Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

ERKKI OLLIKAINEN

Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]

Tampere, 1882. J. F. Olán, kustantaja. Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.

SISÄLLYS:

I. Hääpäivä 1-9 II. Tupa Vaajasalon saarella 1-7

I.

HÄÄPÄIVÄ.

1.

Vieno tuuli liikutti Nevajärven pintaa. Pienet aaltoset hyppelivät kuin leikkisät lapset mannermaata ja vihreään verhottujen saarisen rantoja kohden, purskuen, kun niiden menoa hiljensi aution luodon kallioiset kulmat, ikäänkuin epäkohteliaasta vastaanotosta suuttuneina, ja jatkoivat sitte taas pyörivää matkaansa järveä pitkin, hetkisen perästä taasen suuttumaan uuden luodon kovuudesta ja vihdoin, hiljaa koristen ja ikäänkuin väsyneinä pitkästä matkasta, vaipumaan lepoon rehevällä vihannuudella reunustetulle rannalle, jonka pienet kukkaset nyökyttäen näyttivät toivottavan tervetuloa pitkämatkaisille mutta jokapäiväisille vieraille.

Pari pientä, höyhenen kevyttä pilven hattaraa keijuili järven ylitse. Ne eivät pitäneet erinomaista kiirettä, kentiesi siitä syystä, että ne hyvin menestyivät tässä miellyttävässä kesätienossa.

Sisäjärven pinnan ja pienien pilvyeitten välillä kierteli ilman siivellisiä asukkaita, jotka näyttivät ihailevan kahta täysin purjein yhteistä matkan päätä, kirkkoa kohden kiitävää pientä alusta. Tuo sievä temppeli kohotti puoleksi paljaalta, puoleksi metsäiseltä niemekkeeltä hienoa torninhuippuansa sitä ympäröivän metsän ylitse.

Semmoinen pieni temppeli näyttää aina ihailtavalta jo pitkän matkan päässä, kun sitä lähetään järven puolelta. Vallatkoot ihmistä mitkä tunteet tahansa, vihan, vainon, kateuden, niin näyttää pieni, valkea temppeli rauhan esikuvalta, kutsuen kaikkia äänettömien, mutta kaunopuheliaisten muuriensa sisälle, ja jos hän silloin kuulee kellojen soivan, niin tunkeutuvat niiden heleät äänet syvälle hänen sieluunsa ja tuovat sille korkeammasta maailmasta tuon ihanan tervehdyksen: "siunattu!"

Niin tuntui matkailijoistakin näissä molemmissa veneissä, kun he lähenivät niemekettä ja kuulivat kellojen "soivan yhteen". Oli, näet, sunnuntai ja kaikilta tahoilta, maitse ja vesitse, kokoontui kansaa jumalanpalvelukseen.

Muutamien minuuttien kuluttua oli pieni "kirkonlahti" parinkymmenen veneen päämääränä. Ne ilmestyivät sille kuin loihdittuina; saarista ja luodoista pistivät ne esiin etukeulojansa, ja kaikilla oli hartaita ihmisiä laitojensa turvissa.

Pitkiin aikoihin ei tuo pieni kirkko ollut nähnyt niin paljon väkeä koossa kuin tänä sunnuntaina. Mikä siihen oli syynä?

Eräässä veneessä oli vieras, joka uteliaisuudesta oli tullut mukaan kirkkomatkalle. Kysyessään minkätähden kirkkoon kokoontui niin paljon väkeä ja minkätähden kaikki olivat niin juhlallisen näköisiä, vastattiin hänelle:

"Erkki Ollikainen vihitään tänään kirkossa".

"Kuka Erkki Ollikainen on?" kysyi vieras.

Sekä miehet että vaimot, vieläpä lapsetkin tuossa pienessä aluksessa loivat vieraasen erinomaisen ihmetteleviä silmäyksiä, ja eräs ensinmainituista lausui, sivellen partaansa, luultavasti ylen hämillään ja samalla vähän suuttuneenakin siitä tietämättömyydestä, jota vieras oli osoittanut:

"No, vai ette te tunne Erkki Ollikaista!"

Koko Savossa ja Karjalassa, ja vieläpä lähi-lääneissäkin oli Erkki Ollikaisen nimi tunnettu, ja jos pikkupojilta kysyttiin hänestä, voitiin olla varmat siitä, että kymmenestä yhdeksän vastasi:

"Häntä, niin; kukapa ei tuntisi venäläisten vitsausta!"

Tämän nimen oli tuo suomalainen partiomies saanut kansalaisiltaan.

Yllämainittu Nevajärvi on Savon alaosan kihlakunnan luoteisessa kulmassa Mikkelin pitäjän rajalla. Sen yhdistää kaita ja laito salmi toista vertaa suurempaan Kangasjärveen ja nämät kaksi järveä ovat myös poimuina siinä vesien helmivyössä, joka on Suomen rajoissa, ja jonka suurin vedenpaljous on Saimassa, mikä taasen Vuoksen kautta on yhteydessä Laatokan kanssa.

Tavallisesti ovat Suomen järvet saaria ja luotoja täynnä ja niillä on usein laidot rannat, jotka tosin eivät tarjoo silmälle suurenlaisia luonnon ihanuuksia, mutta kuitenkin ovat sangen viehättäviä. Siellä ja täällä pistäytyvät kolkot honka- ja kuusimetsät aina vedenrajaan saakka, ja muodostavat silloin niin surumielisen ja vakaan näköisen kuvan, että näkijää vastustamatta valtaa tämä ajatus. "Tätä maata asuu varmaankin vakaa ja karaistu kansa".

Ja siinä hän onkin varsin oikeassa.

Vakaisuus asuu Suomalaisen sydämen pohjukassa, ja tässä, jos missäkään on elävä todistus siitä, että kansat ajan pitkään saavat luonteesensa jotakin maansa luonnosta. Ja että Suomen kansa aina on osoittanut uskollisuutta ja lujuutta, esim. ollessansa enemmän kuin seitsemän vuosisataa Ruotsalaisen veljenä ja sotatoverina ja viimeksi onnettomassa sodassa v. 1808-1809, sitä ei epäile kukaan. Semmoinen veli ansaitsee kaiken rakkauden ja kunnioituksen, ja kipeä, tuskallinen olikin se pisto, joka koski Ruotsin kansan sydämeen kun veljessiteet reväistiin rikki. Ainoasti menneisyyden muisto on enään jäljellä, mutta se onkin muisto, jota tulee huolellisesti hoitaa ja säilyttää niinkuin pyhyyttä.

Kun se vene, jossa Erkki Ollikainen istui nuoren morsiamensa, isänsä, appensa ja anoppinsa kanssa, saapui kirkonlahden laiturille, oli sitä siellä vastassa pitäjän vanhimpia talonpoikia. Niitä oli kolme valkeatukkaista ukkoa valkeine partoineen, joka yhä lisäsi sitä arvollisuutta, mikä heti veti nuoremman kunnioituksen heidän puoleensa. He astuivat Erkin luo, muun kirkkoväen jäädessä vähän loitommaksi, mutta kuitenkin niin lähelle, että kaikki kuulivat mitä puhuttiin.

Nuoret miehet ja pienet pojat katselivat ihaillen Erkin hoikkaa, norjuutta ja voimaa osoittavaa vartaloa, keskenänsä kuiskutellen niistä urhotöistä, joita hän jo oli tehnyt ja joista hän Sandels'iltä oli saanut "kunnianmerkin urhollisuuden sodassa", joka nyt koristi hänen korkeata rintaansa; nuoret tytöt sitä vastoin eivät saattaneet olla katselematta morsiamen kauniita punastuneita kasvoja ja runsaasti koristettua morsiuspukua. Vahvoilla, aaltoilevilla, tummanruskeilla hiuksillansa oli kirkon kullattu morsiuskruunu.

"Kauniimpaa morsiusparia ei ole milloinkaan nähty pitäjässämme", sanoi muuan nuori renki puoliääneen toiselle.

"Eikä Juvalla vast'edeskään nähdä niin kaunista morsianta, kuin Katri on", vastasi toinen.

Tätä puoliäänistä keskustelua joutui kaksi neitoa kuulemaan, jotka olivat vanhimman äsken mainitun pitäjän vanhuksen tyttäriä.

"Jopa vielä", sanoi tytöistä pitempi ja nyökäytti niskaansa halveksivasti. "Kuules tuota juorua! Ikäänkuin ei pitäjässä olisi muita kauniita tyttöjä kuin tuo torpan kakara, jolla ei edes ole ehjää hametta päällensä panna".

"Niin", sanoi sisar yhtä pilkallisesti, "jos ei Heniojan majurin perhe olisi antanut hänelle tuota morsiuspukua, niin tuskin olisi häistä tullut mitään. Ylpeitä myös pitää oltaman, ja vihkijäiset pitää kirkossa toimitettaman, Herra nähköön!"

"Ah niin", puhkesi edellinen sanomaan, "saadaanpas nähdä, ettei siitä tule muuta kuin kurjuutta. Tule, menkäämme kirkkoon!"

Molemmat kateet tytöt menivät matkaansa, näkemättä niitä ivallisia katseita, joita pari akkaa heitti heidän jälkeensä.

"Niin, kyllä siinä on totta mitä sanotaan", arveli toinen akka. "Kiukku ja kateus Mikko Ikosen tyttäriä hallitsi. Molemmathan ovat olleet Erkin perään kuin hullut, saadaksensa häntä mieheksensä, eikä hän edes kaskellakaan ole saanut olla rauhassa. Mutta pitkän nenän nuo kanat saivat, jotka ovat niin kopeita siitä, että heillä on vähän enemmän kuin muilla ihmisillä, että he tuskin huolivat tervehtää kun heitä vastaan tulee".

"Kyllä se on oikein heille", vastasi toinen akka, "ja hyvin Erkki teki kun hän otti Katrin vaimoksensa, sillä nyt hän saa vaimon, joka osaa pitää kotonsa kunnossa. Kätevä hän on ja kykenee mihin hyvänsä, eikä lempeämpää olentoa ole koko Suomessa, sen minä sanon. Häpeä olisikin ollut, jos hän olisi ottanut jonkun muun kuin Katrin, joka niin kauvan on häntä odottanut, ja hyljännyt niin hyvän tarjomuksen, kuin sen, minkä Heiniojan vouti, Jussila, jonka hyvin tiedät, teki muutama kuukausi sitten. Niin, Erkki on miesten parhaita, se on vissi se".

"Sitä minäkin", vastasi ensimmäinen akka.

Mikko Ikonen, seurasta vanhin, lähestyi sill'aikaa Erkki Ollikaista ja ojensi hänelle kätensä tyytyväisenä lausuen:

"Me olemme tahtoneet olla täällä sinua vastassa juhlapäivänäsi kiittääksemme sinua siitä, eitä sinä rohkeudellasi olet puhdistanut pitäjämme vihollisista. Suokoon Jumala, että hän nyt pysyisi poissa täältä ijäksi päivää".

"Sitä on tuskin toivomista", vastasi Erkki ja katsoi huolestuneen näköisenä järvelle päin; "minä kuulin eilen, että kasakka-pulkka oli nähty Mikkelin tienoilla".

"Miten tahansa", vastasi Mikko Ikonen ja puristi sydämellisesti sulhasen kättä, "miten tahansa, Erkki, niin me kiitämme sinua siitä mitä sinä olet tehnyt, ja toivomme ettei kätesi väsy karkoittamaan tuota kamalaa vihollista, joka saattaa meille niin paljon häiriötä".

"Niin kauvan kuin se minulla on tallella, on se myös väsymätön puolustaja", vastasi Erkki.

Kokoontuneet astuivat sitte yksi erällänsä sulhasen luo ja kättelivät häntä, ja se oli pitkä toimitus, joka ei loppunut ennenkuin lukkarin kimeä ääni urkuparvelta kuului alkavan huomenvirttä.

"Kuules Erkki", sanoi toinen äsken mainituista rengeistä, "me olemme huomenna vapaina työstämme; otatko meitä mukaasi? Meillä on pyssyjä ja kruutia, ja yöllä me valamme luoteja. Sano vaan suoraan".

"Sepä hyvä", sanoi Erkki Ollikainen ja katseli molempia renkiä iloisesti. "Niinpian kuin häät ovat pidetyt, lähden minä taas metsiin. Uskokaat vaan että me siivoomme ryssät täältä ilolla ja riemulla. Sandels on miesten paraita eikä Malmikaan nimeänsä häpeä. Hän ei anna ryssälle hetkenkään rauhaa. Päätetty siis, pojat! Huomenna matkaan. Valakaat niin paljon luotia kuin joudutte; metsissä ja järvillä on ryssiä runsaasti."

Tämän sanottuansa riensi Erkki kirkkoon. Hänen piti juuri astuman temppelin kynnyksen ylitse kun Hömppö-Tiina, vanha akka, joka asui huonossa mökissä Heiniojan maalla ja jota yleensä pidettiin vähäjärkisenä, minkä tähden hän yllämainitun nimenkin oli saanut, kiiruhti hänen eteensä ja tempasi häntä takinliepeestä.

"Tule tänne että saan sinua puhutella", kuiskasi hän väännellen kasvojansa ja suutansa moneen väärään; "tule vaan!"

Ja näin sanoen vetäysi hän vähän syrjään.

"Sinun pitää oleman varoillasi Jussilan suhteen", kuiskasi hän uudelleen ja pani huulensa Erkin korvalle, "mutta varo itseäsi niin, ettei kyyhkysesi saa tietää haukan häntä vainoovan. Vait, vait! Mitä he mulkoilevat tuolla, ikäänkuin he luulisivat Tiinan kyyhkylää tahtovan; ei, haukka on Jussila, joka vainoo sinua ja kyyhkyistäsi, huu-u-uu!"

Erkki, joka sangen hyvin huomasi, ettei Hömppö-Tiina tällä kertaa puhunut omiansa, varsinkin kun hän muisti niitä uhkauksia, joita Heiniojan vouti kerran oli sanonut hänelle päin silmiä, kysyi sentähden:

"Mitä syytä sinulla on tämmöisen varoituksen antamiseen, Tiina?"

"Syytä ... syytä...! On kyllä niitä, mutta ole hiljaa; ehkä Jussila istuu jonkun puun latvassa taikka jossakin haudassa kätkettynä meitä kuultelemassa! Kuules; aikaisin aamulla nousi hän ylös ja souti Noitasaarelle, ja puolen tunnin perästä tuli sieltä kolme venettä tännepäin. Oi, kuinka minä nauroin Jussilalle. hän luuli kai, etten minä nähnyt pitkätakkisia olevan hänen mukanaan. Mutta kyllä minä näin, sillä näetkös, minä saatan nähdä maailman loppuun asti. Sen minä saatan", lopetti hän ja ojensi käyrää varttansa, koko lailla vanhan juurakon kaltaisena. "Minä saatan nähdä maailman loppuun, minä, ja syytä nyt itseäsi jos et pelastu ja pelasta kyyhkyistäsi. Hi hi hi!"

Nain sanoen riensi Hömppö-Tiina niin nopeasti hautojen välitse, että olisi ollut turha yritys koettaa saada häntä kiinni.

"Onkohan hänen puheessansa perää", ajatteli Erkki katsellen poistuvaa. "Niin, 'siellä tuli, missä tupruaa'. Paras on olla varoillansa".

Kun hän taas tuli kirkon ovelle, kysyi Katri häneltä levottomin katsein:

"Mitä Tiina mielii"

"Ei mitään, Katriseni", vastasi nuori mies iloisen näköisenä. "Hän rupatti vaan tunnettua kaikellaistansa".

Morsian uskoi Erkin puheen. Hän hymyili luottavasti sulholleen, ja käsi kädessä astuivat he kirkkoon, jossa he istuivat muutamaan ensimmäisistä penkeistä pappilan mamsellien ja Heiniojan majurittaren sekä hänen kahden kauniin tyttärensä rinnalle. Katri oli kuitenkin kauniin kaikista. Niinpä Erkinkin mielestä eikä hän yksin sitä mieltä kannattanut, vaan samaa olivat useimmat nuoret miehet, sillä yhtä mittaa kurkistelivat he salavihkaa ensipenkkiin päin.

Löytyykö mitään kauniimpaa kuin nuori nainen morsiuspuvussaan? Useimmat varmaankín vastaavat: ei. Taaksensa hän jättää viattomat ja leikilliset lapsuutensa vuodet, astuaksensa uudelle vaikutusalalle, missä aavistukset ovat hänelle luoneet elämän, joka hänestä on ihaninta mitä hän on uneksinut. Siitäpä säihkyvätkin hänen silmänsä tavallista tulisemmin. Hänelle on sulho kaikki, maailma ei mitään.

Niin Katrikin nyt ajatteli, eikä nähnytkään ketään muuta kuin Erkin. Syntyneenä ja kasvaneena pienimmässä mökissä Heiniojan maalla, jossa hänen isänsä oli asunut kaiken aikaa kun hän oli ollut naimisissa vuotta tätä ennen kuolleen vaimonsa kanssa, josta Katri oli täydellinen kuva; aina tottunut kovempiin kärsimisiin ja ahkera kuin muurahainen, oli hän jo lapsuudestaan rakastanut Erkki Ollikaista. yhdessä olivat he paimentaneet talon karjaa, ja kun kerran semmoisessa tilaisuudessa nälkäinen susi oli hyökännyt nuoren tytön päälle, heittäytyi ainoastaan viidentoista vuotias Erkki Katrin ja pedon väliin, ja hänen onnistuikin kovan taistelun perästä voittaa se siten että hän työnsi sauvansa suden avattuun kitaan; yhdessä olivat he myös kiidelleet Nevajärven ja Kangasjärven pinnoilla sekä tyvenellä että myrskyssä; yhdessä olivat he rukoilleet aamu- ja iltarukouksensa ja käsi kädessä kävelleet pieneen kirkkoon, jossa heidän raikkaat äänensä usein kuultiin muita kovemmin. Vähitellen muuttui heidän lapsellinen rakkautensa lämpeämmäksi, ja nyt heidän piti yhdessä astua pyhitetyn alttarikehän eteen, sen seurakunnan läsnä ollessa, joka tunsi heidän lapsuutensa tunteet, vannomaan toisillensa ikuisen ja vilpittömän uskollisuuden. Ei siis ihmettä, että he tunsivat hetken yhä juhlallisemmaksi.

Ijäkäs saarnamies, juuri semmoinen arvollinen sielunpaimen, josta Tegnér puhuu suurenlaisessa runoelmassansa "Rippilapset", puhui "siitä rakkaudesta, joka käy kaiken ymmärryksen ylitse". Hän puhui lempeästi ja sydämellisesti, ja selvään saattoi sekä kuulla että nähdä hänen puhuvan sydämensä kieltä. Ja sittekuin hän kauvan oli puhunut tästä rakkaudesta, joka tekee onnelliseksi sekä elämässä että kuolemansa, lausui hän muutaman sanan maallisesta rakkaudesta taivaallisen rakkauden henkäyksenä, korkeimman olennon osana, joka on rakkauden puhdas lähde.

Katsoihan hän Katriin tätä puhuessaan? Katsoipa niinkin, sen kaikki huomasivat ja he näkivät myös hänen katseensa hurskaana ja lempeänä olevan kiinnitettynä tyttöön, "hänen rakkaimpaan rippilapseensa" niinkuin ukon oli tapana sanoa Katrista. Näissä hänen katseissansa oli niin paljon toivoa ja niin syvä luottamus, että nuori tyttö luuli itsensä levolliseksi kun hän katsoi näihin vanhoihin silmiin, jotka olivat elämässä nähneet niin paljon enemmän kuin hän. Ja kun vanha sielupaimen syvällä, miehevällä ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellänsä lausui nämät sanat: "sillä rakkaus on kuolemaakin väkevämpi" ja samassa loi Katriin isälliset silmänsä, joita hän yhä oli oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan, ei hän enään saattanut pidättää kyyneleitänsä, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhki puoliääneen. Mutta ne olivat suloisia kyyneleitä, onnellisia kyyneleitä, jotka valuivat hänen kasvoillensa, ja niin hän istui penkissä kumarruksissaan saarnan loppuun asti.

Vihdoin tuli molempien nuorten kauvan toivoma ja kaipaama hetki. Vanhemmat ja ystäviä seurassansa astuivat he alttarikehän eteen, jonka sisäpuolella vanha painaen oli valmiina yhdistämään heidät mieheksi ja vaimoksi.

He olivat jo antaneet toisillensa lupauksensa selvällä ja kuuluvalla äänellä ja siunausta oli juuri ruvettu lukemaan, kuu kirkon ulkopuolella kuului huuto:

"Venäläiset ovat täällä!"

Tuskin oli tämä turmiota ennustava huuto kuulunut, niin Erkki Ollikainen veti esille pistoolin ja huudahti:

"Minä ammun sen, joka liikahtaa paikaltansa!"

Kaikki katselivat hämmästyneinä toisiansa ja Katrin isä aikoi juuri kysyä tämmöisen kiellon syytä, kun Erkki lausui:

"Jos lähdette täältä pienissä ja eri joukoissa, joudutte te pian tappiolle. Parempi on siis että me yksin voimin puolustaudumme. Olemmehan kaikki aseilla varustettuja".

"Niin niin", kuului kaikkialla kirkossa ja jokaisen kädessä välkähti joko puukko taikka kirves, muutamilla oli pyssykin, toisilla vaan heinähanko taikka viikate y.m.

Katri oli tuskissaan syössyt Erkin kaulaan ja kuiskasi värähtävällä äänellä:

"Herra Jumala! tämän on Jussila pannut toimeen!"

"Jussila", matkasi Erkki ja muisti nyt Hömppö-Tiinan varoituksen. "Mistä sen tiedät?"

"Hän uhkasi minua eilen illalla".

"Etkä sinä ole sanonut sitä minulle", virkkoi Erkki luoden nuoreen morsiameensa tuskallisia katseita. "Siinä et tehnyt oikein!"

"Kuinka siitä olisin saattanut puhua, kun en saanut sinua tavata", vastasi Katri. "Sitä paitsi minä luulin sen vaan paljaaksi uhkaukseksi, mutta nyt", jatkoi hän ja katsoi huolestuneena kirkkopihaan päin, "nyt näen, että hän tällä kertaa pani uhkauksensa täytäntöön".

Erkki Ollikainen, tuo muuten niin neuvokas mies, joka useasti oli pelastunut pahemmistakin vaaroista, oli nyt melkein neuvotonna. Ei hän itsensä tähden peljännyt mitään, vaan nuori vaimonsa häntä huolestutti. Temmattaisiinko Katri, joka juuri oli häneen yhdistetty, hänen sylistänsä, ja tekisikö sen katala olento, jota ainoasti rikollinen himo johdatti kurjaan tekoonsa? Hänen ohimonsa sykkivät niin, että hän itse saattoi sen kuulla, Pusertaen Katrin vahvasti rintaansa vasten, kehoitti hän kaikkia sotaan kykeneviä oitis lähtemään kirkkopihaan siellä miehuullisesti vihollista vastustamaan, naisten ja lasten temppelissä odottaessa. Hän lopetti näin:

"Katteini Malm ei ole kaukana. Ehkä ampuminen saa hänen tulemaan tänne".

Sitten kääntyi hän vanhan papin puoleen, laski nyyhkivän Katrin hänen syliinsä sanoessaan:

"Isä Sievo, teidän haltuunne minä jätän vaimoni".

Sen sanottuaan riensi hän viritetty pistooli vasemmassa kädessään ja oikeassa paljastettu, vihollisen verestä värjääntynyt kalpa kirkkopihalle, jossa väki jo rupesi järjestäytymään.

"Olkaamme vaan hyvällä mielellä", huusi hän, "Minä olen monta kertaa ennen ollut tekemisissä pitkätakkien ja kasakoitten kanssa, ja tiedän, että uljas vastarinta on ainoa pelastuksemme. Mutta jos joku pelkää taistelua, niin menköön hän naisten luo."

Ei kukaan liikahtanut.

"Hyvä", sanoi Erkki ja hänen katseensa kirkastui kun hän näki sen yksimielisyyden, joka miehissä vallitsi ja sen rakkauden, joka loisti jokaisen silmistä, "koska teillä on semmoinen mieli, niin emme me Venäläisiä pelkää. Mutta että ihmiset tällä seudulla saisivat tiedon tilastamme ja tulisivat apuun, niin soittakaat uupumatta isoa kelloa, niin -- --"

"Tässä olen", sanoi samassa lukkari, ja astua onnahteli esille. "Kyllä sinä Erkki ymmärrät, etten minä ontuvana kelpaa sotimaan, mutta soittamaan, siihen minä kykenen, jos tahdot käsivarsiani tunnustaa. Kas tätä, luuletko sen kelpaavan?"

Näin sanoen ojensi hän äkkiä paljastetun jäntevän oikean kätensä.

"Hyvä, vanhus", sanoi Erkki. "Rientäkää soittamaan kuin olisi tuomio tulossa, mutta älkää, Jumalan tähden, väsykö. Ottakaa muutama mies mukaanne vaihtoa varten".

"Ei, ei", vastasi lukkari tehden välttävän liikkeen. "Minä menen mieluimmin yksin".

Hän ehti tuskin sanomaan viimeistä sanaa, ennenkuin hän jo oli matkalla tornia kohden niin nopein askelin kuin suinkin. Viisi minuutia oli tuskin kulunut kuin jo "pom, pom -- pom -- pom" kaikui tornista. Soitto tuli vähitellen tasaisemmaksi ja lujemmaksi, ja, ei aikaakaan, kuului hyvin tunnettu hätäsoitto metsien ja järvien ylitse.

Melkein samalla hetkellä tuli joukko venäläisiä jääkäriä metsiköstä kirkon pohjoispuolella esine. Ja selvästi saattoi huomata, että venäläisetkin ymmärsivät kellonsoiton merkityksen sillä he ampuivat tornin luukuista sisälle, jotka lukkari oli avannut selki seljällensä, että ääni sitä paremmin pääsisi ulos. Silloin tällöin kiiti luoti tapuliin ja tunki siellä jykeviin hirsiin, mutta siitä ei vanha soittaja ollut millänsäkään. Hän soitti uupumatta että hiki valui virtoina hänen kasvoillansa. Hän riisui yltänsä vaatteen toisensa perään, eikä kulunut pitkään aikaa ennenkuin koko yläosa ruumista oli ilkialastonna. Mutta hän soitti kuitenkin vähentymättömin voimin kuin olisi hän päättänyt soittaa kokoon koko Suomen kansan.

2.

Kangasjärven pohjoisessa päässä, ja juuri erään metsikön syrjässä, oli Härilän keskievari, pitkällainen rakennus säännöttömine akkunoineen ja kolmine jykevine savupiippuineen, joista keskimmäinen näytti olevan kukistumaisillaan ja kukistuen ruhjomaisillaan sillä kohden ylen huonossa kunnossa olevan katon. Keskievaria ympäröi sitä paitsi sievä puutarha, ja siitä vähän matkaa oli puoli tusinaa pirttiä, joiden savutorvista tuprueli savua melkein yöt päivät, niin että tämä paikka melkein näytti intiaanilaiskylältä.

Puhtautta ei ollut liiemmäksi. Puolialastoman likaiset lapset ja pienet porsaat hyppivät ja viruivat ulkona päiväpaisteessa ja ehtoon tullen viettivät he yönsä yhdessä samassa huoneessa. Metsästä tuli sonnia ja lehmiä täyttä laukkaa, luultavasti peljästyen jotakin partioilevaa vihollisjoukkoa, taikka karhun ajamina, joka tavan takaa kävi Härilässä, missä tuo "pohjolan metsien kuningas" tavallisesti sai jonkun saaliin. Eivät mesikämmenet niillä seuduin missään olleet niin ahkeroina vieraina kuin Härilässä ja syynä siihen oli se, että keskievarilla oli kolme mehiläispesää, joita hän hoiti huolellisesti. Kontio rakastaa, niinkuin tiedämme, mettä ja menee usein uhkamiellä mitä vaaraa päin tahansa, kun hän vaan saa tämän himonsa tyydytetyksi.

Näitä mehiläispesiä rauhoittaaksi pidettiin Härilässä tarkkaa vahtia, ja moni mesikämmen oli kahtena viimeksi kuluneena vuonna, joina tämä syötti oli ollut tarjolla, päässyt nahastansa ja hengestänsä.

Eräänä yönä, noin vuotta ennen edellä kerrottuja tapauksia, oli kuitenkin Torkkulainen -- se oli keskievarin nimi -- joutunut pahaan väliin kahden renkinsä kanssa. Kolme karhua, isä ja emä pennuinensa, nälästä vimmoissaan tuli Häriläisiä tervehtimään. Suloinen hunajan haju pisti niitä nenään, ja niiden murinasta saattoivat vartijat jo edeltäpäin arvata, että edessä oli kova taistelu.

Ensimmäisestä laukauksesta hämmästyivät nämät kutsumattomat vieraat vähäisen, mutta kun nälkä on kova yllyke ajoi se heitä mehiläispesiä kohden. "Ukko itse", joka astua tallusteli etunenässä, osoitti Torkkulaiselle sen kunnian, että se takakäpälillään lähestyi häntä, mutta keskievari oli niin kiittämätön, että hän tervetuliaisiksi tarjosi luotia vieraallensa. Kontio pudisti vähän nälän laihduttamaa ruumistansa, murisi vihoissaan, jonka arvattavasti piti merkitsemän: Minä opetan sinun oikein arvostelemaan kuninkaallista käyntiäni luonasi, ja hyökkäsi Torkkulaisen kimppuun. Ennenkuin rengit olivat ehtineet tulla isäntänsä avuksi, oli karhu-ukko ainoalla iskulla lyönyt keskievarin maahan ja katsella tollotteli jo hänen ylöspäin käännettyjä kasvojansa, kun sivulta päin ammuttu luoti tunki "nallen" oikeasta korvasta sisään. Ääntäkään päästämättä putosi tuo raskas riiviö Torkkulaisen päälle, joka oli vähällä tukehtua sen painon alle. Rengit, jotka sill'aikaa olivat tervehtäneet emää ja pennua hyvin tähdätyillä luodeilla, jotka ainakin hetkeksi hillitsivät niiden lähenemisintoa, riensivät nyt pelastamaan isäntäänsä.

"Kuka niin mestarillisesti karhun ampui?" kysyi Torkkulainen, kun hän taas vohkuen pääsi jaloillensa.

Lähellä olevan aidan ylitse hyppäsi samassa soreavartaloinen mies ja riensi keskievarin luo.