Part 2

"Se naula veti", sanoi tullut. "Nyt ei ainakaan tuo mesikämmen enään varasta hunajaanne, Torkkulais-ukko".

"Kah, kas, Erkki Ollikainenhan se onkin!" huudahti keskievari iloisena ja ojensi nuorelle karhunpyytäjälle kätensä. "Kiitos avustasi; sitä en milloinkaan unhota. Ilman sitä olisin kai nyt revittynä tässä".

"Kiitos, kiitos", vastasi Erkki ja pudisti Torkkulaisen kättä. "Mutta ei vielä ole kokonansa hädästä päästy. Kaksi on jäljellä vielä".

Karhumuori poikinensa yrittivät kerran vielä tehdä hyökkäyksen, mutta saivat niin kuuluvia tervehdyksiä, että ne kaikin kiiruin riensivät takaisin metsään. Seuraavana päivänä löydettiin pennut metsässä puolikuolleena ja emä vieressä vartijana. Se puolusti tunnetulla raivolla poikaansa ja sen onnistuikin ennenkuin se veti viimeisen hengähdyksensä niin ruhjoa erään pyytäjistä, että tämä muutaman päivän kuluttua kuoli Härilän keskievarissa.

Mutta siitä pitäin jättivät nelijalkaiset mesilempijät kylän jotenkin rauhaan.

Yöllisellä taistelulla Härilän luona oli sekin hyvä mukanansa, että Torkkulainen, joka ei ennen ollut juuri Erkistä pitänyt, kun ei Erkki kylläksi kursaillut häntä, seudun rikkainta miestä, nyt oli varsin ihastunut nuorukaiseen, eikä saattanut kylläksi kiittää hänen rohkeuttansa ja voimaansa sekä hänen hyvää sydäntänsä, joka oli niin altis vihamiestäkin auttamaan, kun tämä oli hädässä. Siitä pitäin oli Erkki Ollikaisen nimi jokaisen huulilla, ja sekin sai Katrin vielä enemmän Erkkiä rakastamaan.

* * * * *

Kauniina, aurinkoisena lauvantai-iltapäivänä elokuun alussa v. 1808 tuli vanha Leena, joka tyttärensä pojan kera asui kylän huonoimmassa pirtissä, syösten keskievariin, jossa Torkkulainen juuri kaatoi viinaa kahdelle väsyneelle kulkijamelle. Vanhus oli perin hämmästyneen näköinen, ja valkeanharmaat hiuksensa olivat sikin sokin kasvojen ympärillä.

"Tänne tulee sotamiehiä", huusi hän jo ovella.

"Mitä sotamiehiä^" kysyi keskievari ja kätki kiiruusti viinaputellin lieden viereen muurattuun seinäkaappiin.

"En minä sitä tiedä", mutisi Leena istuen seinän viereiselle penkille, "mutta Pekka, tyttäreni poika, tuli juuri kotio ja kertoi kuulleensa kovaa ampumista Kangasniemeltä päin, ja..."

"Joutavia", keskeytti Torkkulainen ja lähestyi kaappia, taasen ottaaksensa esille pulloa, jonka katoamista molemmat vieraat miehet olivat katselleet jotenkin nurpein silmin. "Eihän ole sanottu että he tulevat tänne, siksi että Pekka on kuullut ampumisen Kangasniemestä päin. Onhan muuallekin mentäviä!"

Torkkulainen ehti tuskin saada viimeisen sanan suustansa ennenkuin täysi pyssynlaukaelma tärähti varsin läheisyydessä.

Vanha Leena hypähti peljästyneenä ylös, huutaen:

"Oliko Pekka väärässä, häh? Äläst', se poika näkeekin paremmin kuin vanhat pölkyt, jotka..."

"Ah, tuki suusi, äläkä lörpöttele, vanha noita", ärjäsi Torkkulainen suuttuneena, sulkien viinakaapin oven niin että tärähti ja pistäen avaimen liivinsä taskuun. "Min'en viitsi kuulla sinua kauvemmin!"

Leena ei odottanut keskievarin nuhteiden loppua. Yhdessä molempien outojen kanssa, joilla ei enään ollut syytä jäädä sisälle, varsinkin kun Torkkulainen oli niin huolellisesti tallettanut pullon, oli hän rientänyt portaille nähdäksensä olivatko lähenevät ystäviä vai vihollisia.

Keskievari riensi pian jälkeen. Juuri kun hän astui portaille, kuului nelistä ajavan hevosväen töminää, eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin kasakkajoukko tuli mitä hurjinta vauhtia pohjoisesta päin, kiiti kuin tuulispää Härilän keskievarin ohitse ja katosi etelään päin. Kasakoitten jäljessä tuli yhtä iso joukko rakuunia, mutta heidän hevosensa eivät kyenneet saavuttamaan arojen nopea-jalkaisia juoksijoita, jonka tähden se seisahti pikkupirttien ja keskievarin välille.

"Nuo ovat Karjalan rakuunia", sanoi Torkkulainen ja siveli tyytyväisenä partaansa, "ja nyt he ovat ajaneet kasakat 'niin pitkälle kuin hakopuuta piisaa'".

"No Jumalan kiitos siitä", huokasi vanha Leena, "mutta sieltä tulee enemmän väkeä, sen kuulen selvään".

"Onpa sinulla tarkka kuulo, vaikka niin vanhakin olet," sanoi keskievari.

"Ole siitä varma", arveli Leena. "Minä melkein saatan kuulla kuinka ruoho kasvaa".

Metsästä läheni yhä marssivan joukon töminä, ja pian näkyi pitkä jääkäri-rivi metsän rinteessä. Sen takana tuli kiitokulkua komppania jalkaväkeä, ja heidän pitkät painettinsa kiilsivät sangen kauniisti päiväpaisteessa. Etunenässä kulkeva soittokunta, jonka rinnalla joukon päällikkö ratsasti, puhalsi vilkasta marssia, joka sai pirtinpoikien silmät säkenöimään ja porsaskunnan pahasti parkuen hyökkäämään suojaan. Pari koiraa teki kuuluvan vastarinnan, mutta niiden oli lopuksi ottaminen jalkapako eteensä.

Urhean katteini Malmin joukko oli saapunut Härilän keskievariin kytätessään "moskoviittia".

3.

Keskievarin kädet ristissä selän takana katsellen sotamiesten puuhia telttojen y.m. kanssa ja tyytyväisenä itseksensä laskien kuinka suuren hyödyn hän heistä saisi -- sillä hän piti varsin varmana, että uuvuttavasta marssista väsyneet sotamiehet olivat janoissaan ja että he tuntuvasti keventäisivät niitä neljää olvitynnyriä, joita eivät venäläiset pari viikkoa sitte täällä käydessään löytäneet, vaikka kyllä hakivat innokkaasti --, laskettiin leveä ja pehmeä käsi hänen olallensa. Kun hän vitkalleen kääntyi, seisoi hänen pyöreä eukkonsa vieressänsä.

"Kuules ukko", sanoi hän, "minä ajattelen erästä asiaa".

"Mitä sitte?"

"Muistathan Jussilan käyneen täällä alusta viikon?"

"Muistan kyllä; entäs sitten"

"Ja tiedäthän sinä hänen ja Erkin olevan verivihollisia Katrin tähden?"

"Hm, hm, tiedän niin minä senkin".

"Tule sisälle, niin saan puhua sinulle asiasta enemmän". Ja näin sanoen yritti eukko vetää Torkkulaisen pienempään yhteistuvan sivulla olevaan huoneesen.

"Ei suinkaan sillä nyt semmoista hätää ole", sanoi keskievari, joka sangen tarkasti ja mieltyneenä katseli sotamiesten liikkeitä. "Ja saatathan sinä tässäkin sanoa, mitä sinulla on sydämelläsi".

"Enpä saatakaan. Minä menen edellä sisälle, mutta älä viivy kauvan, sillä tässä saattaa veri ja henki olla kysymyksessä".

Keskievarin yhä mieltyneemmin katsellen sotamiesten puuhia, tuli katteini Malm hänen tykönsä.

"Oletko sinä keskievari täällä?" kysyi katteini kursastelematta.

"Olen", vastasi Torkkulainen ja tempasi joutuisasti lakin päästänsä. "Mitä suvaitsette, herra upseeri?"

"Onko sinulla tallia taikka muuta suojaa hevosille?"

"Ei muuta kuin nuo ladot tuolla ojan rannalla, jos ne kelpaavat?"

Katteini mumisi muutamia lauseita itseksensä, huolellisesti katsellen keskievarin matalia, oljilla peitettyjä ja ylen rappeutuneita ulkohuoneita.

"Ei noista ole elukoille mitäkään suojaa", jupisi hän itseksensä. "Tuhat kertaa parempi niiden on olla ulkona raittiissa ilmassa. Mutta", jatkoi hän toisella kädellään sovittaen korviin saakka ulottuvaa takkinsa pystykaulusta, "totta täällä on kunnollista juomavettä?"

"Kyllä sitä on", vastasi Torkkulainen ja osoitti sormellansa kahta lähellä toistansa olevaa kaivoa. "Niissä on vettä vaikka sadalle hevoselle, jos tarvitaan, ja vieläpä väellekin".

"No, onko sinulla oluttakin?" kysyi katteini.

"Oltta! No, onhan sitäkin".

"No tänne sitä sitte! Perkele! Mieheni ovat niin janoissaan että kieli lakeen takertuu. Käske tuomaan olvi tänne ulos!"

Näin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle muutaman hopearahan.

"Hm, hm", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, "tämä riittää tuskin puoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla upseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja".

Hetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi saavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä riemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat tyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.

"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta", mumisi ruudinkarvainen korpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. "Tänä päivänä on riivattu helle".

"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta", vaikeroi keskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. "Teidän upseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet".

"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha karhu", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. "Mutta ehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä saatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?"

Torkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli ympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin "vihollisystävästä", "petturista" y.m. uhkaavista sanoista.

"Odottakaat, odottakaat", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin; "saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä olet, joka minun tunnet?" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin puoleen.

"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte palveli Heiniojassa".

Torkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.

"Tunnen, tunnen", kiiruhti hän sanomaan ja hieroi otsaansa siten saadakseen muistoansa hereille, "nyt muistan. Mutta oletpa sinä kasvanut vahvaksi ja suureksi. No, mitäs kuuluu ... mutta sano ensin mikä tuon upseerin nimi on, joka tuolla kävelee? Hän se minulle maksoi olven, jonka olette juoneet".

"Se on päällikkömme, katteini Malm".

"Ahaa, häntä sanotaan urhoolliseksi upseeriksi!" puhui Torkkulainen yhä edelleen ja nosti kunnioittamalla lakkiansa, kun katteini samassa kulki ohitse. "Niin on ainakin Erkki Ollikainen sanonut".

"Erkki, niin", huusi Rietu ja näytti tulevan yhä iloisemman näköiseksi; "hän jätti meidät Toivolaan, kun hän lähti häitänsä viettämään Katrin kanssa. Ha, ha, ha! Minä muistan vielä kuinka Jussila-lurjus koetti tyttöä mielitellä itsellensä, mutta impi oli uskollinen, sillä hän on kaikin puolin kunnon tyttö; mutta Jussila on paha kuin synti, ja jos hän saattaa Erkille tehdä jotakin pahaa, niin ei hän sitä kahdesti mieti".

"Niinkö luulet, Rietu?" kysyi keskievari, ja tuli yht'äkkiä ihan pahalle tuulelle.

"Niin sanon ja sanassani pysyn. Minä olen kaksi vuotta palvellut yhdessä hänen kanssansa ja tiedän mistä hän käy! Koskahan Erkki häänsä pitää?"

Torkkulainen oli nyt saanut jotakin miettimistä, ja kun samassa hänen mieleensä tuli vaimonsa viittaus Jussilan käyntiin Härilässä, muisti hän kuinka Heiniojan vouti vihoissaan oli purkanut sapestaan ankaria uhkauksia Erkkiä vastaan, joista sopi päättää että hyljätty kosija vainosi onnellisen henkeä. Keskievari, joka ei todenteolla ollut mikään ilkeä ihminen, vaikka voitonhimo joskus sai hänen nylkemään lähimmäistänsä, muisti vielä hyvin taistelun emäkarhun kanssa mehiläispesänsä luona ja Erkin mestarilaukauksen, josta hän luultavasti sai kiittää sitä että hän nyt oli hengissä. Kiitollisuus valtasikin häntä nyt enemmän kuin se monena vuonna oli sitä tehnyt.

"Siitä Vappu tahtoi minulle puhua", mumisi hän itsekseen; "kyllä minä tiedän mitä hänellä on sydämellään, mutta saatan minä sen asian hänettäkin toimittaa. Sepä olisi kummaa, jos ei minulla olisi sen vertaa sanoja suussani, että itse osaisin puhua tästä asiasta katteinille".

Näin sanoen riensi hän tapaamaan katteini Malmia, joka vitkalleen ja tuumivan näköisenä lähestyi ulkohuoneita; Rietu jäi ällistyneenä seisomaan paikallensa.

"Katteini", sanoi Torkkulainen läheten upseeria, "minä pyytäisin puhutella teitä tärkeästä asiasta".

Katteini Malm pysähtyi ja katseli keskievaria tutkivin silmin.

"Olethan keskievari", sanoi hän vihdoin.

"Olen, herra".

"No, mitä sinä tahdot? Saitko liian vähän maksoa olvesta?" Ja katteini pisti jo kätensä syvään takataskuunsa.

"Ei, ei, herra!" huudahti Torkkulainen, joka ei enään rahoja mielinyt, vaikka hän taskusta kuuli niiden helinän, "asia on paljoa tärkeämpi".

"No, sano sitte mikä se on!"

"Erkki Ollikainen, jonka te luultavasti tunnette, on epäilemättä suuressa vaarassa huomenna, juuri hääpäivänänsä".

Katteini Malm katseli tarkasti keskievaria muutaman silmänräpäyksen ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia tämän sisimmät ajatukset. Sitte sanoi hän:

"Tunnetko sinä Erkki Ollikaisen?"

"Tottahan nyt. Hän on kerran pelastanut minun karhun käsistä. Tämä tapahtui noin vuosi sitte".

Torkkulainen kertoi sitte niin tarkasti kuin suinkin Jussilan vihan Erkki Ollikaiseen ja lopetti näin:

"Minä luulen varmaan, että vouti tuumii jotain pirunjuonta Erkin turmioksi; ainakin sopii sitä päättää hänen uhkauksistansa tuonoin täällä".

"Vai niin", vastasi katteini Malm varsin huolettoman näköisenä. Mielessään päätti hän kuitenkin pelastaa urhean partiolaisensa vaarasta, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän suureksi osaksi sai menestyksistään niillä seuduilla kiittää Erkkiä, sillä Erkki tunsi nämät tienot perinpohjin.

Kun Torkkulainen palasi keskievariin tuli vaimonsa Vappu häntä vastaan.

"Saanko nyt puhutella sinua?" kysyi hän levottomana.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot". vastasi mies, "mutta minä olen jo puhunut asiasta katteini Malmille".

"No, mitä hän vastasi?"

"Ei mitään, mutta kyllä mä sen saatoin nähdä, ettei hän jätä Erkkiä avutta hädän hetkenä".

Kun Torkkulaisen seuraavan päivän aamuna, joka oli sunnuntai, heti auringon noustua vaimoinensa piti menemän kysymään, tahtoisiko katteini mitään erityistä sotamiehillensä, olikin koko joukko jo tiessään.

"Mitä perkelettä tämä on?" huudahti keskievari ihmetellen ja katsella tollotteli suin silmin. "Poissa jok'ikinen!"

"Niin ovat", huusi samassa muuan töllinpoika, joka oli heittäytynyt lepäämään pirtin kynnyksen eteen, sillä ilma oli ahtaassa pirtissä käynyt vähän raskaaksi, "juuri kun aurinko nousi menivät he matkaansa".

"Minne päin?"

"Etelään päin!"

"Jumalan kiitos", huokasi Vappu; "silloin he ennättävät hyvään aikaan Juvan kirkolle".

"Niin minäkin luulen", vastasi Torkkulainen tyytyväisenä. "En minä enään milloinkaan tulisi oikein iloiseksi, jos Jussilan ilkeät aikeet menestyisivät".

4.

Kun Erkki Ollikainen lähti kirkosta johtamaan ulkopuolelle kokoontuneita puolustajia, riensi kaksi talonpoikais-akkaa sulkemaan oven sekä olivat juuri puuhassa sovittaa vahvaa kankea sen eteen, kun majuritar Segercrantz, puoli-ikäinen nainen, uljas ja kaunis ulkomuodoltansa sekä jalo ja ylevä sielunsa puolesta, jotka ominaisuudet asettivat hänen Suomalaisien isänmaatansa rakastavien tyttärien ensi riviin, astui esille.

"Ei niin", sanoi hän ja hillitsi pienempää ja vilkkaampaa akkaa, joka oli äsken kertomiemme Katrin kauneutta kadehtivien tyttöjen äiti, "ei niin! Älkäämme etsikö suojaa telkien takana kun apumme saattaa olla tarpeen".

Akat rupesivat murisemaan ja ennen pitkää oli heillä iso joukko samanmielisiä ympärillään.

Täällä niinkuin muuallakin eivät talonpojat tähän aikaan varsin pensein silmin katselleet "herroja", siitä syystä että he luulivat "herrojen" pitävän heitä vähän kuin huonomman arvoisina. Eivätkä he kuitenkaan ajatelleet, että he saivat kiittää itseään siitä, koska he, jos eivät juuri vihanneet ja halveksineet, niin ainakin arveluttavassa määrässä laiminlöivät hankkia itsellensä enemmän sitä yleistä tietoa ja oppia, joka vastustamatta on suurimpana syynä siihen, että yksi ihmisluokka on ylempänä kuin toinen, sillä jota suurempi tieto ja sivistys on, sitä suurempi on myös maine. Tämä ymmärrysvoima ja se selvä tieto, etteivät he milläkään alalla kykene vetämään vertoja sivistyneen ihmisen kanssa, vaikuttavat juuri sen, että tiedollisessa suhteessa alemmalla olevat henkilöt tuntevat kateuden ja vieläpä vihankin tunnetta ylemmällä asteella olevia vastaan ja käyttävät jokaista tilaisuutta ivatakseen, suututtaakseen ja loukatakseen heitä. Mutta jahka yleinen sivistys on ehtinyt tunkeutua kaikille aloille, katoo varmaankin tämä paha erimielisyys ja epäsopu ja tasaisempi suhta tulee entisen sijaan.

Heiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen, jota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen tunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin ainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin kunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo vaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja tyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami, joksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja oli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja lannistamatonta urhollisuutta.

"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea", sanoi pieni kieltä pieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva Segercrantz'ia kohden. "Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja lahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin tehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä pitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen asia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat tunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa köyhien kustannuksella. Hyi!"

"Ovi pitää suljettaman, sanon minä", tokasi joukkoon pitkä laiha akka, jonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. "Ottakaa kiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme".

"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra", arveli kolmas.

"Emme, emme", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. "Ovi pitää suljettaman; kiinni se ovi!"

Kun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.

"Min'en käsitä mikä teihin on tullut", sanoi hän terävällä äänellä ja tarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä perin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. "Onko mikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti? Monella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä, jotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu alkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat kuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka saatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte tänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen tärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia ja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka läheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona rientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan poikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme pelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita hoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua seurata".

"Saanko minä tulla mukaan?" kysyi Katri säihkyvin silmin. "Älkää kieltäkö!"

Majuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän: "Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel". Ääneensä sanoi hän. "Sinä olet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla sen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi on se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!"

"En suinkaan", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. "Kun hän taistelee puolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani juhlapäivänäni?"

Majuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista yksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja niin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.

"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne", lausui samassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. "Taivas palkitsee teidät niistä".

Kumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen mielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista riensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, "minä olin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset karta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne kaikin, vai kuinka?" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen puoleen.

"Me seuraamme teitä", huusivat he.

Niin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.

Muutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi heitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen loukkoon alttaripöydän takana.

"Täältä eivät he löydä niitä", sanoi hän itseksensä.

Venäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse Suomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.

Kun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin, olivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta, mutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.

"Vielä ei ollut minun viimeinen päiväni tullut", sanoi ukko itseksensä, vitkalleen astuen kiviaidan luo, jossa ampuminen jo oli alkanut.

5.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme, tahdomme tässä kertoa sitä tilaisuutta, jolloin Erkki Ollikainen sai "kunnianmerkkinsä urhollisuudesta sodassa", ja jonka jälkeen hän oikein todenteolla omisti voimansa ja kykynsä vihollisen karkoittamiseen.

Oltiin toukokuun alussa v. 1808, jolloin Venäläisillä oli suuria määriä muonatavaroita koottuna Iisalmessa. Siellä oli nimittäin vähinnäkin kaksisataa isoa kuormaa ruokavaroja itä-Suomessa liikkuvan venäläisen armeijan tarpeeksi. Kaksi vahtijoukkoa suojeli varastoa, nimittäin yksi Iisalmessa ja toinen Valkeamäellä. Ylipäällikkönä oli katteini Baronovits.

Eräänä päivänä tuli suomalainen talonpoika Sandels'in tykö ja pyysi puhutella häntä tärkeästä asiasta. Mies päästettin sisälle ja kertoi silloin kuulleensa, metsissä ja saloissa harhaillessaan, että Venäläisillä oli suuria muonavaroja Juvankosken ruukilla Kuopion läänissä ja Nissilän kirkon luona. Sittekuin Sandels hetken aikaa oli tutkinut talonpoikaa, ja huomattuaan ettei hän ollut petturi, lähetti hän majuri Bofinin sadan miehen kanssa Oulun pataljoonaa Kajaanin kautta marssimaan yllämainitulle ruukille joko valloittamaan taikka polttamaan siellä olevat varat. Mutta matkalla sai Bofin tietää ettei Juvankoskella löytynytkään mitään venäläisiä varoja. Hän kääntyi sentähden ja marssi suoraan Nissilän kappelia kohden. Puoliyö oli jo tulossa kun hän ehti sinne. Paikkakunnan väestöltä sai hän varman tiedon siitä etkä runsaita ruokavaroja todella oli koossa lähellä kirkkoa.

Vähän levättyä kirkkoa ympäröivässä metsässä, hyökkäsi hän yht'äkkiä vihollisen kimppuun, joka perin hämmästyi tästä arvaamattomasta tervehdyksestä. Lyhyt taistelu nousi nyt, mutta päättyi niin, että Bofin otti kuusi vankia, loput vahtijoukkoa pakeni. Kun varakuormat luettiin huomattiin niitä olevan kahdeksankymmentä kappaletta.

Vaikka hän oli saanut näin hyvän saaliin, ei majuri kuitenkaan tahtonut heti palata takaisin. Hän aikoi tehdä tehtävänsä uljaaksi ja päätti käydä vakailla tervehdyksillä Iisalmessa. Nissilän kirkolla viipyi hän vaan niin kauvan, että sotamiehet ehtivät aterioida ja vähän levähtää alkavaa marssia varten.

Juuri auringon noustessa saapui muuan Nissilän venäläisistä pakolaisista Iisalmeen. Miesparka oli niin peljästynyt ja väsynyt, että hän ainoasti suurimmalla ponnistuksella saattoi pysyä pystyssä. Hän tapasi oitis katteini Baronovitsin, joka paraillaan tarkasti väkeänsä.

Venäläinen katteini oli tuima herra, joka ei alammaisissaan kärsinyt vähintäkään arkuutta. Kun hän näki pakolaisen surkean muodon, ärjäsi hän äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrinä:

"Mikä sinun on, mies? Mistä sinä tulet?"

"Nissilästä", vastasi mies peljästyneenä.

"Nissilästä", kertoi katteini ja tähysti sotamiestä. "Onko sinulla kirjettä sieltä?"

"Varat ovat otetut".

Baronovits hypähti ja tuli vihasta kuolonkalpeaksi. Vaivoin sai sotamies väistettyä sitä iskua, jolla katteini vimmassaan tavoitti häntä. Kun hän aikoi rientää pois, ärjäsi katteini taas:

"Seis! Alallasi, jos henkeäsi rakastat, ja kerro mitä siellä on tapahtunut".

Kun sotamies oli lopettanut kertomuksensa sanoi katteini:

"Oletko varma siitä, että vihollinen aikoo tulla tänne?"

"En varma, mutta minä kuulin siitä puhuttavan eräässä kylässä kirkon pohjoispuolella".