Part 4

Pohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että heillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia, käymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia niin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat venäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin vastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä kalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät uudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset ohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet keisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat heidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen horjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja Suomalaisten täytyi vetäytyä takasin.

Kirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset Erkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän tarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin joutua Venäläisten käsiin.

Suurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat kannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat tytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon vanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri astuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.

"Haa!" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, "enpä myöhästynyt!"

Hänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän hälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään vihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme peljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.

"Suuri Jumala", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti pahinta. "Oi, jos Erkki olisi täällä."

Jussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian pakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä hänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä mistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna Segercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen katteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja irtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni sanoen:

"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse".

Kun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään vanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon hyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen ylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi, että hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän tainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.

Katrin hätähuuto oli kuulunut rannassa oleville Suomalaisille asti.

"Taivaan Jumala, se on Katri!" huusi Erkki. "Kaiken pyhyyden nimessä, seuratkaa minua, sillä hän on joutunut vihollisten käsiin".

"Ja minun Annani on myös siellä!" huusi majuritar suuren pelvon vallassa.

"Minun molemmat tyttöni ja ukkoni ovat myös kirkossa", karjasi Ikosen akka. "Oletteko miehiä pelastamaan heitä jokaista!"

Tuumasta toimeen, Suomalaiset hyökkäsivät eteenpäin. Lähinnä olevat ryssät heitettiin sivulle taikka lyötiin maahan, ja Suomalaisten pieni urhea joukko tunki eteenpäin puolen kirkkomaan ylitse, jonka he peittivät Venäläisillä kuolleilla ja haavoitetuilla. Mutta edemmäksi eivät Suomalaiset päässeet sillä taaja venäläinen soturirivi sulki päättävästi tien.

Erkki oli kuin järkensä kadottanut. Mielipuolen tapaisena hyökkäsi hän Venäläisten kimppuun, ja hän antautui semmoisille vaaroille alttiiksi, että hänen oman väkensä lopuksi täytyi temmata hänen mukaansa palausmatkalle.

"Älä nyt ole hulluna, Erkki", sanoi joku talonpojista. "Jos Katri on Venäläisten vallassa, niin eihän ole mahdotonta saada häntä sieltä pois jos sinä elät, mutta..."

"Vaiti, älä enään puhukaan siitä", huusi Erkki ja ponnisti kaikkia voimiansa päästäkseen irti; "minä otan hänen sieltä taikka kaadun. Tämä ryssien tännetuominen ja morsiameni rosvoaminen on tuon Jussilalurjuksen tekoa. Hänen sydänverensä minä tahdon nähdä. Päästäkää minut, muuten saatte syyttää itseänne!"

Näin sanoen teki hän niin väkevän liikkeen, että kolme rengeistä, jotka pitivät häntä, kaatuivat maahan. Erkki hengitti vähän ja oli juuri uudestaan hyökkäämäisillään eteenpäin, kun Katrin isä levollisesti asettui hänen eteensä. Ukko oli nyt aseetonna, sillä sen pitkävartisen kirveen, jota hän taistelussa oli käyttänyt, oli hän hakannut pirstaksi Venäläisten kalloihin.

"Erkki", sanoi vanhus ja katsoi moittivasti vävyänsä, "mikä sinuun tulee, kun käyttäydyt kuin hullu! Niin, hyökkää minunkin päälleni", jatkoi hän edelleen levollisena, "mutta ainoasti minun ruumiini ylitse pääset sinä kirkkoon. Missä nyt on se levollisuus, joka sinulla ennen on ollut; missä se kylmäverisyys, josta niin usein olet ylpeillyt? Jos nyt hyökkäät tuonne keskelle venäläistä joukkoa, niin et siellä montaa minuuttia hengissä pysy, ole kuinka miehuullinen tahansa. Mitä sillä sitte olet voittanut? Et mitään! Parempi on että sinä järjellisesti ajattelet, jotakin viekasta keinoa, jolla Katrin pelastat; silloin ennen saat tuumasi toimeen. Muuten saatat olla levollisena siitä ettei Katrille mitään pahaa tehdä, sillä minä tiedän, että Jumala suojelee häntä niinkuin kaikkia viattomasti onnettomia. Usko minua, Erkki, Jussilan pahat aikeet käyvät kyllä tuhoon; Jumala sallii hänen tosin hyökätä eteenpäin väärää tietä, ja koota itselleen rikosta rikoksen perään, mutta ainoasti määrätyn ajan. Sitte panee hän voittamattoman esteen hänen pahuudellensa, ja silloin saa hän kärsiä kaiken ilkeytensä rangaistuksen. Ei kukaan meistä usko, että luonnollinen kuolema lopetti Heiniojan entisen voudin, vaan kyllä tuo Jussila sen katkaisi saatanallisilla kujeillansa, ja kyllä sinä saat uskoa, että Jumala on kirjoittanut senkin ilkityön mieleensä, ja kerran sen tuomitsee. Toimi sentähden järkevästi ja koe ensin vaan pitää itseäsi hengissä, että sitte saatat vähentymättömällä innolla rosvoa vainota. Niin, minä lupaan seurata sinua kaikkialla, ja minä olen varma siitä, että useimmat tässä läsnäolevat eivät myöskään kiellä apuansa vaimojen tempaamiseen vihollisen käsistä. Eikö niin, pojat?"

"Niin, niin", huusivat kaikki. "Me seuraamme sinua, Erkki, minne vaan menet!"

Katrin isän puhuessa, tuli Erkki yhä levollisemmaksi, ja kun vanhus lopetti puheensa, ojensi hän ukolle kätensä, virkaten:

"Te olette oikeassa, isä Pekka. Minä noudatan teidän neuvoanne, vaikka se nyt ensin tuntuukin vaikealta ja tuskalliselta; mutta Jumalan ja ystävieni avulla meille kyllä onnistuu saada vaimonne takaisin".

"Niin oikein, Erkki", lausui majuritar. "Jahka minä pääsen kotio, lähetän sinulle kaikki palkolliseni. Talon työt saavat olla niin kauvan tekemättä. Minullakin on tytär takasin saatavana, niinkuin sinulla, Pekka, ja..."

Majurittaren sanat keskeytyivät siitä että Venäläiset nyt levittivät riviänsä, kiertääkseen Suomalaiset ja estäen heiltä palausmatkan veneille, sekä siten pakoittaakseen heitä antautumaan. Lähenevä vaara antoi taas Erkille kaiken kylmäverisyytensä takasin ja hänen onnistui päästä veneille ennen Venäläisiä. Suomalaisten päättävä asento sekä se uljuus, jolla he tekivät vihollisen ensimmäisen rynnäkön tyhjäksi, vaikuttivat ettei Venäläisten katteini enään rohjennut panna väkeänsä toiselle samanlaiselle tappiolle alttiiksi.

Taistelun kestäessä soivat kellot yhtenään. Usean kerran yrittivät Venäläiset tunkea pienestä tornin ovesta, mutta lukkari oli pannut sen lukkoon ja vielä lisäksi varustanut sen vahvalla puukangella, että kuluisi pitkä aika ennenkuin Venäläiset saisivat sen murretuksi. Yhä selvemmin kaikui valtava soitto ja ääni kulki tuulen siivillä Nevajärven itäistä rantaa marssivan Malmin joukon luo asti.

"Tuo on ihan varmaan hätäkello", huudahti katteini Malm, ratsastaessaan joukkonsa etupäässä, toisella puolella prikaatinajutantti Vallgren ja toisella kornetti Brandenburg. "Onkohan tuo Juvan kirkolta?"

Rietu Pekkolainen, joka oli varsin lähellä katteinia, kuuli hänen kysymyksensä ja vastasi:

"Niin, herra katteini! Suokaa anteeksi, että puutun puheesenne, mutta tuo soitto kuuluu Juvan kirkolta!"

"Tiedätkö sen varmaan?"

"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt".

Malm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti Rosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan jääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin mahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut, pyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen väliin.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon korville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.

Jota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen katteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui näillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä aavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli hän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai hänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.

Hän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi. Monen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden että hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä, pettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon pantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni pirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi alaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti olevan auttamattomasti hukassa.

Kun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä käsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa nytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa riensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi päässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren morsiamen edessä.

Sakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila turvautui.

8.

Vanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin vahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi ne väsyttää.

"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua", mumisi hän itsekseen. "Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka tietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta", jatkoi hän rohkeammin ja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, "minä soitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua".

Kellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat sangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama satu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli joutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli upottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin ehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä kuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen toimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein ääni koko Suomen kaikista kelloista.

Viidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat ylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli irroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään portaat ylös, jos tarve niin vaatisi.

Pysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin kansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla virkistyttävän.

"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia", huudahti hän. "Oi, näin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III, kunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku Ankarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä aikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli täällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja selkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm peittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja kyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli kuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan vielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli sodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso, kiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli jalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi Tarkka ... sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen ... mutta vaiti ... mitä melua se on ... ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea, te lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka, 'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin rintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja Cronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti, sepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En ikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes Viipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen laivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa pieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että kuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä kuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? -- Mitä se on, majesteetti, sanoin minä. -- Hyvä on, sanoi kuningas, saat sitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet kuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin tikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p----leen luoti tuli ja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa kiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä hän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis jossakin?' -- Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin mä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas. Jassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman tämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja pani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta sanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni ja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta, niin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän sanoi... Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven takana pitää! Niin, koett ... mi ... mi ... mitä p ... kirotut noidat; luulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven alle, sillä siltä tuo kuului ... niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia portaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!"

Lukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat ylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan, ensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa kaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.

Yhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu muuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli tehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat äänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä saattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä. Kuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt tarjoutuvan.

Hetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta ylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas. Alaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille onnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen kattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita ei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat putosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä oli kuitenkin mittaa tarpeeksi.

Vanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta vuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.

"Minä olen hukassa", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta heti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt enään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen torninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut katolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän tyytyväisemmäksi.

"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni", sanoi hän itsekseen, "ja ruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun vaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin".

Tuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän kuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan vahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä kirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi silloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä päin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta kirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään saatettu huomata.

Kun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään. Pakonsa olikin tapahtunut "kreivin aikaan", niinkun sanotaan, sillä hän oli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin onnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.

Kätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua, kirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa, ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:

"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä luullut teitä niin tyhmiksi!"

Hän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti ruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.

"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä", vaikeroi hän. "Nuo kirotut ryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua kuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen".

Venäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun kello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi. Siinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin luukusta:

"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.

"Ampukaa tuo", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. "Hänen meidän pitää saaman valtaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut Suomalaiset yhteensä!"

Pari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet. Rosovski raivostui.

"Kurjurit!" karjasi hän ja tempasi pyssyn eräältä jääkäriltä, "näin teidän pitää ampua!"

Mutta ei katteininkaan käynyt paremmin kuin että hänkin ampui ohitse koettaessaan tappaa peljästyksestä jo puolikuollutta lukkaria, joka vaan vaivoin pysyi katolla ja hädässään jupisi kaikki rukoukset ja virrenvärsyt, jotka tällä kovanonnen hetkellä tulivat hänen mieleensä. Yhä enemmän vimmastuen onnistumattomuudestaan, ojensi katteini vielä kerran pyssynsä ja tähtäsi niin huolellisesti kuin taisi. Sormi läheni lipasinta ja oli juuri lähettämässä kuolettavaa luotia, kun reima laukaus pamahti pohjoisen puolisella aidalla ja luoti sattui hänen kivääriinsä niin väkevästi, että se singahti hänen kädestänsä monta kyynärää sivulle päin.

"Hyvin ammuttu" huusi samassa katteini Malm ja hyppäsi vikkelästi aidalle; "se oli oikea mestarilaukaus, Rietu Pekkolainen!"

Kirkonaidan ylitse hyökkäsi samassa Malmin pataljoona, kovalla hurraamisella, painetit valmiina pistoon, ällistyneiden Venäläisten päälle.

9.

Kirkon pieni sakaristo oli mitä yksinkertaisimmin kalustettu. Akkunan alla oli iso tammipöytä, jolla oli pieni yksinkertainen kuvastin. Molemmilla sivuseinillä oli kiinteitä penkkiä ja pöydän edessä kaksi korkeaselkäistä tuolia. Ne olivat varmaankin ylen vanhoja ja niiden maalaus oli jo useasta kohden kulunut pois. Katto, josta mitä yksinkertaisin puinen kruunu riippui, oli kaiketi joskus maailmassa ollut valkoinen, mutta siitä ei enään ollut jäljellä pienintäkään jälkeä. Nurkassa oli liesi, jonka mustassa reijässä puoleksi kuivuneita lehtipuun oksia oitis pistivät katsojaa silmään.

Kun Katri kuuli raskaan, raudoitetun oven sulkeutuvan, kävi kylmä väristys hänen ruumiinsa lävitse ja hän kätki pään käsiinsä. Hänestä tuntui niin autiolta ja tyhjältä kuin olisivat Jumala ja ihmiset hyljänneet hänen.

Muutama hetki sitte oli hän ollut niin onnellinen. Silloin oli elämä hymyillyt hänelle, ja jos joku olisi sanonut että kauhea onnettomuus uhkasi häntä olisi hän nauranut tälle synkälle ennustukselle. Ja nyt? Kuinka olikaan kaikki muuttunut!

Verrattomalla pelolla rupesi Katri tutkimaan kaikkea sakaristossa. Vihdoin tuli hän akkunan luo. Siitä näkyi vaan jylhä metsä. Kirkon kiviaita oli tässä niin lähellä, että helposti saattoi akkunalta astua sille. Hyppäys sille vaan, niin oli metsä ja vapahduksen toivo edessä.

"Jumala, jos rohkenisin", ajatteli Katri itsekseen ja nousi pöydälle. "Särkeä akkuna ja sitte ... mutta vaiti, minä kuulen askeleita! Taivaan Herra, jos se olisi..."

Ajatuksensa keskeytyivät kun avain varovasti pantiin reikään ulkopuolella. Hiljainen vääntö ja ovi aukeni, mutta suljettiin vasta.

Jussila seisoi Katrin edessä. Hänen rintansa aaltoili levottomuudesta ja silmissään säihkyi hurja tuli kun hän sanoi:

"Meidän täytyy oitis lähteä täältä".

"_Meidän_", kertoi Katri painavasti. "_Meidän_!"

"Niin, sinun ja minun".

Katri pudisti päätään ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt voudin sanoja. Sitte sanoi hän niin levollisella äänellä kuin hän suinkin saattoi:

"Minä menen mieheni luokse!"

"Etpäs mene, sepä onkin juuri vältettävä".

Katrin jo ennestään pelvosta vaaleat kasvot vaalenivat yhä enemmän. Ensimmäisessä hämmästyksessään oli hän kadottanut kaiken järkensä. Vihdoin hän kuitenkin pakoittui rohkeaksi ja sanoi:

"Sinä tiedät että Erkki on mieheni, ja minä olen vast'ikään Jumalan ja ihmisten edessä luvannut seurata häntä. Päästä minut sentähden menemään!"

"En, siit'ei tule mitään", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. "Sinä seuraat sen sijaan minua".

"Sinua! En koskaan!"

"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan sävyiseksi", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin myrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: "Jo kun sinä olit lapsi, olin minä vimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä vannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en muista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit oleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä sentähden että minä olen ruma ja ilkeä", jatkoi hän taas pirullisen pilkallisella naurullansa, "sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja silloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä pitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa toista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä, pohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä pahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun kokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja kuinka..."

"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin kohdellut sinua kaikin tavoin hyvin", keskeytti Katri häntä.

"Älä puhu hänestä", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen. Yksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen sielussansa. "Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä pitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja sentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on tämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja vihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän saata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he ovat suuresti erhettyneet. Katri", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui melkein rukoilevaksi, "minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun tähtesi tulla mielettömäksi, jos..."