Part 5

"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama", vastasi ylioppilas hymyillen. -- "No, ja sitten olette puhunut lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta, tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."

Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka tipahtivat alas maahan.

"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.

"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä, että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No, hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."

Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään, jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja. Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha ystävänsä Halvar, kirje kädessä.

"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan ovelle, lakki kädessään.

"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän heitti pois ja luki.

"Oma, rakas sydänkäpyni!

Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki setä ja kaikki muutkin -- niin, eikä hän suinkaan vähimmässä määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan, ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti, olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua, innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N--ää. Et voi uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä, mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia, joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules, Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa; minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua, niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja? Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi, sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino, pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia, ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä. Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana, muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi meidät kotiin?"

* * * * *

Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin itsestään.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Rakas Mathilda!

Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit, käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, -- ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." -- -- --

* * * * *

Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän, käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.

Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.

Viides luku.

Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.

Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi -- mutta hän pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla, päivällä tahi illalla -- ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi. Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?

Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen, ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa, vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun, niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään? Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.

Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit. Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään. Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa. Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui sitten kuitenkin hänen luoksensa.

"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan hänen silmiinsä.

"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.

"Niin -- juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme erota. Minusta se on vaikeata -- sanon sen suoraan, sillä minä tunnen haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."

Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.

Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut hänestä pahaa, hänen selkänsä takana -- tätä oli hän miettinyt näinä viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin -- mutta oliko tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata naisen kuvaa, josta hän uneksi?

Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.

"Niin" -- sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."

"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"

"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."

He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:

"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"

"Olen."

"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"

"Kyllä, kiitoksia!"

"Se ilahduttaa minun", sanoi ylioppilas, "on aina hauska kuulla hyvää niistä, joita rakastaa."

"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin", ajatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat taas ääneti.

"Niin -- minne menette nyt, neiti?" kysyi ylioppilas taas.

"En itsekään tiedä -- emmeköhän vähän matkaa eteenpäin", vastasi Aino.

"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle, mistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä ennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.

"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka", vastasi Aino.

"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että maaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään matkustaneet maassamme?"

"En yhtään."

"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole ihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat ulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan vähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän, ett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä kotimaassa Norjassa."

"Oletteko matkustanut täällä paljon?" kysyi Aino.

"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti. Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa, Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen, kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."

Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten, mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa halu päästä pois, lentämään tunturille -- jota hakua tuskin voin vastustaa, -- mutta -- olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat, ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä, neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa, silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään mitä."

He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten äänettöminä eteenpäin.

"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"

"En koskaan!"

"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin luulette."

He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi istua.

"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen paremmin vaippansa.

Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen vieressään.

"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.

"Kyllä on kaunista -- ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois silmiään.

"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat, ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"

"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi -- -- minä en ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"

Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.

"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella, missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa -- siellä on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee, aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella, niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään; nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, -- kunnes se vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen ystävänsä syliin. -- Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa, satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa, joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita. Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."

Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä, vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:

"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet metsän ja tunturien keskuudessa!"

"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.