Part 6

He olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin, kun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut kätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa poistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen hymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:

"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen menevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei maar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!... Odottakaat, odottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen tapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!"

Tämän sanottuansa riensi Antti kotio.

Puoliyön aikaan palasivat kalastajat samaa tietä ja sattumalta tulivat he toisiansa vastaan samalla kohdalla kuin aamullakin.

"Nyt on hän kotona", sanoi toinen osoittaen Antin tupaa, jonka akkunasta loisti vikevä valo.

"Niin näkyy", vastasi toinen. "Eiköhän hänellä ole ollut mitään pirunjuonia tekeillä poissaollessaan?"

^Niinkö luulet?"

"Minä olen varma siitä. Anttia ei ole uskomista se kuin merkki".

* * * * *

Kalastajaukot olivat tuskin ehtineet tuvan näkyvistä kun Antti Tikkanen astui sen ovesta ulos. Hänellä oli päässään leveäröytäinen hattu. Toiselta hartialtaan riippui pitkä "tussari" ja hänen leveän nahkavyönsä väliin oli pistetty kaksi pistoolia.

Hänen muotonsa oli uhkaavamman näköinen kuin milloinkaan ennen ja usein puristi hän nyrkkiin puserrettua kättänsä Vihtakantaan päin, jossa hänen pahimmat vastustajansa asuivat.

"Odottakaat, te", jupisi hän pusertaen leveäteräisen puukon vartta, joka oli toisen pistoolin vieressä. "Kauvan olette te minulle jaelleet solvauksianne, mutta nyt en kärsi niitä enään. Halveksittuna olen aina ollut, ja te saatte palkkanne kaikesta vihastanne minua kohtaan. Tämä yö on päättävä kohtalonne".

Nain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa tässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä, mutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan Karhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea; pitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä haukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli onnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli kaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen selvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet parhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet pitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi vääntämällä reikiä niiden pohjiin.

Ei lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin kuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.

Tie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä pensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa asennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana kumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan pelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan. Kuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka sattuisi tulemaan hänen tiellensä.

Kun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen toiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä hälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin katsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea, ikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä silmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut kaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen vihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan pitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille rantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi tarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä takaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin, mistä rahina oli kuulunut.

Tämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian huomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta pensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä saattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina oli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt täysi?

Jota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin liikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa pistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen pensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita ei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.

Outo, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa äkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.

"Hei, siellä", huusi hän, "mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?"

Vieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti säpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan, ja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen toisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan sanoa: "Miksi sinä olet minua häirinnyt?"

Hetken perästä vastasi Antti: "Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen. Mutta kuka olet sinä?"

"Minä olen pohjan periltä", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka näin yht'äkkiä oli ilmestynyt.

"Niin minäkin", huudahti Antti iloisena.

"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani", jatkoi Jussila kolkosti.

"Niin on minunkin laitani", virkkoi Antti ojentaen kätensä. "Olipa tämä kohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?"

Jussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa siihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja..."

"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta", lopetti Antti puolinaurulla lauseen. "Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille kiville".

"Niin, kyllä minun täytyi paeta", sanoi Jussila äkkiä, "mutt'ei yksin".

"_Ei yksin_", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. "Onko sinulla ehkä tyttö mukanasi?"

Kun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin kummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän myöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi sentähden äkkiä:

"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän sinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka..."

"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat kuulla kaikki kohtaloni".

Sittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta saattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä olevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:

"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli on myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus tavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että kohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen. Min'en uskalla eroittautua Venäläisistä".

"En minäkään", vastasi Jussila kolkosti.

"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin", arveli Antti. "Pata tulee paraiten padan kanssa toimeen".

"Niin sanotaan", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista. Tämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:

"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään, jos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me vedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!"

"Hirteen", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen kumppaniinsa.

"Niin", vastasi tämä, "puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan astunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä. Kuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä. Näetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?"

"Näen".

"Ne ovat venäläisiä veneitä. Katteini Demonov tulee nyt suuremmalla voimalla kuin ennen, ja hänen tarkoituksensa on kokonaan estää Sandels'ilta pääsön saareen. Älä vaan luule vihreätakkisten ensi kertaa tulevan tänne".

Jussila näytti levottomalta, ja kun Antti kysyi sen syytä, sanoi hän:

"Minne minä saatan kätkeä Katrin?"

"Minun tupaani".

"Mutta ... mutta..."

"Sinä arvelet!"

"Niin, se on tietty. Tuleeko venäläinen katteini sinne?"

"Sepä kysymys. Tottakai!"

"Sitte en uskalla jättää häntä sinne", vastasi Jussila vapisevalla äänellä.

"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen", arveli Antti nauraen. "Niin, minä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit tunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö, niin ... niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko saarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa".

"No, sinun tupaasi sitte", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti hän: "Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin Katria ... niin..."

Se käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.

Venäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät ensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua. He olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi heitä.

"Missä tyttö on?" kysyi Antti äkkiä. "Kyllä nyt on jo aika viedä häntä jonnekin suojaan".

"Sinä olet oikeassa", vastasi Jussila. "Seuraa minua".

Muutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut kätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin, ja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston, saattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri. Ponnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla miehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa, että hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä. Kostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran kunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä nuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin perin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava tunne.

"Onko kotiosi pitkä matka?" kysyi Jussila.

"Ei".

"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?"

"Olkoon menneeksi", vastasi Antti, "mutta ensin meidän täytyy tehdä purilot. Täällä on aineita kylläksi".

Purilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei herännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen vaatteitansa.

Kun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille kasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi äkäisesti:

"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?"

Mustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.

"Eikö hän kärsi katselemista", sanoi Antti vähän pilkallisesi. "Odota vähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä".

Nämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan, että hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa tuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet enemmän kuin puolen salmen levyä.

Puolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan sisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan akkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden yläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia leivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.

Huone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin asuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle vaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin "vankiravintoa".

Tämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.

3.

Sen seudun alhaisimpia paikkoja on Noidanoja. Vesiperäiset niityt ja suot, joissa petollinen letto kulkijata uhkaa varmalla perikadolla, ja niiden välillä synkkiä metsiä, joiden sisuksia ei metsänhakkaajan kirves ollut vielä käynyt hävittämässä, pienet purot, jotka siellä täällä muodostivat kirkasvetisiä lampia, semmoinen yleensä oli Noidanojan seudun luonto.

Erään näiden purojen ylitse, joka jo oli pienen joen kaltainen, kävi puinen silta. Sillan kummassakin päässä oli muutama pirtti ja pieniä sieviä tupia, jotka todistivat, että tämän seudun asukkaat tulivat hyvin toimeen. Rauha ja mielihyvä olivatkin tähän saakka olleet alituisina asujamina siellä. Pikku pojat ja tytöt juoksivat auringon noustessa ulos, kahlailivat alinomaa leikiten edestakaisin matalien purojen poikki, ajoivat kesän kirjavia perhosia takaa, kapusivat, norjina kuin kissat, metsän korkeimpiin puihin, ja uskalsivat usein suohonkin leton pienimmille mättäille, josta he salaman nopeudella pakenivat kun joku pitkäkorvainen "repolainen" vainoen hiipi viidakosta, taikka kun kömpelö karhu, haistaen mehiläispesien läheisyyttä, astua tallusteli esille metsänrinteestä toisella puolen suota; isäntä, emäntä ja palkolliset tekivät iloisina ja tyytyväisinä kovat tehtävänsä saidasta maasta saadaksensa niukan elantonsa; pellot kynnettiin ja kylvettiin ja niiden tulo korjattiin läheisen kasken peittäessä seudun heikkoon sumuun, ja kun päivä laski ja hämy tuli, palasivat kaikki, väsyneinä mutta hyvillä mielin siitä, että päivä oli hyvin käytetty, yksinkertaisiin kotoihinsa hankkimaan tarpeellista lepoa; ja kaiken tämän saivat he toimittaa, ilman että heitä häiritsi "pitkätakkisten" sotahuuto, tykkien peloittava pauke taikka kasakkain piikit ja arohevosten kavioitten jyminä. Kuva oli yksinkertainen, mutta rauhallinen, kova, mutta kuitenkin valtavasti vaikuttava.

Kuitenkaan eivät rauha ja lepo ole ikuisia ja yksinomaisia nautittavia maailmassa. Kaikki täällä on meren, järven, virran, puron kaltaista, minkälaista vaan tahdotaan. Tänäpäivänä rasvatyyni pinta, seuraavana päivänä, taikka ehkä jo parin tunnin perästä, niin, joskus sitäkin pikemmin, on jo pintaa sekoittamassa pieniä lainehia, jotka kasvavat ja vihdoin myrskyävät vaahtopäisinä hurjassa raivossa samoja rantoja, saaria ja luotoja vastaan, joita ne äsken syleilivät, suutelivat ja hyväilivät niin hellästi ja varovasti kuin äiti lapsiansa.

Niin kävi Noidanojallakin. Kun miehet ja vaimot eräänä iltana tulivat kotio, oli tullut tietoja Mikkelistä. Eräs seudun parhaita karhunpyytäjiä oli käynyt siellä ja saanut kuulla kummallisia asioita kerrottavan sodasta ja rauhan rikkomisesta. Asukasten hiljaiset mielet rupesivat nyt kuohumaan; huhut siitä että sota oli jo varsin lähellä tulivat yhä varmemmiksi ja pian kävi varsin selväksi että rauhan ajat taas olivat poissa. Silloin nousi myrsky kaikkien mielissä; lapset peljästyivät enemmän "ryssän" nimestä kuin "sutarin", ja jokainen rupesi kuumeentapaisella kiireellä saattamaan parasta omaisuuttansa turvaan. Henkiänsä he eivät ajatelleet, sillä ensimmäinen ajatus näissä rohkeissa Noidanojalaisissa oli tämä: "Jos Venäläinen tulee tänne, menemme me jokainen mies ja vaimo taistelemaan tuon tuiman vihollisen kanssa. Niin esi-isämme tekivät _ison vihan_ aikana ja niin isämme ja veljemme tekivät kolmannen Kustaan sodassa".

Kun Suomen kansaa valtasivat tämmöiset mielipiteet, sillä ei ainoasti Noidanojalla vaan kaikkialla ajateltiin samoin, ei Sandels'ille ja katteini Malmille ollut vaikeata saada semmoista menestystä ja voittaa semmoisia etuja kuin he verrattain lyhyessä ajassa saivat aikaan.

Eräänä iltana hyökkäsi Noidanojan sillan eteläisessä päässä leikkivä lapsijoukko vanhan Heikkilän pirttiin, joka oli lähinnä tietä. Melkein puolisokea ukko nousi peljästyen seisaalleen pölkyltä, jolla hän oli istunut hiljaa, mutta tarkasti veistäessään kirvesvartta.

"Mitä meteliä se on?" huusi hän lapsijoukolle häristäen kirvesvarrella; "enkö minä saa yölepoa? Ulos täältä!"

Lapset kertoivat nyt, kaikki huutaen yhtä suuta, että he metsänrinteessä toisella puolen ojaa olivat nähneet ison joukon ihmisiä. Toisilla oli pitkät parrat, toisilla ei ollenkaan; toiset konttasivat käsin ja jaloin, toiset ratsastivat "pitkät tangot" kädessään. Kun he olivat lapsille, jotka ensin uteliaina olivat katselleet semmoista ihmis- ja hevoispaljoutta, häristäneet aseitansa, olivat pienoiset lähteneet "niin paljon kuin jalkoja alla oli" "Heikkilän papalle", joksi vanhaa metsämiestä tavallisesti sanottiin, kertomaan siitä ihmeestä, jota olivat nähneet.

Lasten kertoessa synkistyi ukon katse yhä enemmän. Hän kyllä aavisti mitä väkeä lapset olivat nähneet, eikä kauvan kulunutkaan ennenkuin hänen aavistuksensa kävi toteen.

Heikko silta tärisi ja rouskui hevosien ja sotamiesten painon alla, ja ennen pitkää olivat venäläiset jääkärit ja kasakat piirittäneet kaikki asunnot Noidanojalla.

Moneen vuoteen ei ollut semmoista elämää ollut Noidanojalla, kuin siellä nyt nousi. Asunnoista pakeni joukottain miehiä, vaimoja ja lapsia metsiin, jättäen kaiken omaisuutensa ryöstettäväksi ja poltettavaksi. Tosin koettivat Venäläiset estää heidän pakenemistansa ja heidän onnistuikin pidättää muutamia, mutta useimmat pääsivät hiipimään pakoon, kun he ensin olivat varustaineet aseilla. Siellä täällä ampuivat jääkärit ja kasakat pakenevia, mutta harvoin heidän luotinsa sattuivat. Auringon laskeissa oli kuitenkin neljä Noidanojalaista herjennyt elämästä. Heidän kuolleet ruumiinsa jätettiin maan päälle ilmaa myrkyttämään. Sodan kirous oli ehtinyt tähänkin rauhalliseen tienoon.

Niissä, jotka eivät päässeet pakenemaan oli vanha Heikkiläkin. Melkein puolisokeana ollen, oli hän juossut keskelle kasakkaparvea ja siellä joutunut armottoman pilkan alaiseksi. Hän päästettiin kuitenkin irti ja aikoi rientää kotionsa, kun liekit hänen sytytetystä tuvastansa pidättivät hänen.

"Vai niin", sanoi ukko levollisesti itsekseen, hengästyneenä istuen kaatuneen puun rungolle, "minä huomaan, että te olette kaltaisianne! Ihan niinkuin viime sodassa".

Sittekuin ukko oli hetken levännyt, hiipi hän sivulle päin, ja hänen onnistuikin päästä lähimpään metsänrinteesen, jossa hän kiipesi kaatuneen hongan alle kätköön.

* * * * *

Melkein kaikki asunnot Noioanojalla olivat poltetut. Jäljellä oli vaan harva, ja niissä myös se, joka oli etäimmällä sillasta. Siinä oli venäläinen päällikkö, luutnantti Ogunov, ruvennut asumaan. Seuraavana päivänä saapuivat katteinit Baronovits ja Rosovski paikalle. Edellinen oli Iisalmelta paennut metsien ja korpien lävitse, monen monituisia kertoja vähältä joutua kiinni. Milloin jalkaisin, milloin ratsastaen ja milloin pienillä, kurjilla aluksilla, jotka töin tuskin kannattivat kahta miestä, oli hän pannut henkensä kaupalle mieluummin kuin antautua vangiksi.

Katteini Rosovskin kohtalot eivät olleet niin romantillisia. Kun Malmin väki ajoi häntä takaa Juvalta, jätti hän eräänä yönä miehensä ja riensi suoraan Noidanojaa kohden, sillä hän oli vakoojien kautta saanut tietää, että luutnantti Ogunov marssi sitä paikkaa kohden. Kerran oli hän ollut vähällä joutua Härilän keskievarin, Torkkulaisen ja erään hänen renkinsä käsiin, kun he olivat metsästämässä. Keskellä metsää itään päin Härilästä peloittivat he Rosovskin, joka juuri nautti sangen tarpeellista lepoa. Salamana hyppäsi hän ylös ja, ensin ammuttuansa Torkkulaista, vaikka osaamatta, lähti hän juoksemaan kivien ja kantojen ylitse niin paljon kuin suinkin pääsi. Keskievari ja renki olivat hänen kantapäillään. He ampuivatkin häntä. Rengin luoti tempasi lakin Rosovskin päästä, että hän nyt sai juosta paljain päin; luoti, jonka Torkkulainen kohta jälkeen lähetti, repi vallan pilalle katteinin toisen takinliepeen, muttei sekään häntä vahingoittanut. Katteini Rosovski juoksi henkensä edestä, ja rakkaus siihen antoi hänelle melkein siivet jalkoihinsa. Monen tunnin rasittavan matkan perästä saapui hän Noidanojalle. Ilta oli jo tullut kun hän astui luutnantti Ogunovin asuntoon. Luutnantti ja katteini Baronovits istuivat juuri puhelemassa tapauksista Iisalmella. Jotakuta silmänräpäystä ennen Rosovskin tuloa huudahti Ogunov kiivaasti:

"Antakaahan minun vaan ensin tehdä puhdasta täällä, niin minä sitte menen Iisalmelle ja..."

"Mutta", keskeytti Baronovits, "sinä unhotat, että Sandels on Toivolassa, ja että meidän on vaikea saada mitään aikaan hänen takanansa, jossa partiojoukkoja Raahesta päin alinomaa liikkuu edestakaisin".

Nyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät hämmästyneinä istuimiltansa.

"Sinä täällä!" huudahtivat molemmat yhtaikaa.

"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni", keskeytti Rosovski vohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan kirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.

"Pyhän Mikaelin nimessä", huusi Ogunov, "nyt on parasta käydä katsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti".

Näin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit pitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.

4.

Ukko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea. Siitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena vuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan jokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän pimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.

Tämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden käsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän kuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että kun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä arjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa oli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan. Sentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.

"Hohoi!" huusi hän sentähden. "Helei!"

Hän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi kuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen edessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi valaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan:

"Mikä sinä olet, joka kuljet näin yksin metsässä?"

Sittekuin Heikkilä oikein varmaan oli saanut itselleen selvälle, että edessään olevat miehet olivat Suomalaisia, kertoi hän tarkasti kuinka viholliset olivat Noidanojalla peuhanneet. Kun hän lopetti sanoi se mies, joka pärettä piteli:

"Ei tuo mahdottomalta kuulu, mutta kuka takaa, ettet sinä ole vakoilija".

"En ole", vastasi Heikkilä uskottavasti.

"No, tule sitte katteini Malmin luo".

"Tulen niin".

Katteinille, joka juuri oli matkalla Pelkjärvelle päin, kertoi Heikkilä saman, jonka hän oli metsässäkin puhunut. Tämän kertomuksen johdosta antoi Malm kersantti Rosenqvist'ille käskyn muutamalla miehellä mennä ottamaan valtaansa venäläinen vartio Noidanojalla.

"Mutta liikkukaa siellä varovasti", sanoi katteini lopuksi. "Ei tarkoituksena ole ajaa Venäläisiä sieltä pois, vaan ainoasti häiritä heitä, että he huomaisivat meidän olevan valveilla".

Kersantti lupasi noudattaa kaikkea varovaisuutta. Sentähden valitsi hän kuusitoista parasta Savon jääkäriä, jotka hän ennestään tunsi, ja ilmoitti asian heille. Kaikki olivat valmiina kostamaan vihollisille niitä kärsimisiä, joilla he olivat asukkaita kiusanneet.

Juuri kun kersantti oli aikeessa lähteä, tuli Erkki Ollikainen äkkiä hänen eteensä.

"Oletpa sinä, saamari vieköön, riutuneen näköinen", huusi kersantti. "Etkö vielä ole saanut mitäkään tietoa vaimostasi?"

"En! Minne matka?"

Kersantti sanoi paikan ja jatkoi huolettomasti:

"Mielitkö tulla mukaan?"

"Halusta".

"Mutta sinun pitää oitis oleman valmiina".

"Niin olenkin".

Heti lähdettiin liikkeelle. Se oli ylen vaikea, sillä raskas sade oli edellisinä päivinä lioittanut maan, ettei jalka ensinkään tahtonut pysyä sillä. Kuitenkin onnistui Rosenqvist'in, jota vanha Heikkilä opasti, muutaman tunnin perästä joutua lähelle Noidanojaa. Heikkilä vei suomalaisen joukon eräälle paikalle ojan vieressä, josta kersantti erinomaisesti saattoi nähdä Noidanojan sillan ja sen pohjoisessa päässä olevan vartion, jota oli noin viisikymmentä miestä.