Part 7

Päätökseksi tuli kuitenkin, että Aino lähtisi uudelleen kaupunkiin. Aino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että hänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui hänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä Mathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä tunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta tuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä lähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä viihtyisi -- ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino oli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin petti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän melskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet ajatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla syvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän näki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän tempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.

Pastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.

"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne kaupunkiin?" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.

Pastori kääntyi hämmästyneenä.

"Niin, se on totta", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.

"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka kerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri on heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten estävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?"

Pastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.

"Mutta, rakas ystävä -- -- mikä teidän on?" kysyi hän nousten ylös tuoliltaan.

Ylioppilas koetti taas rauhoittua.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumartaen, "ehkä ei ole soveliasta tällä tavoin tunkeutua vieraan miehen taloon, ja tiedänhän hyvin, että te olette hänen isänsä; mutta jos te, niinkuin minä, olisitte seuranneet häntä lapsuudesta saakka ja, niinkuin minä, nähneet hänen kasvavan omien silmienne edessä, niin voisitte kyllä ymmärtää minua -- --"

"En minä todellakaan ymmärrä tästä sanaakaan", huudahti pastori, "mitä tuo kaikki merkitsee?"

"Ettekö siis ole nähneet, että teidän tyttärenne on suuresti muuttunut näinä viimeisinä aikoina?"

"Olen kyllä, Jumala paratkoon, huomannut sen, hän on tullut sekä sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja kuitenkin lähetätte hänet kaupunkiin?"

"Niin, minne muualle sitten olisin hänet lähettänyt? Juuri sentähdenhän lähetinkin hänet kaupunkiin."

"Hm -- niin, myrkky on hyvä lääke sairaalle mielelle", sanoi ylioppilas katkerasti hymyillen.

Pastori pudisti päätänsä.

"Luulenpa, että itse olette sairas", sanoi hän vihdoinkin, "tehän puhutte ikään kuin hourailisitte."

"En ole, herra pastori", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti, "minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli taistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä, saadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja itkulla hiljaisessa kamarissa."

Pastori kuunteli häntä totisesti.

"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä tarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?"

"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että kieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka ainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä Jumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on tullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä ja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin", vastasi pastori pontevasti, "mutta uudet teoloogit eivät koskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan rauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää tyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?"

"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on iloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on kuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja ihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä tietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla kristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen nähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt on hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen lumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka hämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet eksyttelevät."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma, tahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt rehellisten, kelpo ihmisten luona."

"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä vihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan tyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja hyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka jalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy monta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla meille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä, joiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat kaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia ihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole ainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat olevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää. Näiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan haluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko nääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on puhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi surevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia."

Pastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet otsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas nousi äkkiä tuoliltansa.

"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta ihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni koski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää tosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet kuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi häntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne, olette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette vaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät tottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen häntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista, jotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä olen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin ymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo nainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja joka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt, herra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan meidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea."

Pastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten vanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän mietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven kynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.

Yksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän varaan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja kulki edestakaisin lattialla.

"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää", sanoi hän itsekseen, "enkö minä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni myönyt hänen sielunsa -- -- hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, -- mutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän kirjoittaa ja sitten -- sitten auttakoon Jumala minua!"

Ainon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:

"Rakas isäni!

Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin, sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin -- niin silloin -- oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää, mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää. He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin, teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane sydäntäni kovemmin sykkimään; -- nyt vaan haluan päästä pois täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni, eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain, ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi."

Pastori mutisi itsekseen "hm", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja luettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten "hm"; sitten nousi hän ylös ja soitti kelloa.

"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä hakemaan", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.

"Tuleeko hän taas kotiin?" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.

"Tulee kyllä", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi Halvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.

Tuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän jo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti terveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että raitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden, että ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo haihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli tuonut mukaan.

"Tämä on Mathildan äidiltä", sanoi hän, "hän käski minun antaa sen sinulle."

Pastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen lukiessaan.

"Oikeinko arvasin, isä?" kysyi hän pelolla, "kysyykö hän sitä, mistä kirjoitin sinulle?''

"Niin, juuri sitä", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.

"Isä, anna heille kieltävä vastaus", huudahti Aino niin kiivaasti, ett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä asunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta mitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten voisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi ajaksi."

"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä hänen kanssansa."

"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että Mathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos sinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen kuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän velvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille osoittaneet."

"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on", vastasi Aino hiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan aikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes kello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi vuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko kynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka oli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.

Viikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä pitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi jalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän vaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.

Niinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.

Kuudes luku.

Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.

Nytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut koskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä koskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt. Ensimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla kuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei ollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin kotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka mielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen vallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, -- eipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani kätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin mairittelevasti pyysi -- "lupaa" -- silloin ei tuon vanhan papin sydän hennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja sukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se miellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli jotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi ainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui kirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa -- ja viekas kuin oli -- ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen kaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua kaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi hän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi, ja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain sekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä tuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja kohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin heikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa hyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ illalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo oli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden toimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät talonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä saivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle "kaupungin marjalle", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis heittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa. Salissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat tuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan löytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön, niin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä asettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi. Tämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin Mathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista talouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja surullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli yhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut Mathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen mielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina ystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta kun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina toisten seuraan.

Pianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut ketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin sivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän pastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä käskemään.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona sievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle syvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino tuli sisään.

"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle", sanoi Mathilda, näyttäen arvokkaalta.

"Ylioppilas N. -- -- Mathilda Ravn!"

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Aino tukahdetulla äänellä.

"Olemmehan siis hyviä tuttavia", sanoi Erkki, "tervetullut tänne."

Tätä sanoessaan ojensi hän hänelle kätensä.

Mathilda ei ollut tätä huomaavinaan, vaan silitteli hameensa poimuja.

"Vai olemme", vastasi Mathilda ihmetellen ja käänsi päänsä sivulle, "en tiedä, onko minulla ollut se kunnia."

"Niin, Aino neiti on usein puhunut minulle teistä", vastasi ylioppilas.

"Vai niin?" sanoi Mathilda rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa tuli pastori sisään ja tervehti vierasta.

"Hänpä vasta todellakin on yksinkertainen", kuiskasi Mathilda Ainolle, "katsoppas, eihän hän ole edes pannut puhdasta paitaakaan päällensä, on vaan kääntänyt kauluksensa, ja katsoppas tuota nuttua, varmaankin on se viime vuosisadalta. Ja ajatteles, hän aikoi tervehtiessään ojentaa minulle punaisen suuren kouransa. Kuinka kummallinen hän on, hänellepä vasta saamme nauraa ja tehdä pilkkaa!"

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilda myöhemmin illalla heidän istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö minä ostan vaatteeni?"

"Niin, ne ovat mielestäni niin kummallisesti tehdyt."

"Niin, -- sen kyllä sanon", vastasi ylioppilas totisena, "räätäli Nikander on ne ommellut."

"Nikanderko? missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan lähellä nikkari Henriksson'ia."

Mathilda ymmärsi hyvin, että ylioppilas pilkkasi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

"Teidän pitäisi mennä räätäli Johansson'ille, ei kukaan nuori herra voi olla tyytyväinen, joll'ei tilaa vaatteitansa häneltä."

"Vai niin, -- täytyypä miettiä -- sillä minunkin mielestäni on suuri synti käyttää muita kuin räätäli Johansson'in ompelemia vaatteita."

Aino ei voinut olla hymyilemättä, nähdessään, kuinka totinen ylioppilas oli tätä puhuessaan, vaan Mathilda jatkoi:

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina vaatteensa häneltä ja voitte olla varma siitä, että ne ovat kaikkein uusinta muotia."

"Vai niin? onko siis luutnantti Karlson nykyjään mallina kaupungin nuorille herroille?" kysyi Erkki.

"Tunnetteko häntä?" huudahti Mathilda iloisesti. "Hänpä vasta on komea herra; näkisittepä kuinka hyvin hän osaa tanssia ja seurustella, miten hyvin hän käy puettuna ja kuinka kaunis ja solakka vartalo hänellä on."

"Niin, mitä pukuun tulee, niin luulen varmaan hänen olevan ensimmäisen, mutta minä luulin, että hän naimisiin mentyänsä olisi osaksi kadottanut entisen ulkokiiltonsa."

"Ei, hän on vielä aivan samanlainen kuin ennenkin, yhtä iloinen ja sukkela. Olisittepa vaan nähnyt, kun hän viime tanssiaisissa, tuolla konsulin luona, sai kokonaista kymmenen kunniamerkkiä!"

"Vai niin, sehän on hyvä, että sotilaamme voivat tanssiessa ansaita kunniamerkkiä, kun he eivät voi saada niitä taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta viepikö hän aina vaimonsa mukanaan kaikkiin noihin voittoriemuihin?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotonaan, hän tahtoo nyt muka näyttäytyä arvokkaalta ja vetäytyy pois seuroista", vastasi Mathilda nykäisten päätänsä. "Mutta luutnantti ei huoli siitä, vaan menee minne häntä vaan pyydetään, ja häntä pyydetään jokaiseen kestiin."

Mathilda pysähti hetkeksi puheensa, sillä Aino nykäsi häntä toistamiseen hameesta.

"Mitä tahdot?" kysyi hän ja jatkoi sitten, kääntyen ylioppilaasen: "Niin, olisittepa vaan nähnyt, kuinka hän koetti mielistellä Ainoa."

Aino punastui ja kuiskasi Mathildan korvaan: "mutta oletko aivan mieletön, etkö enään muista? -- --"

"Oo -- se on totta, ylioppilaan rakastettu!" ja vihdoinkin vaikeni Mathilda.

"Vai niin, hän mielisteli teitä, neiti?" toisti ylioppilas, luoden terävän katseen Ainoon.

"Sen olisi hän mielellään voinut jättää tekemättä", vastasi Aino katsahtaen suuttuneena Mathildaan.

Erkki vaipui omiin ajatuksiinsa, sitä osoitti jo hänen katseensakin.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilda.

"Oh, minä ajattelin, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen lienee se mies, joka kysymykseen 'mitä olet toimittanut elämässäsi', voi luutnantti Karlson'in tavoin vastata: 'minä olen mielistellyt neitosia', ja kuinka onnellinen lienee sellaisen miehen vaimo."

"Voi te luulette meidän, nuorten tyttöjen, enemmän pitävän niistä miehistä, jotka tanssisaliin tultuaan seisovat kuin kuumilla kivillä, hymyilevät tyhmästi, purevat kynsiänsä ja punastuvat, kun heitä vaan puhuttelee, ja jotka tallaavat hameemme repaleiksi, koettaessaan kerrankin jäykkinä ja kömpelöinä tunkeutua muiden mukana eteenpäin."