Part 1

Produced by Tapio Riikonen

ERKKI JA AINO

Kirj.

Kristofer Janson

Suomennos.

Porvoossa, 1887. Werner Söderström, kustantaja. Oulun uudessa kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa. II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet. III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä. IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua. V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat. VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua. VII. Voitto.

Ensimmäinen luku.

Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.

Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä, laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset, veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan hevosta metsästä.

Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.

Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun mukana oli myös perinyt isältään.

Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot, kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä, joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja, juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä, taloon vievässä kujanteessa.

Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa, luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut talon haltuunsa.

Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen piippuaan kahvinsa juotua.

Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan. Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin kulkiessaan tietä pitkin.

Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin talosta, -- siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.

Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina, hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä, joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se löyhähteli.

Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa; siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä, lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin, ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella. Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä, joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.

Istuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli niinkuin joku olisi huutanut: "hoi! tulkaa tänne!" ja hetken perästä astui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka kyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan seisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena kiireestä kantapäähän asti.

"Suokaa anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että minä häiritsen teitä näin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin kumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin ohjakseni ja sitten -- makasimme sekä minä että hevoseni ojassa -- molemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä, herra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti. Sinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan sen takaisin vielä tänä iltana."

"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi -- kyllähän siihen keinon keksimme -- tehkää niin hyvin" -- ja vieraanvarainen pastori työnsi ylioppilaan ovesta sisään.

"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä ulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään huoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin."

"Mitä turhia! Teilläkö -- kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin, mutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse minusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne -- kestää ainakin tunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire tänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän pyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No -- suostukaa nyt tulemaan" -- ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta olkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.

"Ei, hyvä herra pastori" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" -- ja turkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään. Seisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen valon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut tänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla kylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt -- pieni, lämmin herttainen huone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän tarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia korukaluja.

"No, -- tahdotteko piipun?" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan, -- katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli -- minulla ei ole muuta kuin tätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun nuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen."

"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Mitä vielä, ette suinkaan, ette suinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät pois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon." Pastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. "No -- lasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?"

"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni, herra pastori."

"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta tultua." Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi ylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu suussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.

"No -- eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?" kysyi pastori hetken äänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli ympärilleen; "saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin, jos menisitte naimisiin."

Ylioppilas hymyili. "Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta minä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään toiseen."

"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?" Ja pastori tarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.

"Kirjojeni, tieteeni kanssa," vastasi ylioppilas tyynesti.

"Noh -- eikö ole sen vaarallisempaa," sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi teetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. "Kirjoja on meille kaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä."

"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät ihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan."

"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo ihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan."

"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin."

"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina kökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla huoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä sellaisille miehille kuin te olette."

"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi niinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin sarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani suojassa."

"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki tuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi kirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?"

"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin enkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden tahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt. Eva on syönyt hyvän tiedon puusta."

"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin on tytär?"

"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä lapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa monella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan kuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien työhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta, herra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön, riitainen porvarimatami."

"Te tuomitsette ankarasti ja -- niin, suottehan anteeksi jos sanon suoraan, -- mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden innolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."

"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut niin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä, jotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat lämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja, joissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa, toivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi avonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat, jotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi puhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä ajatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas muutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat keikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää viuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat lörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat valinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän valon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu, se heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat valinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa."

Ylioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen katseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä äänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut tähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin ylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa, pudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.

"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö," sanoi hän vihdoinkin iloisesti, kohottaen päätänsä, "paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt viettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa. Mutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän ei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä katsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja pitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte lempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan --."

"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran valitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi ompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa. Hänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan myös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät. Hänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen kyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi valkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä täytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen täytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen omasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas, että hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra pastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?"

Samalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja lämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha vyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: "Isä, isä! Nyt täytyy sinun --"

Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.

"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi tuolissaan.

"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta ylös, -- "niin sinun täytyy" -- ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, -- he tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra ylioppilas?"

"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas, hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.

"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.

"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori, nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.

"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. -- Mitä joutavaa! Ei nyt mitään vastahakoisuutta, -- saattepa nähdä, että se on teille hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään muualla.

Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia, eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat, panivat he ne jälleen kokoon.

"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat, Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi voidaan? -- mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.

"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin saamme nähdä kuka tanssii paraiten -- pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."

"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas, pudistaen päätänsä.

"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia -- eikö täällä ole ketään, joka pyytäisi ylioppilasta?"

Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä Markus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään Ainoa ja toista pientä tyttöä.

"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.

"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin. "Kiitos, minä en tanssi."

"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä, saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?" kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä veitikkamaisesti.

"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.

"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.

"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis ylioppilas."

Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin! Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä", vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen oli pudistanut päätänsä.

"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.

"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan, jonne häntä juuri pyydettiin.

Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön, joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki, tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?" kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, -- niin hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". -- "No, onko se totta, niin tahdon minäkin koettaa"; -- "ja minä" -- "ja minä". Ylioppilas oli oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.

"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen hänen korvaan.