Part 5

Juuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin saakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä Venäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.

"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä", ärjyi Jussila, kasvot vimmasta tuhankarvaisina, "nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni. Ei ... tuhat kertaa ei..."

Näin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin nopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja huudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen syöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni suolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja voimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat Venäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin Jussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa hurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään; morsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä hunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja täällä puissa.

Ainoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota katteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen muotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.

Suomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset olivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään toimittamatta.

Venäläinen alaupseeri ja hänen kolme miestänsä antautuivat vangiksi vähintäkään vastustamatta.

Isolla kivellä lähellä laituria istui Erkki Ollikainen tirkistellen joka taholle ympärillensä, tavan takaa nostaen molemmat kätensä kylmää hikeä valuvalle otsallensa. Vähän matkaa hänestä oli Malmin joukko leiriytynyt.

"Erkki parka", sanoi katteini majuritar Segercrantzille, joka samassa lähestyi nuoremman itkevän tyttärensä kanssa, "niin lähellä onneansa ja kuitenkin niin kaukana siitä!"

"Entäs minä", huokasi majuritar, "ettekö te minuakin surkuttele, herra katteini?"

"Onko teillekin vahinko tapahtunut?"

"On! Vanhin tyttäreni, kelpo Annani on myöskin hukassa".

"Hän on ehkä kuollut?"

"Ei, sillä silloinpa hän olisi täällä".

"Hän on ehkä kiertoteitä päässyt pakenemaan Heiniojaan?"

"Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei olisi saattanut jättää minua ja sisartansa".

"No missä hän sitte saattaisi olla?"

"Vihollistemme käsissä. Hän on epäilemättä joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin Erkin nuori morsian!"

Katteini Malm tuumi hetken. Sitte astui hän rivakkaasti Erkki Ollikaisen luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi, syvän vakaisuuden kuvastaessa hänen miehevillä kasvoillaan:

"Herää, Erkki! Et sinä vaikeroimisella ja toimettomuudella saa morsiantasi takaisin. Toimi sillä rohkeudella ja miehuudella, jonka Luoja on sinulle antanut, niin saat nähdä että Hän myös antaa työllesi menestyksen, sillä mieletön ja maltiton mies ei saa suuria tekoja aikaan!"

"Te olette oikeassa, katteini", sanoi Erkki hypäten ylös. "Antakaa anteeksi, että ensimmäinen suru lannisti minua. Tästedes tahdon näyttää että minä sekä voin että tahdon toimia. Pojat", huusi hän ympärillään oleville talonpojille, jotka olivat ottaneet osaa ensimmäiseen taisteluun kirkon vieressä, "tahdotteko seurata minua ryssiä pyytämään?"

"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki mielissään.

Nyt vanha lukkarikin tulla tyllytteli muiden luo. Malmin sotamiehet olivat auttaneet hänen alas katolta, mutta hän oli kavutessaan repinyt vaatteensa arveluttavaan määrään. Hän näyttikin sangen naurettavalta, kun hän vasemmalla kädellään piteli housujensa jätteitä, ojentaessaan oikeansa Erkille sanoen:

"Istuessani katon harjalla näin Venäläisten kulkevan pohjoiseen päin".

"Kiitos ilmoituksesta", vastasi Erkki ja pudisti sydämellisesti ukon kättä, "ja kiitos siitä että soitit tänne katteini Malmin! sitä ei milloinkaan Savossa unhoteta".

"Oh ... hoo ... hm ... hm ... se on liikaa ... täytin vaan velvollisuuteni", änkytti ukko, kun eivät ainoasti katteini Malm ja rovasti Sievo, vaan majuritarkin lämpimästi kiittivät häntä. "Herra jestas, minä olen valmis soittamaan, niin vaikkapa monta viikkoa, jos vaan siten saisin soitettua tuon kirotun ryssän maasta pois".

Sittekuin ne, joilla ei ollut kelvollisia pyssyjä, olivat niitä saaneet katteini Malmilta, jolla aina oli semmoisia mukanaan retkillänsä vapaaehtoisille jaettavaksi, lähti Erkki joukkoinensa samalle taholle, jonne Venäläiset olivat paenneet. Muutama minuutti sen jälkeen kantoi neljä sotamiestä Mikko Ikosen kirkosta, hänen kuumeen houreessaan huutaen ja remuten vaatiessaan pyssyänsä, että hän sitte ryssälle, joka ampui häntä ihan pääkuoreen, saisi maksaa "vanhaa viinavelkaa".

II.

TUPA VAAJASALON SAARELLA.

1.

Kallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia järviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin monimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja on epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne antavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen miellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva havumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla jokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä kallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee ylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä koonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä esiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä siirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja alastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa ilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin kanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä yhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita etelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen luonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla pohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on kuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös tavallansa on suurenlainen, sillä _kaikki_ luonnossa todistaa sen suuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa mateleva, melkein näkymätön mato.

Siinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja jakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki, josta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen päin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine solineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää tietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden pohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka kerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden, mutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka täällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.

Loistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt Toivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse partiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.

Pieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata seinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli kaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä rappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua täällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.

Penseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä viheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti valaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää, jolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, "pitkätooli" akkunan vastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon muistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli tuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät auringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies Paavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi ja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja Paavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen päässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari kääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten virkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat niiden lehtiin.

Tuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa kaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat saivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut äänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan vihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin katsojan silmissä.

Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan, painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi saamansa olven ja viinan.

Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin ajattelemaan toista elämää.

Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa, vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt Sandels itse.

Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella, ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa. Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi venäläisellä alueella.

Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti makuuhuoneenansa.

"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei ole haitaksi".

Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.

Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua, ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin. Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?

Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan kaupungin kautta.

"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä. Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on minulle osoittanut".

Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa ijässään oleva soturi tuli huoneesen.

"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa tutkimusretkellänne?"

"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa", vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme sieltä".

"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"

"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".

"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole kuullutkaan sitä nimeä".

"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin, jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta päästä pakoon".

Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä pöytää.

"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa oikea".

Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti kiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita tavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.

Yht'äkkiä kuvautui sinne niin elävä ja miellyttävä tapaus, ettei hän saattanut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

"Mikä nyt on?" kysyi kenraali ja katsoi tutkivasti katteinia.

"Tulkaa itse katsomaan", vastasi Malm jättäen puoli akkunaa Sandels'ille, joka yhtä mieltynein katsein seurasi tapauksia Kallaveden pinnalla. Eivätkä he olleetkaan ainoat, jotka tarkastivat menoa tuolla etäällä. Pienelle tasangolle, joka ulottui kenraalin asunnosta rantaan, ja jota kuitenkin siellä täällä pienet pensastot katkasivat kuitenkaan estämättä vapaata näköalaa järvelle päin, kokoontui pienessä ajassa upseeria ja sotamiehiä sikinsokin, ja kaikki katselivat mitä tarkimmasti tapausta järvellä.

Tämä siellä tapahtui!

Eräästä pohjoisimmasta saarista tuli kaksi parkassia, isompi ja pienempi, hiljaa soudellen eteläänpäin. Ne näyttivät olevan tutkimusretkellä, sillä ne poikkesivat kaikkiin saariin, joiden ohitse kulku kävi. Nenässä tangon päässä liehui Ruotsin lippu.

Ehdittyä jotenkin Toivolan kohdalle pidättivät ne yht'äkkiä ja muutaman silmänräpäyksen perästä pistäisi kolme venäläistä venettä, joista jokainen oli suomalaisia aluksia isompi, hyvällä vauhdilla ja purjetuulta esille erään lounaassa päin Toivolasta olevan niemen takaa.

Vesitaistelu alkoi kohta. Taistelevat sekaantuivat toinen toisensa ympärille. Pyssyjen ja pienten tykkien pauke kuului varsin hyvin maalle, sillä matkaa ei ollut kuin korkeintaan venäjän virsta. Milloin oli ruudinsavu vahvana pilvenä peittämässä taistelevia katsojilta, milloin hajosi se ja silloin näkyi tuo miellyttävä kuva koko suuruudessaan.

Semmoisessa tilaisuudessa nähtiin kuinka molemmat isommat veneet (suomalainen ja venäläinen) olivat joutuneet lähempään taisteluun keskenänsä, pienemmän suomalaisen veneen alinomaisen ampumisen ja rohkeimpien liikkeiden kautta koettaessa estää molempia isompia vastustajiansa pääsemästä sitä liian lähelle.

"Sotakiikarini", huusi Sandels levottomasti. "Missä se on?"

Katteini Malm oli pian tuonut sen. Sandels nosti sen heti silmällensä.

"Ah", huusi hän, "he uskaltavat iskeä kiinni veneesen! Uljaita poikia! Varmaankin se on kersantti Lovén, joka on tuon reiman tempun toimeenpanija. Ah ... ah ... ah ..."

Kenraalin tätä sanoessa vaipui Venäjän lippu tangolta alas ja kaikuva hurrahuuto tervehti rannasta tätä tekoa.

Voittava suomalainen vene kääntyi nyt toisten vihollisveneitten puoleen. Pienin pakeni muutaman laukauksen ammuttuansa, toinen ammuttiin upoksiin.

Hetken perästä kääntyivät molemmat suomalaiset parkassit, muassansa valloitetut veneet, suoraan Toivolaa kohden, jonka rannalla suurin osa Sandels'in joukkoa odotti voittajia.

Kenraali astui sill'aikaa kartan luo.

"Kas tässä, katteini", sanoi hän ja näytti sormellansa tietä Toivolasta, Kaavin, Sysmän, Taipaleen, Joensuun, Tohmajärven ja Pelkjärven kautta Ruskealaan, "tuota tietä teidän tulee mennä. Ottakaa mukaanne niin paljon väkeä kuin luulette tarvitsevanne. Te olette juuri sopiva mies johtamaan tätä retkeä. Talonpoikia aseilla varustettavaksi löydätte kyllä matkalla. Mutta lähtekää oitis matkaan".

Malmin silmät säkenöivät, ja hän sanoi puoleksi leikillä, osoittaen Sortavalaa:

"Miksi ette pitkittänyt määräystänne tuonne saakka?"

"Ehkä minun olisi tarvinnut", sanoi myös Sandels leilillään. "No, no, onpa sekin hyvä, jos saatte varman aseman Pelkjärvellä".

Kun ilta levitti himmeät varjonsa seudulle, oli Malmin joukko jo valmiina matkalle, joka ennen pitkää oli tuleva niin loistavaksi ja muistorikkaaksi. Huutaen: "eläköön kenraali! eläköön Suomi!" lähti hän liikkeelle osaksi ketjussa, osaksi joukossa Toivolan itäpuolella olevien taajojen metsien lävitse.

Suurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa metsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei kauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä mainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen syvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo, parhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen salmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui pitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä metsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.

Sen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti Tikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut itselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja varustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää minkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi kuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja katon valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan tuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään ollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin seutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko saarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he mielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.

Antti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut tunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen luultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.

Ei kukaan tietänyt varmuudella mistä hän oli tullut. Toiset luulivat hänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta. Varmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan liitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi. Tämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista uteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.

Vaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset kuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä hänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt todistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään. He seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja tekemisiänsä.

Mutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen onnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.

Aikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän soutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin tapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin Vaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun neljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei Antin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät Anttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.

Tämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa Vaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu mitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen ohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen nähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän tähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen kanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa ilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.

Kun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia liikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä heidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli Antti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä, tekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja tykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio runsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut vähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan semmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä kovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että he pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema kääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.

Antti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä onnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi siitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa Vaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen vihamieheksensä.

Eräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä ylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti Tikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat tehdyt:

"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa".

"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna", lausui toinen.

"Tule", sanoi ensimmäinen. "Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän kotona".

"Kuinka sen tekisimme?"

"Akkunasta, tietysti".

Kalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta olisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään nähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja, karhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.

Häpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.