Part 6

"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista", jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."

Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja kuunnellen ystävänsä sanoja.

"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille", jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?" kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.

"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon voisin mieltyä."

Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"

"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja leipomisesta."

"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa, jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."

Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.

"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te -- te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."

"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino katkerasti.

"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi olla mieskin?"

Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.

"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. -- -- Mutta täällä tulee jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme paluumatkaamme."

Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.

Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne pois.

"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen ystävällisesti tytärtään.

Aino istuutui sohvalle.

"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla saakka", vastasi hän.

"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?"

Minkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen, minkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?

"Et voi uskoa kuinka hauska oli," vastasi hän vaan.

"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa -- mutta olitko yksinäsi," toisti pastori uteliaasti.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin kummallista.

"Vai niin, hän oli siis kanssasi -- mitä hyvää hän tänään sinulle kertoi?"

"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin", vastasi Aino, haluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, "et voi uskoa, kuinka hauska oli kuulla häntä."

"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan", sanoi pastori, joka ei enään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan, polttaen piippua.

Aino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi hän, miten isä häntä tarkasteli.

"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?" kysyi hän, löytääkseen jotain uutta puheenainetta.

"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi pastori puhaltaen savutuprun.

Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori tarkasteli häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni pianoa.

"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, --" vastasi pastori.

Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:

"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua, vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."

Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä. Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon lattialle.

"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."

Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein astuskellut kontti seljässä.

Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua, eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta. Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen -- mutta eipä hän laulakaan sitä hyvin." -- "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä. "Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina -- nyt oli hän täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin, siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:

"Ma ikkunassain näen sun, Oi armas ystäväni mun, Ja varjos mulle tuttu on, Vaan sisään pääst' on mahdoton."

Ylioppilas hypähti alas penkiltä.

"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?" sanoi hän itsekseen, -- -- -- "hm -- enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään täytyy minun päästä!" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta veräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, että hän voi vielä laulaa."

Aino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina sitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän toivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän sydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli. Hänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä -- niin, hän ei mielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista; hän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin hänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan korkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina niin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää kaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen, mutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös huoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin, josta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin ystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten ylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän unohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt ikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut käsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten sillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi -- Mathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan syrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää sitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän kirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan niin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen; usein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut mitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi salata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä yhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta, mitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että melkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:

"Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt. Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä, niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä." -- --

Aino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen ensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli hän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda lörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.

Tästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan maantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin harvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan aikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä oli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa Ainon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä, puettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän astuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti teetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen maistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin järjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli niinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut olivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa palvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia sanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt istui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan, piippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.

Puhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan kirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista, sen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä, jotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla kuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä pelolla ja vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin ahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.

"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?" kysyi pastori.

"Vanhaa testamenttia", vastasi Aino.

Se ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt hänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä avautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ylioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino niin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän oli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut, ja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän kuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden kokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin punainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon ihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi; -- ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin korkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja samalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä sisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle, hän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset ajatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut käsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta turhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei, Jumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli vaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta kuin mahdollista; -- ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja kärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa voimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä ainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä päämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin lapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän vähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.

Ja ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä huomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä miettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän kulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta sanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka hänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi. Nämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt häntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas aina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan luonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja kuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.

Aino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa, paiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan tavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo, mutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta sitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada käsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään vähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin Raamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: "Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa." Mikähän oli hänen tehtävänsä naisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan kanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille, käänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi, mutta nyt -- kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä maailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja kuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän siellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan ylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä ikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut iloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella, että hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun sitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää kynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei hän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä, kenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua huoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan itkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät myös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa korkeimmalta tunturilta: "sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi samanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se sentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: "se voi olla nainen", "mutta eiköhän se myös voisi olla -- mieskin --" Mieskö? -- Niin, mutta mistä olisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli täällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin kirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa, mutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten yksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi eikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää juoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea. Päinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili jotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja huolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan kulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut jotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa. Aino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten, valppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä kysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain, tullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen päätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan sanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat hänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä monta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi. Eräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla, näyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään piipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:

"Aino!"

"Mitä nyt, isä?" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.

"Tule tänne, rakas lapseni". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja syleili häntä.

"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?" kysyi isä. "Oletko sairas?"

"Sairasko? -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Aino punastuen.

"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää, voidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja laihemmaksi. Jokin sinua vaivaa."

"Ei minua vaivaa mikään", vastasi Aino ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vasten, salatakseen kyyneleitä, jotka olivat tunkeutua esiin.

Pastori silitteli hänen hiuksiansa.

"Tahdotko lähteä kaupunkiin?" kuiskasi hän tyttärelleen, niinkuin pienelle lapselle; "minä sanoin kerran ett'ei minulla ole varaa siihen, mutta nyt luulen voivani siihen suostua, jos sinulla vaan on halua. Tahdotko lähteä kaupunkiin, Aino?"

Aino ei voinut vastata, vaan rupesi itkemään niin kiivaasti, että pastori peljästyi eikä puhunut mitään, ennenkuin Aino oli rauhoittunut.

"Älä pelkää vastata myöntyvästi", alkoi hän taas kun Aino oli laannut itkemästä ja hengitti vaan syvään, "katsos, se voi tehdä sinuun hyvää, ilahduttaa mieltäsi, ja sitä paitsi, käyhän kaikki täällä kotona entistä menoaan."

"Minä en voi koskaan toivoakaan saada parempaa oloa, kuin kotona, sinun luonasi, isä!" vastasi Aino, siirtyen vielä lähemmäs isäänsä.

"Niin, mutta minä en enää kauemmin kärsi nähdä sinua näin suruissasi, rakas lapseni", vastasi isä, suudellen tytärtänsä poskelle, "sinähän tulet aivan sairaaksi ja jokin sinua varmaankin vaivaa. Etkö nyt voi sitä sanoa omalle isällesikään, vanhalle isällesi -- kuinka?" Hän kallisti korvansa, kuullakseen vastausta.

"En todellakaan itsekään tiedä", vastasi Aino nousten ylös ja pyyhkäisten pois kyyneleensä, jotka vielä riippuivat silmäripsillä, ja sitten hymyili hän.

"Näetkös, ei minua mikään vaivaa; minä olen vaan joskus ollut niin typerä; mutta nyt koetan olla hyvä ja silloin voit sinä rakastaa minua, voithan?" Aino suuteli häntä jo pyyhkäisi pois hiukset hänen otsaltaan.

"Kyllä, mutta enhän minä sitä kysynyt", alkoi pastori, voimatta olla hymyilemättä; "minähän kysyin tahdotko sinä -- --"

"En, en -- rakas isäni", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen suulleen, "et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani, kuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa mikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä." Tämän sanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm, -- hm" -- sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli edes takaisin huoneessa.

"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko, joka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan."