Part 8

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä. "Teillä näkyy olevan terävä katse, ja te ette ole säälineet noita syntisiä raukkoja. Jos minun pitäisi pyytää ketään tanssiin, niin luulenpa, ett'en heitä valitsisi; mutta nythän onkin kysymys valita koko elämäkseen, ja silloin luulen minä -- niin suokaa anteeksi -- silloin luulen minä, että teidän sijassanne valitsisin nuo 'kynnenkaluajat', joksi te heitä kutsutte. Minulla on oikeastaan suuri luottamus noihin 'kynnenkalujoihin', sillä luulen, että heidän mieltänsä elähyttää muu kuin leikki ja tanssi ja että he, kun henkisillä aseilla on taisteltava, eivät enään ole niin pelkuria, vaan raivaavat ymmärtäväisesti ja voimallisesti itselleen tien. Ja sitten -- suokaa anteeksi, että taas loukkaan teitä -- sitten luotan minä niin vähän noihin suuriin tanssijoihin, joilla ei ole muuta tarkoitusperään, kuin saada kunniamerkkiä tanssiessa ja osata keksiä uusia kotiljongivuoroja. Naurakaa vaan, neiti Ravn, mutta nyt puhun totisesti. Minä tunnen noita 'pomaadanukkeja', jotka kuljeskelevat joutilaina, notkistavat polvensa rakastetuilleen, puhuvat makeita, imartelevia, ulkoa opittuja sanoja, joita taas seuraavassa tanssissa syöttävät jollekin toiselle. Minä tunnen noita 'sivistyneitä ihmisiä', jotka hienoissa seuroissa puhelevat Norjalaisten raakuudesta, vaan sillä välin istuvat kumppaniensa seurassa, laulaen siveettömiä lauluja, noita joilla on kaikesta vaan sama mielipide kuin tukkikauppias P:llä ... ja valtioneuvos L:llä ... joitten luona saavat sunnuntaina päivällisensä. Näitä pidetään esimerkkinä koko sivistyneelle maailmalle ja äidit ylpeilevät voidessaan antaa heille tyttärensä. Minun mielestäni pitäisi naisen vaatia mieheltä enemmän, kuin että hän osaa tanssia hyvästi ja käy komeissa vaatteissa puettuna."

Aino kuunteli ihmetellen ylioppilasta, kätkien joka sanan mieleensä. Mathilda nojautui mukavasti tuolinsa selkää vasten ja rypisti otsaansa.

"Te olette teoloogi? eikö niin?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen -- en muuten luullut, että te harrastatte jumaluusoppia", vastasi ylioppilas kumartaen.

"En tosin -- minä vaan otaksuin, että..." sanoi Mathilda käännellen pöydällä olevaa paperia. "Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain, Aino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin."

Aino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän nuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs Ahnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.

"A-ha --" kuului sohvan nurkasta, "voi kuinka surkeata". Ääni oli Mathildan, joka haukotteli.

"Kuuleppas, lapseni", ja hän juoksi Ainon luo, "nyt täytyy sinun laulaa meille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö sinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?" Ylioppilas katsahti hämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin nuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen Mathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin järjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se tuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja tuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen, niinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan, eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.

Vihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän asetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja otti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.

"Kas kuinka itsepäinen veitikka!" sanoi Mathilda, "noihin talonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän sinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain kauniimpaa."

"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta," vastasi Aino päättävästi.

"Suuri kiitos, neiti", sanoi Mathilda kumartaen. "Kas kuinka kohtelias olette vieraallenne". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa edestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän laatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.

"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama luutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino -- -- niin, kukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan kanssa ja kutsua häntä ystäväkseen -- -- -- ei, nainen on selittämätön luontokappale --"

Vihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten häneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan kuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla häntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo. Aina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi ja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä lueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei hän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.

Kerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino kyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun Mathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan luopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran iltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei ollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän matkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin, matkallaan he kohtasivat ylioppilaan.

"Oletteko kävelemässä?" kysyi tämä lähestyen heitä.

"Olemme", vastasi Mathilda, "ja tiedättekö minne matkamme piti? -- Teitä tervehtimään".

Ylioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.

"Tottako sanoitte?" kysyi hän, "sepä vasta ystävällistä? Onko totta, Aino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan olette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani. Ettekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?"

Aino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti. He astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon kanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.

"Suokaa anteeksi", sanoi Mathilda, lähestyen ylioppilasta, "teidän olkapäällänne on suuri tahra" ja hän kohotti kätensä pyyhkiäksensä sen pois. "Ai, suokaa anteeksi, minä erehdyin", lisäsi hän hymyillen ja käänsi pois kasvonsa häveten.

Ylioppilas loi silmänsä alas. Hänellä oli olkapäällä suuri reikä, josta paita pisti näkyviin. Hän häpesi ensin, mutta rauhottui kuitenkin pian ja kumarsi Mathildalle.

"Te näette, ett'en ole puettuna vastaanottamaan näin hienoja vieraita, mutta jos olisin edes uneksinut näin suurta kunniaa, niin Teidän ei olisi tarvinnut nähdä mitään reikää. Ja katsokaa, täällä maalla --"

"Niin, täällä maalla näkee niin paljon kummallista, mutta ehkäpä täällä on sellainen tapa", sanoi Mathilda nenäkkäästi.

"Täällä maalla pannaan aina arvoa sananlaskulle 'Ei ole koiraa karvoihin katsominen'", vastasi ylioppilas. "Se on hyvä sananlasku, eikö niin, Aino neiti?"

"Se on totta", vastasi Aino, "mutta hyvä sydän vaatii myös hyvää ulkokuorta."

Ylioppilas katsahti Ainoon, mutta hän ei sitä huomannut.

"Se on toista", vastasi hän lyhyesti.

He olivat jo puutarhan portin luona. Ainon sydän sykki niin kummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen läpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat kumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: "nyt otamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois." Hän halusi niin hartaasti juoksennella ympäri, katsella joka nurmikkoa, joka kukkasarkaa, ja joka pientäkin polkua lehdossa. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän niin tehnytkin, mutta nythän oli täällä ylioppilas ja -- Mathilda. Hän katseli vaan salaa ympärilleen; mutta kuinka kummalliselta kaikki täällä näytti. Tuo vanha, sammaleinen kivipenger, suihkulähde, jossa oli puutarhurin kuvapatsas, aurinkokello rikkonaisine viisarineen, tuo suuri, vanha, harmaa, ikivanha, rappeutunut talo, kaikki muistutti entisiä aikoja, jolloin siellä oli iloa, leikkiä ja auringon paistetta, jolloin ei ainoastaan kissa istunut leveällä portaalla, nuoleskellen käpäliään, vaan laulu ja ilo kaikui kaikkialla sillä aikaa kuin palvelijoita vilisi noihin koreisin silkkihameisin puettujen naisten kesken, tarjoten viinipikareja. Ja sisällä suurien, viileiden salien ja pitkien, autioitten käytävien seinillä riippui vanhojen harmaahiuksisten esi-isien kuvia, joilla oli hieno palmikko niskassa ja miekka vyöllä, ja jotka ikäänkuin olisivat häntä tervehtineet; mahtavan näköisiä rouvia, turkkilaiset kengät ja ruusuja käsissä, ikäänkuin olisivat hekin hänelle kumartaneet. Nähdessään kaikkia noita vanhoja muistoja, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut jossain vanhassa kirkossa. Hän kulki ääneti, katsellen vaan ympärilleen, mutta Mathilda kaakotti kuin kana, seuraten ylioppilasta, joka näytti heille jokaisen paikan, aina keittiöstä kellariin asti. Vihdoinkin pysähtyivät he vierashuoneesen ja ylioppilas käski heidän istua.

"No, mitä pidätte talostani?" kysyi hän.

"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis", vastasi Mathilda, "mutta jotain täältä puuttuu."

"Ja mitä se on?"

"Menkää naimisiin."

"Vai niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Minkätähden olisi se niin tarpeellista?"

"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta nainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten saisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten -- niin, katsokaa, tuossa on tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä kaikkea voisi nainen parantaa."

"Minä myönnän viisautenne todeksi", vastasi ylioppilas leikillisesti, "enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun."

"Oi -- hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan", vastasi Mathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.

Aino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan seinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan pitänyt tuosta.

"Suokaa, neitini, anteeksi", alkoi hän hetken jälkeen, "jos hetkeksi jätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan." Sen sanottuaan lähti hän pois huoneesta.

Kohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan käsivarteen.

"Etkö häpeä", sanoi hän kasvot hehkuen, "puhua täällä tuolla tavoin." -- --

"Mikä sinua vaivaa? Miksikä minun pitäisi hävetä? Voitko kieltää mielelläsi tahtovasi olla hänen vaimonansa?"

"Mathilda, jos sinä" -- --

Aino ei saanut enempää sanoneeksi, sillä samassa tuli ylioppilas, puettuna uuteen nuttuun ja hänen jälessään kulki vanha palvelia, kantaen tarjottimella viiniä, marjahilloa ja hienoja leivoksia.

"Tässä on kaikki mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas, laskien viiniä lasiin ja tarjoten vierailleen. "Tervetulleet tänne! tervetullut luokseni, Aino neiti", toisti hän, kilistäen lasia hänen kanssansa.

"Niin, ja Aino, toivokaamme että ensi kerran tänne tullessamme tapaisimme täällä sievän, nuoren emännän!" sanoi Mathilda.

"Kiitos ystävällisyydestänne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas kumartaen, mutta Aino pani hiljaan lasin pois luotansa.

"No, mitä pidätte elämästä täällä maalla?" kysyi ylioppilas Mathildalta, kääntääkseen puheenaihetta toisaalle.

"No, kyllähän täällä -- -- vähän aikaa voisi viihtyä -- -- mutta en koskaan voisi ajatellakaan oikein asua täällä. Eihän täällä ole koskaan mitään uutta katselemista tahi kuulemista, eikä paljo koskaan saa tavata ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella."

"Juuri tuota samaa sanoi Aino neitikin kerran, enkä tiedä, onko hänellä vielä sama mielipide. Mutta, jos tahtoisitte te tulla kanssani kävelemään tänne ympäristölle, niin näyttäisin teille paljon sellaista, jota on hauska katsella, ja ihmisiä, joiden kanssa mielellään seurustelee."

"Niin, mennään vaan", sanoi Mathilda, "sehän on hauskaa, ja eihän meillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää."

"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa", vastasi Aino. "Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin."

"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa", vastasi Mathilda, pistäen neulan huiviinsa. "Voimmehan mennä jo nyt kohta."

"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti", vastasi ylioppilas.

"Minullako?" kysyi Aino ja seurasi sitten.

He kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja astuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita. Ylioppilas pysähtyi hänen luoksensa.

"Onnea työhönne, Juhana", sanoi hän tervehtien. "Miten voi äitinne?"

"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos", vastasi mies, katsahtaen ylös työstänsä. "Teillähän on tänään vieraita kanssanne."

"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?"

"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta." Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas, minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta maahan senkin piti joutua."

Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.

"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin."

"Niin sanotaan, niin", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään multaan, että vartta vaan vähän näkyi.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan eteenpäin.

"Kyllä", oli Ainon vastaus.

"Voitteko häntä ymmärtää?"

"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä."

"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö sairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät hänen äitinsä luo."

Mathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli astunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan. Ylioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.

"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?" kuiskasi Mathilda Ainolle. "Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista puhuitte, herra ylioppilas", jatkoi hän, samassa kääntyen ylioppilaasen, "niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo."

"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä", vastasi ylioppilas hymyillen, "ja tuossa näette toisen."

Hän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.

"Tahdotteko, että menisimme sisään?" kysyi Mathilda hämmästyen.

"Niin, mikä meitä siitä estäisi."

"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma, ett'ei siellä voi hengittääkään."

"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä siellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää", vastasi ylioppilas. "Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne siellä."

Mathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi hän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui varpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he astuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja katto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja siistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin seitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja tyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko elämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä tervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.

"Kiitos viimeisestä!"

"Niin, kiitos itse", vastasi nainen ystävällisesti. "Teillähän on tänään vieraita kanssanne?"

"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He tahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on."

"Vai niin, tervetulleet", sanoi vaimo, ojentaen kätensä Mathildalle, jonka täytyi ottaa se vastaan, vaikkapa vastenmielisestikin. "Tervetulleet", sanoi hän myös Ainolle, "olisihan minun pitänyt teidät tuntea; mutta te olette kasvanut niin isoksi, ett'ei teitä tahdo enää tunteakkaan. Minä olin kirkossa, kun teidät kastettiin. Mutta istukaa toki hetkeksi lepäämään."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas, istuutuen penkille. Aino istahti hänen viereensä. Mathilda katseli ympärilleen etsien tuolia; mutta kun hän ei sellaista nähnyt missään, levitti hän nenäliinansa ja istuutui sen päälle.

Kari otti hyllyltä maitoastian ja kaatoi siitä vähän puukuppiin. Ensin maistoi hän oliko maito hapanta, ja tuli sitten Mathildan luo ja tarjosi sitä hänelle sanoen:

"Ehkä teitä janottaa?"

Mathilda näytti oikein säikähtyneeltä. "Ei kiitoksia", kiiruhti hän vastaamaan.

"Kuppi on kyllä puhdas", sanoi Kari ystävällisesti.

"Ei kiitoksia", toisti taas Mathilda. Mutta Aino otti kupin ja joi siitä, ja hänen jälkeensä ylioppilas.

"No, miten nyt tulette toimeen, Kari?" kysyi ylioppilas, kiitettyään maidosta.

"Kiitos, hyvästihän tässä nyt tullaan toimeen jo, Jumalan kiitos, olen nyt ollut terveenäkin."

"Voin tuoda terveisiä Juhanalta!"

"Tapasitteko siis hänet?"

"Miten on hänen laitansa? alkaako haava jo parata?"

"Ah, ei, syvä haava jättää syvän arven ja helppo ei ole saada viuluun ääntä, kun kielet ovat poikki", vastasi Kari hiljaan ja kääntyi toisaalle, pyyhkien kädellään silmiään.

"Mutta Herra voi parantaa sen, mikä muiden on mahdotonta", sanoi ylioppilas.

"Hän voi sen ja Hän tahtoo myös, kun Hänen aikansa tulee", vastasi Kari.

Hän puhui niin levollisesti, tyynesti ja suurella luottamuksella, eikä mitään katkeruutta tullut ilmi hänen sanoissaan tahi katseessaan. Aino katseli häntä ihmetellen. Ylioppilas puhui kauan hänen kanssansa; mutta Mathilda istui penkillä odottaen tuskallisesti, että ylioppilas lakkaisi puhelemasta. Vihdoinkin nousi ylioppilas ylös ja vaimo ojensi heille kätensä jäähyväisiksi, kiitti käynnistä ja käski Ainon pian tulla uudestaan.

Tuskin olivat he päässeet ulos, kun Mathilda alkoi pudistaa hamettaan.

"No, enpä ole koskaan mokomaa nähnyt, uskaltaa tarjota meille maitoa mustasta kupista, josta on ensin itse maistanut. Mitä se oli, mitä meidän täällä piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Te olette jo nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tämä vanha talonpoikainen vaimo on niin merkillinen, niin Jumala meitä varjelkoon useammista semmoisista."

"Ettekö huomanneet, että tällä vanhalla vaimolla oli sellainen katse ja käytös, että sitä ruhtinatarkin voisi kadehtia? Ettekö nähneet, että kaikki, mitä hän teki tahi puhui, vaikka kuinkakin vähäpätöistä, osoitti arvokkaisuutta?"

"Niin, Jumalan kiitos, että pääsimme täältä", vastasi Mathilda keikahuttaen päätänsä. "Te olette nyt jo niin tottunut talonpoikaisiin tapoihin, että saattaisittepa sanoa, että parasta olisi jättää lattiakin pesemättä, huoneet tuulehuttamatta ja syödä vaan puuroa joka ateriaksi."

Ylioppilas ei voinut olla naurahtamatta. "Niin, ne muut merkillisyydet, joita aioin näyttää, eivät ole hitustakaan paremmat", sanoi hän kohottaen olkapäätänsä, "niin että --"

"Kiitos, minä olen jo saanut näistäkin aivan kyllikseni", vastasi Mathilda, "nyt lähden kotiin. Etkös sinäkin Aino tule mukaan?"

"Ei, te seuraatte minua, eikö niin?" sanoi ylioppilas kääntyen Ainoon.

"En, kun Mathilda" -- -- --

"Ei, ei sinun tarvitse minusta huolia, kyllä minä yksinkin osaan kotiin, ja jos sinä haluat vielä enemmän hengittää tuota talonpoikaista ilmaa, niin mene vaan."

"Olettehan niin monta kertaa kävellyt yksin minun kanssani, en suinkaan minä nyt ole vaarallisempi kuin silloinkaan", sanoi ylioppilas.

"Ette suinkaan -- mutta --" änkytti Aino lausuen vitkaan sanojaan.

"Mutta sinä vaan olet itsepäinen, Aino, ei se ole mitään muuta", sanoi Mathilda, "kas niin, nyt minä menen."

Aino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.

"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain", sanoi hän totisesti. "Nyt pyydän että tänään seuraatte minua."

"Mutta käypikö se laatuun?"

"Hyvästi, hyvästi", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli. "Hauskaa matkaa", lisäsi hän pilkallisesti. "Älä vaan ikävöi minua, Aino."

Ylioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt, molemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja kaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen ääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli poissa.

"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan talonpoikaisen vaimon?" kysyi ylioppilas. "Te ette olisi milloinkaan voineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään loukannut tuota vaimoa."

"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja", vastasi Aino.

"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki vaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa, vaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan muodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin neiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä valitsisin."

"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt paljon?"

"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka kaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän kanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla tahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi heistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin, kuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja elinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen täytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta aivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut ainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita samoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä tahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja pystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan sanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin on. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he mieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi joka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa muistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän valita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka kuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on varmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja jalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää."

Ylioppilaan näin puhuessa olivat he jo saapuneet toisen mökin luo, joka oli aivan tien varressa.

"Menkäämme tänne", sanoi hän Ainolle, "niin saatte nähdä toisen naisen, joka myös on jalo, vaikk'ei hän sitä itse tiedä." Hän avasi oven ja astui sisään. Puutuolilla istui vanha, harmaatukkainen mies. Hän ei noussut ylös, vieraiden tullessa sisään, vaan hymyili ja nyykäytti heille päätänsä. Ylioppilas astui hänen luoksensa.

"Tässä tulen pastorin tyttären kanssa", sanoi hän, "hän tahtoisi nähdä miten te täällä elätte."

"Vai niin, pastorin tytär", toisti vanhus liikutettuna. "Niin, se on kunnon mies, tuo pastori, ja hän saarnasi niin hyvin, kun viimeksi häntä kuulin, niin, sen hän teki, ja minä tunnen hänet, pienestä pitäen. Vai niin, vai niin, vai pastorin tytär."

Vanhus istui tuolilla, nyykäyttäen päätänsä ja tarkasteli Ainoa.

"Missä on Ingrid tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingridko? Kyllä hän kohta tulee", vastasi vanhus, "mutta ajatelkaa, pastorin tytär -- niin, ja hänen isoisänsä, -- minä tunsin heidät kaikki, -- niin -- niin -- Miten aika kuluu, minä olen nyt yhdeksänkymmenen vuoden vanha, tietäkää se -- yhdeksänkymmentä vuotta."

Hänen mutistessaan tällä tavoin hiljaan itsekseen, tuli Ingrid sisään. Hän näytti vanhalta, noin viidenkymmenen vuotiaalta, kasvultaan oli hän pieni, laiha ja hento. Nähdessään vieraan, pysähtyi hän hämmästyneenä.