoin. Jääkärin oli kuitenkin sitä ennen onnistunut haavoittaa Erkin vasemman käsivarren, vaikk'ei tosin pahasti.

Samassa hetkessä, kun Erkki liiallisen verenvuodon tähden olisi kaatunut, ellei Rietu Pekkolainen olisi tarttunut häneen, tahtoi Rosovski hyökätä hänen päällensä, mutta Ogunov ja Baronovits ottivat häneen kiinni estääksensä häntä.

"Oletkos mieletön?" kuiskasi jälkimmäinen, "varmaan kuolemaanhan sinä ryntäät!"

Rosovski joutui sitte yleiseen pakoon. Puolen tunnin kuluttua ei Noidanojalla enään ollut ainoatakaan Venäläistä. Vähitellen palasivat asukkaat takaisin, lapset leikkivät niinkuin ennenkin sillanpäässä ja miehet rupesivat pian rauhassa tekemään askareitansa. Tuon pienen yhteiskunnan kustannuksella rakennettiin Heikkilän pirtti uudestaan, ja ukko sai siellä, kaikkien kunnioittamana, lopettaa päivänsä vähäistä ennen kuin se tieto tuli, että Suomi oli Venäjän hallussa.

Sittekuin katteini Malm, joka saapui paikalle kohta taistelun loputtua, oli antanut korjata enemmän kuin puoleksi palaneen sillan, marssi hän nopeasti Pelkjärven kirkolle, joka ei ole kaukana Venäjän rajalta. Hän oli nimittäin saanut tietää, että venäläinen pääjoukko oli siellä.

Erkki ei kuitenkaan seurannut niin pitkälle itäänpäin. Häntä aavisti ettei Jussila ollut sinne päin mennyt.

"Vaikka minun jalkaisin täytyisi astua halki Suomen, niin minä sen konnan etsin", ajatteli hän. "Ehkä hän on mennyt Kuopioon päin, sillä siellä hän on parhaassa turvassa. Minä lähden nyt sinne".

Viivyttyänsä Noidanojalla pari päivää, levätäkseen ja kootakseen uusia voimia, alkoi hän eräänä aamuna kulkunsa pohjoiseen päin Kallavettä kohden. Se oli vaivalloinen matka, mutta Erkki kesti sen, sillä olihan sen tarkoituksena pelastaa morsiamensa, oman Katrinsa, Jussilakonnan käsistä.

5.

Toivolan ei kulunut se päivä umpeen, jona ei isompaa taikka pienempää ottelua taisteltu. Enimmäkseen olivat Suomalaiset voittajina näissä taisteluissa. Venäläiset olivat kuitenkin niin vahvasti sulkeneet tien etelään päin, ettei Sandels kyennyt sitä murtamaan, vaikka hän ponnisti kaikki voimansa saadakseen sitä aikaan.

Aina oli hän kuumeentapaisessa toimi-innossa ja harvoin hän oli kotona. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti harhaili hän pitkin seutua, joko jalkaisin taikka veneellä, ja usein hän oli vähältä joutua vangiksi. Se levollisuus, jota hänellä oli niin runsaassa määrässä ja joka Runebergin mukaan, oli korkeimmillaan tappelussa Virran sillan luona, pelasti hänen usein suuristakin vaaroista.

Eräänä iltana tuli hän kotio seurassaan ainoasti neljä miestä kymmenestä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän oli joutunut kahakkaan Pujonsaaren niemellä ja siellä menettänyt kuusi urheata miestä. Mutta hän oli myös ajanut pakoon venäläisen vartion sieltä ja hävittänyt kasakkojen tekemän matalan etuvarustuksen.

Tomuisena ja hiestyneenä astui kenraali tupaan, mutta ei hän ehtinyt monasti kääntyä ennenkuin ajutantti, vänrikki Fahlstedt astui sisälle ja kertoi, että kaksi kunnianarvoista, harmaapäistä miestä Vaajasalon saarelta pyysivät puhutella kenraalia.

"Kyllä minä tiedän heidän asiansa", vastasi Sandels laskien kätensä otsallensa. "Vihollinen ei sen saaren asukkaille anna päivänkään rauhaa. Tuokaa miehet tänne".

Näiden molempain Vaajasalon ukkojen, jotka asuivat lähellä Vihtakantaa, oli onnistunut eräänä yönä päästä saarelta. Antti ja Jussila oli huomannut heidät, ajaneet heitä takaa ja ampuneetkin heitä, mutta he olivat kuitenkin päässeet heidän käsistään. Sandels'ille kertoivat he nyt niin tarkkaan kuin suinkin niitä kovuuksia, joita Venäläiset olivat antaneet heidän kärsiä, harjoittamalla mitä suurinta kovuutta, polttamalla heidän talonsa ja tavaransa, ryöstämällä heidän karjansa, pilaamalla heidän vaimonsa ja tyttärensä ja vieläpä uhkaamalla viedä Siperiaan jokaisen, joka saattoi aseita kantaa. Vaajasalon ukot eivät suinkaan asiaa koristaneet, ja kenraalin entisten tietojen mukaan Venäläisten kamalasta menosta, ei hän nytkään saattanut epäillä ukkojen kertomusta liioitetuksi vaan piti sen kaikin puolin totena.

Heidän lopetettuansa lupasi Sandels lähettää heille apua. Iloiten siitä, että he pääsivät vapaiksi Venäläisten ikeestä, menivät Vaajasalon ukot ulos, mutta jäivät kuitenkin Toivolaan, kosk'eivät he uskaltaneet yksin palata kotosaareensa, jonka metsien takaa he selvästi saattoivat nähdä punertavia valoja siellä ja täällä todistamassa murhapolttajien taas olevan täydessä työssä.

Pari tuntia tämän jälkeen lähti luutnantti Fieandt viidenkymmenen miehen kanssa saattamaan apua rasitetuille Vaajasalolaisille. Matkalle lähdettiin veneillä, jotka oitis ohjattiin suoraan Karhunsalmea kohden.

Aamuaurinko valaisi jo puiden latvoja. Vähitellen tunkivat sen lämpeät, eloa tuottavat säteet syvemmälle pensastoihin ja herättivät liikkeelle tuhansittain pikku eläviä, valaisi pieniä puroja ja sai kukkien hienot terät aukenemaan, ensin suudeltuansa niistä pois öiset kastehelmet.

Oli todellakin herttainen aamu, täynnä raittiutta ja eloa. Kaikki henkii helpommin viileässä aamuilmassa ja lintujen viserryskin kuului kirkkaammalta ja suloisemmalta päivän kauniisti valjetessa.

Sen taajan rantametsän suojassa, joka Leskelän talon kohdalla ulottui salmeen saakka, astui Fieandt kenenkään huomaamatta pienen joukkonsa kanssa maalle. Hän oli itse ensimmäinen, joka laski jalkansa Vaajasalon maalle. Aikoen tutkia lähimmän rantapensaston, astui hän muutaman askeleen ylöspäin, mutta pidättyi äkkiä ja laski nopeasti kätensä vyössä olevalle pistoolille. Ainoasti pari kyynärää edessänsä oli hän huomannut miehen makaavan taajan viidakon suojassa. Luutnantti huomasi kuitenkin heti, ettei se ollut Venäläinen, ja hän aikoi sentähden jättää makaavan rauhaansa, kun hänen päähänsä samassa pisti, että se saattoi olla Vaajasalolainen, ja semmoisena hyvä tällä retkellä apuna. Fieandt kumartui sentähden makaavaa ravistamaan, mutta eipä tuo herännytkään.

"Onkohan tuo kuollut", ajatteli luutnantti. "Ei, punottaahan se kuin täysikuu poutailtana ja hengityksensäkin on tasainen. Äläpä huoli, unikeko, kyllä minä sinun hereille saan".

Tämän sanottuansa repäsi hän maasta hienon ruohon ja alkoi sillä kutitella makaavan nenää. Tämän vaikutus ilmestyi heti. Makaava hyppäsi pystyyn kuin olisi käärme pistänyt häntä, hieroi ensin silmiänsä ja tarttui tulisesti puukkoonsa, kun ei hän ensi hämmästyksessään tiennyt oliko hänellä ystävä vai vihollinen edessään.

Kun hän vihdoin näki edessään suomalaisen univormun, hyppäsi hän ilosta korkealle ja tarttui luutnantin käteen huudahtaessaan:

"Jumalan kiitos! Nyt saan apua!"

Luutnantti Fieandt oli jo tuntenut urhean partiomiehen, Erkki Ollikaisen. Lukemattomien vastusten ja kärsimisien perästä oli hän vihdoin päässyt Karhunsalmelle asti. Iltaa ennen kuin suomalainen joukko astui maalle Vaajasaloon joutui hän odottamatta, kun hän jo rupesi epäilemään Katrin löytämistä, kuulemaan kahden Vaajasalon ukon keskustelua. He olivat väsyneinä istuneet samaan pensastoon, jossa Erkkikin oli. Sittekuin he hetken olivat puhelleet omasta onnettomasta tilastaan, rupesivat he surkuttelemaan sitä kohtaloa, joka tulisi niiden kahden kauniin, vangitun naisen osaksi, joita eivät he tunteneet, mutta jotka heidän luulonsa mukaan olivat ryöstetyt.

"Kaksi kaunista naista", ajatteli Erkki ja teroitti kuuloansa. "Jumalan nimessä! Ne eivät saata olla muita kuin Katri ja Anna Segercrantz. Mutta", pitkitti hän ajatustensa juoksua, "nuori neiti ei ollutkaan Rosovskin kanssa Noidanojalla; kuinkas ma sen ymmärrän?"

Sittekuin ukot olivat kanssapuheensa lopettaneet ja levänneet tarpeeksi, katosivat he metsään päin. Erkki ei viipynyt rientämässä alas rantaan, jossa hän onneksi löysi pienen ruuhen, jolla hän yön pimeydessä pääsi Karhunsalmen ylitse.

Päästyänsä Vaajasalon puolelle tunsi hän olevansa väsyksissä, jonka tähden hän etsi sopivan paikan, jossa hän oitis nukkui sikeästi ja heräsi vasta Fieandtin kutituksesta.

* * * * *

Yö oli tullut. Rankka sade lioitti maan ja turmeli pienet kasvit. Oli, sanalla sanoen, oikea sutten ilma.

Tiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi yksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka ja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli mies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat näkyvissä.

Mahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki Ollikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.

"Tuolla", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti Tikkasen tuvan akkunasta. "Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa vasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä nähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se epäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein".

Hän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi kapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka nähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja venäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että Erkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.

"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?" kysyi Antti nostaen viinapikarin huulillensa. "Onko se totta?"

"On", vastasi katteini kuivasti.

"Sitte se myös on hukassa", mumisi Erkki itsekseen.

Jussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:

"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset kätkemme."

"Äh", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän valkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät torahampailta. "Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen vaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta", jatkoi hän katsoen kettumaisesti Jussilaa, "emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on kauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja puree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!"

Jussila tarttui jo pöydän alla olevaan veitseensä.

"Ah", tokaisi Antti, joka näki Jussilan synkän mutta tulisen katseen ja pelkäsi kansalaisensa hurjaa luonnetta. "Eihän sillä ole kiirettä. Parasta teille on ensin asettua lujasti saarelle, ettei Sandels Toivolasta..."

"Mitä vielä! Älä puhu hänestä", keskeytti Venäläinen ylpeästi. "Hän ei voi meille mitään! Mutta", jatkoi hän nostaen pikarin, "kaunottaret tänne maljailemaan kanssamme, muuten ei ole ilostamme mitään!"

Antti nousi ylös ja avasi sisähuoneen oven. Kahden naisäänen kimakka huuto kuului samassa sisältä. Erkki pani päänsä lähemmäksi ruutua nähdäksensä paremmin. Hän ei peljännyt, että häntä huomattaisiin, eikä ajatellutkaan ollenkaan sitä.

Pian näki hän Katrin ja Anna Segercrantz'in horjuen tulevan isompaan huoneesen. Molemmat näyttivät itkeentyneiltä ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Jussila oli noussut ylös ja seisoi nyt kädet ristissä akkunaan päin käännetyn selkänsä takana.

"Kas niin, kauniit käpyläiseni", huusi katteini Demonov nostaen pikaria, "nyt me juomme teidän maljanne ja toivomme että te myös juotte meidän. Tosin on juoma miehiä varten, mutta kuitenkin..."

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan ojensi viinapikarin vapisevalle Katrille ojentaessaan vasemman käsivartensa sillä syleilläkseen Katria.

"Katteini!" huusi samassa Jussila ja astui askeleen eteenpäin, hurjasti pudistaen nyrkkiänsä ja silmiltänsä kamalan tulen säihkyessä. "Minä tahdon..."

"Pyhän Mikaelin nimessä", keskeytti Demonov purskahtaen leveään nauruun, "luulenpa, hitto soikoon, että mies on mustasukkainen. Älä ole huomaavinasi tuommoisia pikkuasioita! Sodassa ei saa olla niin närkäs. Kas niin, tyttö, tule nyt kiltisti tänne!"

Näin sanoen aikoi hän taas vetää Katrin syliinsä, mutta nytkin hän siinä estettiin.

Erkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut asioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria, mutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut käteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman tempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa. Kaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata katteinin päätä.

Jussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja aikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi maksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan. Mutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut. Kivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan ryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan ruutisarven.

Jos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse koko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se ensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset silmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota ennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita milloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa, josta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui permannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet sisähuoneesen.

Hämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä, tahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui Demonovin käsiin.

Laahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo heikko tyttö pian voimatonna maahan.

Monta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski Rosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa silmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista vastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään hartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja alinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään pelastusta kuulunut.

"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?" huokasi hän kätkein kasvonsa käsiin. "Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen toivoa".

Vaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri Annan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen onnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:

"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän".

Yön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei hän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin yksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa. Metsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän ympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään ja ottivat tavan takaa napauksen "votkilla" (viinalla) täytetyistä matkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja pian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli vielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna ymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä suuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei jääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.

Äkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän laskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti makaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin hiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän pian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan kasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta hän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi liikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.

"Ehkä hän vaan tahtoo tutkia makaanko minä vai enkö", ajatteli hän ja olikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut hänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi kuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia), mutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen teki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki nuoren tytön olevan unessa.

Eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain vartijansa kilpaa kuorsaavan.

"Nyt taikk'ei koskaan", ajatteli hän ja nousi ylös. "Käyköön kuinka tahansa, mutta..."

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja kantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että hän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän vastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin katteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte käyden, pyrkimään metsästä pois.

Joka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos oudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa suunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka kärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin ne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki ajatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo olivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen useasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan, jota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen kasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.

Vihdoin rupesi jo päivä voittamaan yön. Metsä rupesi yhä valkenemaan ja linnut alkoivat laulaa aamuvirsiänsä.

Väsymyksestä uupuneena vaipui tyttöparka, jonka ei milloinkaan tarvinnut semmoisiin ponnistuksiin tottua ja jolle ruumiillinen kärsimys oli satua, mistä hän ehkä oli lukenut kirjoissa, alas erään pensaikon reunalle. Hän ei jaksanut käydä kauvemmaksi.

"Käyköön kanssani kuinka tahansa", ajatteli hän, "mutta minun täytyy nyt nukkua".

Väsyneenä vaipui hän pian unettaren helmaan, josta hän heräsi vasta kun karkea ääni vieressään huusi:

"Löytö, kallis löytö! Tulkaa tänne, katteini Demonov, niin saatte nähdä oikein kauniin tytön!"

Annaa kohtasi se onnettomuus, että hän vaan joutui yhden vanginvartijan käsistä toiselle. Hänen oli huomannut toinen venäläinen joukko, joka mainitun upseerin johdolla marssi Vaajasaloa kohden.

Turhaan Anna pyysi ja rukoili katteinin päästämään häntä vapaaksi. Upseeri vaan nauroi pilkallisesti ja käski miehensä tarkasti vartioimaan häntä.

Niin tuli hänkin Vaajasalon saarelle. Ainoa lohdutus Katrin ja Annan synkässä tilassa oli se, että nyt saivat olla yhdessä ahtaassa huoneessaan ja siellä vaihdella ajatuksiansa ja toivojansa paremmasta tulevaisuudesta.

"Kukahan kiven heitti?" kuiskasi Anna tultuansa huoneesen ja suljettuansa oven. "Kukahan se oli?"

"Vaiti, vaiti", kuiskasi Katri pannen toisen kätensä Annan huulille. "Ehkä joku Suomalainen. Jotakin on luultavasti tekeillä".

Teroittaen kuuloansa kuultelivat molemmat tytöt sitte ja odottivat mitä tuleman piti.

Kun katteini Rosovski sai tietää Annan paenneen, raivostui hän niin, että hän oitis antoi hirttää molemmat vartijat samaan puuhun, jonka alle he olivat nukkuneet. Hän ei uskaltanut ajattaa häntä takaa peljäten suomalaisia partiojoukkoja.

6.

Jussila, joka kiven singahtaessa huoneesen oli vetäynyt askeleen akkunaan päin, heräsi ensin siitä, että pari isoa sadepisaraa tipahti hänen niskaansa.

"Kaikkien pahojen henkien nimessä", huudahti hän ja töytäsi akkunalle, "kuka se mahtoi olla?"

"Missä minun jääkärini ovat?" huusi katteini, hänkin tointuen. "Kuinka ne konnat vahtia pitävät? Minä hirtätän jokaikisen jahka vaan ne saan käsiini!"

Antti oli levottomana astunut ovelle. Hänen mieleensä johtui nyt se viha, jota Vaajasalolaiset tunsivat häntä kohtaan, ja jonka he useasti olivat selvästi osoittaneet. Saattoikohan tämä olla heidän mielensä osoitus? Hänen kahdella vaiheella ollen menisikö hän ulos vai ei, ja tätä arvaamatonta arvoitusta tuumiessaan, ravisti Jussila häntä lujasti kauluksesta huutaen:

"Mitä sinä mietit? Onko nyt aikaa tässä tollotella?"

"Ei", huusi Antti, joka nyt tuli entiselleen, "sinä olet oikeassa. Meidän täytyy saada tiedon siitä, kuka kiven heitti".

Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä kuinka huolellisesti nämät kolme miestä nuuskivatkin tuvan ympärystän, eivät he huomanneet mitäkään epäluulon alaista. Ei katteini Demonov myöskään nähnyt ainoatakaan jääkäriä. Venäläisen raivo nousi sentähden korkeimmilleen ja hän vannoi vieläkin kerran kalliin valan kostaaksensa miehillensä, jotka niin huolettomasti vartioivat päällikköänsä.