Part 3

"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."

Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.

Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi, todelliseksi naiseksi, -- ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten -- on ilo mennyt, seuraavana päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. -- -- Niin, siihen loppui se satu."

"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen -- hän taisi niin uskollisesti katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan kokeneempana. -- -- Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" -- --

Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja ylioppilas astui sisään.

"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja huomattuaan kuka tulija oli.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät. Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.

"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän siellä."

"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, -- niin, hän on poissa, tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.

"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.

"Ei hän raukka näy viihtyvän. -- Voittehan itse ajatella, hän on ensi kerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan uusissa oloissa."

"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan hämmästyttäisivät häntä."

"Niin, tässä saatte itse nähdä", sanoi pastori, ottaen kirjeen pöydältä. "Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei ole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta."

"Oi, -- suuri kiitos!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:

"Rakas isäni!

Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä, milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle. Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä, vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut, vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua, rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin -- silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun, hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan, että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista, se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!

Oma Ainosi."

Ylioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä aikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.

"No -- mitä arvelette?" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää lukenut.

"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut", vastasi ylioppilas, "he soittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia."

"Ha-ha-ha-ha", nauroi pastori, "niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu hän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin."

"Luultavasti tottuu hän piankin siihen", toisti ylioppilas katkerasti hymyillen, "samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren kuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko uskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta kotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin tällaisiin koirankonsteihin?"

"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte uskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?"

"Niin, minkätähden lähetitte?"

"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet ja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut olla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen päästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän sivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!"

"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä oli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut. Todellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta, huolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta."

"Niin, minä tunnen noita puheenparsia", huudahti pastori, "ne näyttävät kauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat käytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra ylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko teitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään tavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla samallainen kuin muutkin."

"Niin, siinäpä se on", keskeytti ylioppilas innossaan, "hänen pitää olla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan valettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone, joka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen."

"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä", sanoi pastori, taputtaen ylioppilasta olkapäälle, "siitä emme koskaan taida tulla yksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte aatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä vanhoillaolija."

"Suokaa anteeksi", alkoi ylioppilas taas, "että noin kiivastuin. Minulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te olette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni vapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä kotiin?"

"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy hänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee, että minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku tyttö tölleröäni."

"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?"

"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea hänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa."

"Niin, olkaamme hyvässä toivossa", vastasi ylioppilas totisesti, ojentaen kätensä: "hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia ystävällisyydestänne."

"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne." --

"Hän on vielä samallainen kuin ennen", ajatteli Erkki, kotiinpäin astuessaan, "ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin siitä pehmeentyisi -- -- Herra Jumala suojelkoon sinua!"

Kun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän jonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä astuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.

"No -- sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pastori, hyvillään hieroen käsiään.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.

"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt millään muotoa tahtoisi tulla kotiin."

"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän muutokseen?"

"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit sananne kelpaavat?"

"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.

"Niin, parastahan se onkin -- ha, ha, ha, -- niin, tulkaa nyt pian käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."

He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:

"Rakas isäni!

Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani. Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.

Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus, kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja raitis tuulen suhina, -- silloin, en tiedä miten en voinut olla ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle, se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää. Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta? Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille, mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja, enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas -- sitä teinkin ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä. Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen, ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi, et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua, vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan, ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä, mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa. Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen. Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti. Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.

Aino."

Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena, tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä muistojaan.

Siten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan niityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja uteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.

Tultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi ja muut nauroivat.

"Mitäs teillä tänään on tekeillä?" kysyi Erkki.

"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä", vastasi Matti nostaen lakkiaan.

"Onko hän jo tullut kotiin?" kysyi ylioppilas.

"On."

"Hän tuli viikko sitten", lisäsi Mari.

"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?" kysyi Erkki.

"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että hän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin: tervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän kutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää kutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella."

"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?"

"On kyllä, -- paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen häntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän ollut koko vuoden kaupungissa."

"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?" kysyi ylioppilas, nauraen, niinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.

"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär tuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää muutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta iltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne."

"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?" kysyi Erkki.

"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan, kysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi muuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen hiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme ole kuulleet puhuttavankaan."

"Vai semmoinenko hänestä tulikin, -- sillä tavoinko kaupunginelämä häneen vaikutti", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin "Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) -- -- -- mutta miten taisivat nämätkin kasvot valehdella."

Kun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen vanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut ulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:

"No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi. Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen -- No -- kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinä kyllä ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, -- niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset, he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne, pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla, että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten -- -- --"

Ylioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli kummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi kirjoittaa vastausta:

"Hyvä ystäväni!

Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät ovat olleet ja menneet -- -- nyt olen vanha enkä enään halua matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani, kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa -- unohduksissa. Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni, häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet, että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa, että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin, hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä, sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta voithan arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi. Ei, nainen on aina samallainen -- heikko ja kurja, jonka tähden ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi, joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin. Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa, käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää; nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta kun avaat kuoren, niin on sisällä -- tyhjää -- tyhjää." -- -- --

* * * * *