Part 10

Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä, Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."

Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen päin.

"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas ylioppilas."

"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.

"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte, että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.

"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.

Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.

"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin, kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."

Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.

"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta lämpimästi:

"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."

Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki katsahti häneen lempeästi.

"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän rinnallanne -- niin -- niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti? voitteko rakastaa minua?"

Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.

* * * * *

Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän iloiset kasvonsa.

"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja loistoa?" kysyi Erkki.

Aino mietti hetkisen. "Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi käytöstäni", sanoi hän, -- "mutta palaammehan sitten taas pian kotiimme!"

Loppu.