Part 2
"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin kirkossa.
"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.
"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun ylioppilas on täällä."
"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä", vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.
"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.
"Vai niin", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka vastahakoisesti Aino astui lattian yli.
Erkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita kansanlauluja. "Kiliä mä paimensin", "Oi Ola, Ola mun armahani", ja lopuksi "Pikku Katri." Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli hiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui. Hän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin tunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen sydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa aivan vaipuneena.
"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pastori, muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.
-- "Mitä sanoitte? -- Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu, kuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni."
"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita laulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut."
"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki laulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."
"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen."
"Sydämmelliset kiitokset laulustanne", sanoi ylioppilas samassa Ainolle, joka kulki hänen ohitseen.
"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti", vastasi tämä, kiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin ylioppilas sanoi tämän.
Oli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni huoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen elämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän heittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin rauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes takaisin lattialla, kädet selkänsä takana. "Miten kummallista, minä olen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli suloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen, niin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. -- Vaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman vuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja seuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!"
"A-haa", sanoi hän haukottaen -- "hyvältä tuntui päästä jälleen kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea kirjaani 'Casparis Jesaias'."
Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva -- niin hän on muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä, luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.
Toinen luku.
Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys, joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa, jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen, valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori, iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien, pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.
Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin, kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan -- siitä e: tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.
Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä, kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen, että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät, kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä, pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla alttarin edessä.
Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin ennen.
Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui tytön luokse.
Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.
"Hyvää huomenta, neiti Aino", sanoi hän nostaen hattuaan.
"Hyvää huomenta", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.
"Onnea ripille pääsöönne", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.
"Kiitos paljon", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei päästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.
"No -- eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin", vastasi Aino.
"Eikö ole yhtään eroitusta?" kysyi Erkki.
"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta", vastasi taas Aino.
"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? -- Ettekö ole halunneet pois kotoanne?"
"En koskaan."
"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne pappilassa?"
"Ei."
"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?"
"Mitäkö minä toimitan?" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran ylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin kummallista kysymystä. "Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista. Ensin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin maidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on yhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan puutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee taas illallisaika."
"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen luette?"
"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Aino kummissaan.
"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.
"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen."
"Ja se on mielestänne hauskaa?"
"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä kirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja."
"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?"
"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun kertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman vanhanaikuisen kirjan isäni kaapista."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Nyt olin varmaankin tyhmä," ajatteli Aino, ja veri nousi hänen poskiinsa.
Erkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.
"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole mitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että nuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole lukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä täydellisesti käsittää."
"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi ripille mennessäni", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.
"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
"Kuka ne on kirjoittanut? -- Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla on kultaristi."
Erkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino huomasi tämän.
"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen, kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.
"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.
"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa", ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.
"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" -- ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton ja lapsellinen -- lukenut Robinson'in."
Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna: "Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf Monod."
Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt -- vaan ei kuitenkaan tarkkaan.
"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.
"Kyllä -- paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän vähän ujosti.
Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."
"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."
"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"
"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."
"Ottaisinko -- en -- minä en luule, että isäni siitä pitää. Romaania --"
"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."
"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan. Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."
"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden lukemisesta."
"Ah, -- enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista, sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."
Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.
"Niin, eikö totta, -- teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."
"Niin, aivan niin -- ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö teidänkin mielestänne?"
"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se aika on jo aikoja sitten mennyt."
"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino, katsahtaen totisesti ylioppilaasen.
"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."
"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"
"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa. Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä --."
"Luuletteko siis, että minä saan surua?"
"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te enään riemuiten juoksentele niityillä."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi, lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."
"Suuri kiitos!"
"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? -- -- ja nyt rupean minä lukemaan romaania."
"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen. Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa -- hm, tässä sielussa on monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut. Hänen katseensa kirkossa petti minua -- -- mutta ei, se ei pettänyt minua, odota, odota vaan." -- --
Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.
"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin, "oi ne olivat niin --" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten -- "minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran, Saisinko?"
"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.
"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin hauskoja."
"Vai niin", vastasi Erkki.
"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin, vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella keihästelyä ja tanssia --"
"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen, urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa --?"
"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan", sanoi Aino.
"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän näköiset", vastasi ylioppilas.
"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin" --
"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette varmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino."
"Voinko?" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.
"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla rannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr veljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät pilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat ja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör vaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat, kuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja pelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet ikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä, ja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen kalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti ja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun säteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä nurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä, puita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse."
Ylioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä hämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien, mutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:
"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo kaikki tapahtui Tanskassa?"
"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama. Mielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä tahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne kuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä Grönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä."
"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta valvoessa --"
"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka kerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin."
"Niin, -- mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään sellaista?"
"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella sellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on lapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi panee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen useinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma viisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista väristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä keijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä taivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en, joka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella rukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen tulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi? Lapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma aikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on avaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse tähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi."
"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?" kysyi Aino totisesti.
"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten sekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä on pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi."
"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa aikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi."
"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy jokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä aikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että Jumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'."
"En luulisi sitä niin vaikeaksi", vastasi Aino, "sillä minun mielestäni se on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan."
"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta vanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on vaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään peljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme, kuka voi silloin olla meitä vastaan'."
Kun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan hänen jälkeensä.
"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen, ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"
Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään; hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla paikalla missä hän nyt itse istui.
Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin aikaa lukemiseensa.
Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino, ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla, -- kaukana täältä.
Kolmas luku.
Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa. Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja muodostuvat lehdiksi.
Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.
"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja --"
"Kaupunkiinko? -- lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas hämmästyksissään.