Part 3

Viittauksella annettuaan sotamiehelle luvan poistua, astui hän tuumivana sinne, missä koko varasto oli kuormitettuna vaunuihin, pitkien sitä varten tehtyjen puusuojusten alla. Hän pysähtyi eteläisimmän kohdalla.

"Näitä ei jätetä vihollisen valtaan", mumisi hän itsekseen. "Ennen poltan itse kaikki tyynni".

Näin sanoen poistui hän nopeasti Valkeamäkeen päin.

Mutta hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun sorea, vahva mies, puettuna suomalaisen talonpojan yksinkertaiseen pukuun, astui esille sen nurkan takaa, jonka vieressä Venäläinen oli itsekseen puhunut.

"Polttaa ... polttaa", ajatteli Suomalainen itseksensä. "No, siitä nyt kumminkin syntyy pitkä valhe. Meikäläisiä on tulossa tänne päin, luulen ma, koska ryssä oli niin levoton. Hyvä, silloin me rupeamme toimeen, Kenttä ja Kristeri Hokkanen suostuvat myös tähän seikkailuun, sen tiedän".

Tämä nuori talonpoika oli Erkki Ollikainen, joka sattui olemaan tervehtimässä erästä paikkakunnalla asuvaa sukulaista. Jo kauvan oli Erkki pahoilla mielin ja yhä yltyvällä vihalla katsellut vihollisen ynseätä menoa ja joka päivä uudistuneita hirmuisuuksia maan asukkaita kohtaan; ja itse oli hänen täytynyt eräänä päivänä huhtikuun lopussa päätä pahkain syvän lumen lävitse paeta läheneviä vihollisia. Tästä ja paljosta muusta kurjuudesta, jota hän oli nähnyt lyhyellä ajalla, mitä sotaa oli kestänyt, oli hänen sydämessään syttynyt sammutettumaton halu kostaa anastajia. Tämä ajatus oli yhä lujemmin juurtunut hänen mieleensä, ja hän odotti vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa tuumaa toimeen. Tämä tilaisuus oli nyt tarjoutunut. Ne miehet, joiden luo hän aikoi mennä, olivat lautamies Kenttä ja talollinen Kristeri Hokkanen, molemmat samanmielisiä kuin hänkin.

Tullessansa ensinmainitun luo oli siellä jo muuan sama-asianen nimeltä Gummerus sekä seudun maanmittari, Boisman. Nämät olivat mitä vilkkaimmassa keskustelussa kun Erkki astui huoneesen. Kaikkien katseet kirkastuivat nähdessään hänet.

"Tässä on oikea ja uskollinen Suomalainen joka ei milloinkaan petä", sanoi Kenttä ja pusersi Erkin käsiä. "Oletko kuullut venäläisten viimeistä julmuutta?"

"En", vastasi Erkki.

"Kaksi jääkäriä tuli aamulla viisaan-Kerstin pirtille Valkeamäellä ja tekivät siellä puhdasta. Se oli pian tehty, kosk'ei pirtissä ollut suuria otettavia. Mutta nyt tulee pahin. Sotamiehet tahtoivat viinaa, tietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti oli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa, mutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat hänen sängyntolppaan. Sitte sytyttivät he pirtin tuleen, joka oli niin perin kuiva ja sentähden paloi kuin taula, ja..."

"Pedot", mumisi Erkki puoliääneen ja puristi hurjasti nyrkkiänsä.

Kenttä jatkoi;

"Ja tiedättekö mitä venäläinen katteini sanoi saatuansa tiedon tästä ilkityöstä?"

"Emme, emme!"

"Hän nauroi tavallista pilkallista nauruansa kun Hokkanen kysyi eikö sotamiehiä rangastaisi. Sitte sanoi hän:

"Sehän oli vaan vanha akka, joka kaikissa tapauksissa pian olisi kuollut!"

"Siinä näemme, mitä itsellemmekin saatamme odottaa", virkkoi nyt Boisman. "Kesken parasta untamme saatamme surkeasti kuolla liekkien keskelle. Ei, parempi on silloin..."

"Minulla on ehdoitus tehtävänä", keskeytti Erkki.

"Antakaas kuulua; mikä se on?" huusivat toiset.

Erkki kertoi sitte niin tarkkaan kuin osasi sen yksinpuheen, jota hän arvaamattansa oli joutunut kuulemaan, ja lopetti näin:

"Nyt on minun mieleni, että me niin pian kuin suinkin, jo tänä päivänä, käymme vartion kimppuun täällä ja Valkeamäellä. Onhan meitä niin monta, että me kyllä heidän kanssansa tulemme toimeen!"

"Se oli hyvä ehdoitus", vastasi Gummerus. "Meidän pitää kuitenkin pitämän sitä salassa siksi kun se puhkee ilmi".

"Niin, ehdoitus ei ole hullumpi", vakuutti maanmittari. "Minä vastaan neljästä rengistäni. Ne ovat vahvoja miehiä, jotka eivät tee takaperoa, kuu miestä kysytään".

Päivällisten aikaan oli iso osa paikkakunnan väestöä salaa kokoontunut puoli peninkulmaa Iisalmen itäpuolella, jossa metsä oli laajin ja jossa oli vaikein heitä huomata. Täällä päätettiin yksimielisesti, että talonpoikien piti Erkki Ollikaisen johdolla valtaaman Iisalmen vartion, sekä Boismannin ja Gummeruksen samassa tarkoituksessa hyökkäävän Valkeamäen vahtijoukon kimppuun.

Tämä päätös tehtiin 6:na päivänä toukokuuta ja pantiin oitis täytäntöön.

Katteini Baronovits ei sinä päivänä ollut paraalla tuulella. Nuuttaruoska oli alinomaa liikkeessä Valkeamäellä, jossa katteini ei huomannut kaiken olevan mielensä mukaan.

Hänen paraillaan lyödessään ja kirotessaan, hämmästytti häntä Boisman, joka viritetty pistooli yhdessä kädessään ja paljastettu sapeli toisessa tuli suoraan hänen eteensä.

"Antautukaa", kehoitti maanmittari; "kaikki vastarinta on nyt jo turhaa".

Näin sanoen osoitti hän ympärillä oleviin renkiin ja talonpoikiin, jotka liikoja juttelematta ja meluamatta olivat hyökänneet vahtisotamiesten kimppuun, joita he raivoissaan pitelivät vähän pahoinkin.

"Antautua", vastasi Baronovits pilkallisesti, "en koskaan!"

Tämän sanottuaan kokosi hän harvat lähellänsä olevat sotamiehet ja hyökkäsi Suomalaisia päin aikoen "lyödä itsensä lävitse"; mutta juuri kun tämä oli menestymäisillään, tarttui Boisman hänen suoliinsa. Ryssä huusi, kirosi ja sivalsi voimallisesti ympärillensä, mutta maanmittari, joka oli väkevä mies, ei hellittänyt iskuansa.

"Pidä häntä vaan lujasti kiini", huusi Gummerus; "jahka minä selviän näistä riivatuista, tulen minä sinua..."

Hän ei saanut lopettaa puhettansa. Venäläisen painetinpisto taittoi sen. Gummerus kaatui ja olisi epäilemättä vimmastuneilta "moskoviiteilta" saanut varman kuoleman, ellei munan joukko talonpoikia samassa olisi töydännyt esiin ja sulkenut Venäläiset kehään. Nähtyänsä kuinka suuri joukko heitä ympäröi, heittivät he aseensa.

Melkein samassa kuin Gummerus haavoittui, sai Boisman, joka Baronovits'iä pidellessään ei saattanut käyttää molempia käsiänsä, niin tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui maahan, vetäen venäläisen katteinin perässänsä. Tämä joka ei kuitenkaan ollut haavoittunut nousi heti ylös ja riensi pakoon kun hän näki, että koko vartio oli antautunut. Hänen onnistuikin monen seikkailun perästä saavuttaa pääjoukko.

Ollessaan tainnotonna maassa, sai Boisman vielä kaksi haavaa. Ne olivat tosin sangen vaarallisia, mutta onneksi eivät kuolettavia. Sekä hän että Gummerus toipuivat jälleen.

Valkeamäen vartio oli kuitenkin otettu.

Iisalmella oli kohtaus kuumempi.

Kun Erkki Ollikainen joukkonsa etunenässä, Kenttä ja Kristeri Hokkanen rinnallansa, tuli esille metsästä, oli venäläinen vartio jo aseissa, peljästyneenä ampumisesta Valkeamäellä.

Talonpojat hämmästyivät ensin, mutta kaikki päättämättömyys katosi, kun Erkki juoksi eteenpäin ja huusi, osoittaen Venäläisiä:

"Tuossa ne ovat! Sallimmeko heidän paljaan näkynsä meitä pelottaa?"

"Emme, emme", huusivat kaikki, ja Erkki muutamaa askelta edellänsä hyökkäsivät kaikki hurjasti vartion kimppuun. Tämä laukasi täyden laukauksen, mutta vaikka matka oli niin lyhyt, ei kuitenkaan sattunut kuin yksi luoti, jonka uhriksi joutui nuori talonpoika Iisalmelta.

"Eteenpäin vaan", huusi Erkki ja juoksi johtavaa alaupseeria kohden, jonka hän kaatoi hyvin tähdätyllä luodilla. Sitte ei taistelua enään kestänyt kauvan. Loput vihollisia otettiin vangiksi; ainoastaan aniharvan onnistui hiipiä pakoon.

Venäläisten varat olivat nyt Suomalaisten hallussa, ja majuri Bofinin tullessa vallitsi Iisalmessa täysi rauhallisuus.

Kun majuri oli saanut tiedon tämän onnellisesti loppuneen asian laidasta kutsutti hän luoksensa Erkki Ollikaisen, Kentän ja Hokkasen ja kiitti heitä julkisesti väkensä edessä heidän miehuudestaan ja päättäväisyydestään sekä kysyi lopuksi, eivätkö he tahtoisi ruveta sotapalvelukseen. Kenttä ei saattanut ruveta, hän oli jo liian vanha, mutta Erkki Ollikainen ja Hokkanen suostuivat ilolla ehdotukseen.

Heti tultuansa Sandels'in pääpaikkaan sai Erkki ennenmainitun kunnianmerkin.

Hän otti sittemmin osaksi sotamiehenä osaa melkein kaikkiin taisteluihin kesän aikana, osaksi hän itse harjoittamansa vapajoukon etupäässä harhaili halki Savon ja Karjalan ja teki Venäläisille niin suurta haittaa, ottamalla heidän pieniä vartioitansa ja ruokavarojansa, joita kuljetettiin pääpaikasta pitkin, että vihollinen usein joutui pahaan väliin. Kun katteini Malm sai Sandels'in käskyn käydä sotaa omin päinsä, seurasi Erkki häntä, ja tultuansa Nevajärven tienoille, ei hän saattanut vastustaa haluansa palavan sodan aikana vihityttää itsensä ja lapsuutensa rakkauden esineen, Heiniojan kauniin Katrin avioliittoon. Asianomaiset muototemput olivat pian täytetyt ukko Sievon ystävällisellä avulla, ja vihkiminen tapahtui, niinkuin tiedämme, pienessä kirkossa Nevajärven rannalla.

6.

Metsä, joka ympäröi kirkkoa, ulottui idässä ja etelässä varsin kirkkoaitaan saakka, pohjoisessa sitä vastoin oli noin 50 kyynärää leveä lakeus, jossa sadottain kantoja todistivat että metsänhakkaajan kirves täällä oli ottanut saaliinsa. Täällä venäläiset jääkärit alkoivat taistelun.

Huolimatta niistä luodeista, jotka soivat korviensa ympärillä, seisoi Erkki Ollikainen aidan vieressä ja ampui sen kuin hän kerkisi sekä kehoitti väkeänsä olemaan huolimatta vihollisen luodeista. Kirkon itäpuolelle oli hän asettanut taitavimmat ampujat, käskyllä pitämään tarkkaa huolta yrittäisivätkö viholliset sen kautta kiertää heidän kimppuunsa. Varovaisuus olikin paikallansa, sillä ennen pitkää rupesi sieltäkin kuulumaan laukauksia ja puoli tusinaa ryssiä, jotka aikoivat sen kautta hiipiä hautausmaahan, työnnettiin verisin päin takaisin.

Niissä oli Jussilakin, Heiniojan petollinen vouti. Hänen väjyvät ja kavalat katseensa etsivät jotakin paikkaa, josta hän salaa saattaisi hiipiä sisälle, mutta eräs kalastaja Inkajärveltä huomasikin hänen samassa. Kalastaja oli viekas veijari eikä ollut huomaavanansa Jussilan tuumia. Tämä luuli sentähden aikeensa menestyvän. Puoli ruumistansa oli jo aidalla, kun kalastaja yht'äkkiä oikasi vanhan museettinsa ja laski laukauksen, huudahtaen: "Tuosta saat palkkasi, petturi!" Kalastajan aikomus oli kyllä hyvä ja silmänsä myöskin, mutta hän oli vanha ja kätensä vapisi juuri kuu ruuti syttyi. Luoti tosin lensi piipusta, mutta se ei mennytkään sinne, johon sen piti menemän; Jussilan ennestään repaleinen lakki, tuli nyt vielä repaleisemmaksi singahtaessaan omistajansa päästä metsään, jossa se sitte sai mädätä. Kun ei Jussila osannut aavistaakaan tämmöistä vastaanottoa, peljästyi hän niin, että hän samassa silmänräpäyksessä nurin niskojensa putosi aidalta.

Erkin, joka itse tahtoi nähdä oliko mitään peljättävää idästä päin, piti juuri rientämän sinne, kun hän yht'äkkiä näki edessään Katrin morsiuspuvussaan, majurittaren tyttärinensä sekä muut vaimot.

Hän vaaleni Katrin nähdessään.

"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä", sanoi hän sulkien Katrin syliinsä. "Täällä ei ole naisten oltava".

"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän puolestamme", sanoi majuritar. "Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja joiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu".

"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten välillä", sanoi Erkki huolestuneena.

"Me luotamme Jumalaan", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo. "Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa".

Tuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen kuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella miehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja kruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä levollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja, hämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen ja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja tämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui valkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja voimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa jos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta aina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän näki ettei se sattunut Erkkiin!

Seisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka poikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi hän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.

Mikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli, joka riensi esille huutaen surkealla äänellä.

"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei madollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko mitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran pääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa kuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette tehneet ilmaseksi", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka jo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä, jotka haavoitettuja hoitivat. "Tytöt, tytöt!" huusi hän tyttärilleen, jotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, "missä te aikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi. Oi, teitä syntiset kanaljat", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä läheneville vihollisille, "jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana möhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin..."

"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän", keskeytti Katri häntä samassa vakaalla äänellä. "Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä hänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee sieltäpäin".

Sittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla koristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli yläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli vaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen kalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan Mikkoukon.

Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi haavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan. Nuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin yhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin kovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa tointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.

Kun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja antoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:

"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!"

"Mielelläni", vastasi Katri iloisesti; "en minä milloinkaan ole ollut pahoillani teille".

Niin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja kuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli niin onnellinen!

Heti herättyänsä sanoi Mikko.

"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi minua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani ... ai, ai, kun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?" kysyi hän kapuroiden käsin molemmin puolin. "P----le! minä vimmastun jos tuo punainen ryökäle on saanut sen; minun pitää ... nouseman..."

"Ei, olkaa alallanne. Mikko", keskeytti Katri ja painoi salaisella väkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. "Te olette saanut haavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa nyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!"

"Ah", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, "sinäkö se oletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei ainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki Ollikaisella on! Puh ... oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä, niin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi".

Mikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti kannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.

* * * * *

Jussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä karkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti hän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä todella kaikki jäsenensä tallella.

Muuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä syyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt monen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat ja kesyttömättömimmät.

Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin maata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä liikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä metsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin annettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla. Jos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin sillä Jussilalla oli karhun voimat.

Teillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku matkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin siihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä kävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta kuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan saaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin, joihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti hengestänsä.

Jussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan kuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän sitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja uskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän usein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon päin.

Eräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja nälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta valoa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.

Pari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle. Vuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi heti kun hän kuuli ovessa käytävän.

"Kuka se on?" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn vieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään varkaan hiipineen sisälle.

Jussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja nyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa punanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa ympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan ihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa, jotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin, sekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja saivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen, "ja mitä sinä tahdot?" liitti hän pitäen yhä kirvestä kädessään.

Sittekuin Jussila, vilusta vavisten, oli sanonut tulonsa tarkoituksen, käskettiin hänen menemään voudin tykö, joka asui viereisessä huoneessa. "Monen 'mutan' ja 'jossan' perästä" sai Jussila vihdoin luvan mennä tallinparvelle maata. Hän ei moneen kuukauteen ollut maannut niin hyvin kuin nyt, ja jo oli päivällisaika käsissä, kun hän heräsi siitä, että joku potkasi häntä. Se oli vouti, joka seisoi hänen edessänsä.

"Laita luusi kohta pois täältä, risalurjus", huusi hän. "Jos eilen olisin nähnyt minkälainen sinä olit, olisin oitis ajanut sinun ulos. Pois pian ennenkuin majuri saa sinun nähdä".

Jussila meni, mutta loi häneen sammumatonta vihaa kytevän katseen.

"Maltahan", ajatteli hän. "Sen potkun saat kerran kalliisti maksaa. Kyllä sinun löydän".

Sittekuin hän parin päivän perästä oli ehtinyt hankkia itsellensä paremmat vaatteet, meni hän eräänä aamuna majurin luo ja pyysi saada työtä talossa. Hän näytti voimiansa ja otettiin heti työhön. Kun vouti näki hänen iltapäivällä, tahtoi hän taas ajaa hänen pois, mutta luottaen majurin lupaukseen jäi Jussila edelleen työhön. Tosin sai hän kärsiä pilkkaa talon väeltä mutta hän pysyi näennäisesti levollisena.

Mutta eräänä päivänä teki vouti pilkkaa hänen kotoperästänsä. Senkin voi Jussila kärsiä, mutta kun vouti heinähangolla sivalsi häntä selkään niin että hän oli vaipua maahan, niin silloin loppui Jussilan levollisuus. Raivosta karjuen tarttui hän voudin niskaan ja suolivyöhön, nosti hänen ilmaan keveästi kuin kapalolapsen, ja heitti hänen sanomattomalla voimalla aidan toisella puolen olevaan lammikkoon, jossa vouti vajosi kaulaansa asti ja jonne hän tietysti olisi hukkunut ellei pari renkiä olisi rientänyt hänelle apuun.

Asia vedettiin majurin ratkaistavaksi, mutta kun väki todisti Jussilan hyväksi päättyi se niin, että vouti sai nuhteita ja käskettiin vast'edes jättämään Jussila rauhaan.

Niin kului kaksi vuotta, jolla ajalla Jussila yhä enemmän tuli majurin mieleen sekä ahkeruutensa että suuren voimansa tähden. Silloin tapahtui, että vouti kuoli lyhyen mutta kovan taudin perästä. Kuolinsyytä ei kukaan tietänyt, mutta jokaisesta se oli vähän kummallinen. Ainoa, joka siitä mahdollisesti olisi jotakin tietänyt, oli Jussila, mutta hän oli "vaiti kuin ahven", ei puhunut kenenkään kanssa eikä etsinyt kenenkään seuraa. Muutaman päivän asiaa tuumailtuansa teki majuri hänen voudiksi, ja nyt sai työ semmoisen vauhdin, että ukko Segercrantz useamman kuin yhden kerran virkkoi saaneensa "oikeen hyvän voudin".

Jotenkin samaan aikaan rupesi Katri varttumaan harvinaisen kauniiksi immeksi. Sen huomasi tietysti intohimoinen pohjalainenkin, joka pian huomasi olevansa silmittömästi rakastunut tuohon kauniisen tyttöön. Hän kosi, ei _yhden_ kerran, vaan _monta_ kertaa. Mutta kun hän kamalan muotonsa tähden aina oli ollut Katrille vastenmielinen, sai hän joka kerta uudet rukkaset. Sitä paitsi oli Katri jo antanut sydämensä Erkki Ollikaiselle.

Nyt raivostuivat Jussilan hurjat himot hirmuiseen vaaraan ja hän vannoi monta kallista valaa juoksuttaaksensa Erkin sydänveren. Hän vainosikin Erkkiä monta kertaa, mutta turhaan.

Syttyipä sitte sota. Kun Jussila kuuli, että Erkki oli ruvennut sotamieheksi, oli hänen riemunsa rajaton.

"Nythän, hiiden nimessä", sanoi hän, "tehnee venäläinen luoti sen, mikä minulle ei ole onnistunut".

Mutta hän iloitsi liian aikasin, ja hän hämmästyi niinkuin pommi olisi pudonnut hänen eteensä kuullessaan että Erkki oli tullut kotio ja että hän seuraavana sunnuntaina pitäisi häänsä. Katkeratunteisen yön perästä oli Jussila tehnyt päätöksensä. "Katri taikka kuolema" oli tästä lähin hänen lempilauseensa. Hän ei kyennyt himojansa hillitä.

Sentähden etsi hän erään seuduilla harhailevan venäläisen partiojoukon ja suostui sen päällikön, katteini Rosovskin kanssa, hyökätä sanottuna sunnuntaina kirkon ja kirkkoväen kimppuun. Tuuma kävikin toteen, niinkuin tiedämme.

7.

Sittekuin Jussila tarkasti oli tutkinut ettei mitään paikkansa ollut viassa, rupesi hän kontaten uudestaan lähenemään kirkon aitaa. Sen lähellä tapasi hän venäläisen alaupseerin, joka kolmen miehen kanssa piti varalla mukavinta tilaisuutta pääsemään muurin ylitse.

Venäläisen hymyilevä irvinaama näytti niin kamalalta, että Jussilaakin arvelutti uskoutua hänelle.

"Minu näk' kaunis tyttö äsken", sanoi mies, jonka karkeissa kasvoissa kuvastui mitä selvimmästi syvin lihallinen himo. "Ol' pukenut morsiameks'. Kapteenj hänen otta mielelläs".

Jussila säpsähti. Alaupseerin viittaukset saivat hänen tuumimaan erästä asianlaitaa, joka ei ennen ollut tullut hänen mieleensä, sitä nimittäin, että venäläinen katteini saattaisi itse ottaa Katrin, vaikka hän sopimusta tehtäissä oli luvannut olla Jussilan lemmen asioihin puuttumatta.

"Minun pitää oleman varoillani", ajatteli hän. "Tuota Rosovskia ei ole uskomista".