Part 9

"Älähän kovin iloitse", sanoi Lönnbom kepeällä pilkalla, "sitä tietä, on moni sinua etevämpi kulkenut katumatta."

Autio häpesi hieman.

Wellanen naurahti.

"Pitäisihän todistajiksi minun sanoilleni oleman yllinkyllin taivaaseen mulkoilevia mammonan-orjia", sanoi nyt Autio vähän närkästyneenä.

"Älähän tuomitse omilla todistuksilla", vastasi Lönnbom kuivasti, -- "ett'ei viimeinen eksytys tule ensimäistä pahemmaksi."

Ukkosen jyrähdys kuului.

Autio rypisti kulmiaan eikä huolinut pitkittää puhelemistaan Lönnbom'in kanssa.

"Ehkä nyt vetäydyn taas omaan seuraani", sanoi hän ja heitti hyvästi.

"Minä olen monasti jo aikonut käydä luonasi", sanoi Lönnbom, "kyllä kohta tulen -- puhelemaan entisiä ja nykyisiä."

"No terve tullut."

Autio oli tuskin asettunut taas kumppaniensa pariin, niin alkoi heitellä sadetta -- isoja, raskaita pisaroita.

Kansaa pakeni katoksen alle.

Ukkonen jyrähti taas entistä kovemmin. Sade tiukkeni tiukkenemistaan, kunnes vettä loiski taivaasta kuin kaatamalla.

Joka sorkka sisään.

Viimeisinä viinurit häärivät lakealla, korjaten pois pöytäliinat, lasit ja kupit.

Väliin välähti salamoita ja ukkonen paukahti heti perästä.

Salonkiin sijoittui nyt ihmisiä äärin vierin. Soittokunta estraadilla alkoi koettaa voimiaan ukkosen kanssa. Uusia virvoituksia huudettiin pöytiin. Hälinää ja kilinää oli yhtä mittaa.

Ulkona rupesi ukkosen jyrinä kuulumaan kohta heikommalta, kaukaisemmalta, vaan sadetta tuli taukoamatta.

Autio astui verannalle ja katseli ilmaa synkeänä. Taivas oli yhtenä harmaana, ei ollut selkenemisestä paljon toivoa. Hän puristi nyrkkiänsä, kiroili ja meni sisään.

"Enemmän totia", käski hän; "Juokaamme sitte, koska maatakin janottaa niin määrättömästi."

Ja juominkia jatkettiin.

Elviran tanssi ja muut näyttämöllä toimitettavat numerot jäivät sikseen. Soittokunta koetti korvata vajaukset. Silloin tällöin läksi parvi kuulijoita pois, pyrkimään sateenvarjojen alla ja vossikkain avulla kotiinsa.

Ilta kului, yö oli käsissä.

Sade helpoitti toisinaan, vaan tiheni sitten taas.

Autio kävi katsastamassa ilmaa vielä pari kertaa, vaan viihtyi sitten lasinsa luona puoleen yöhön asti. Kello kävi yhtä, kun hän viimeisinä jätti salin ja epävakavilla askeleilla läksi pois kotiinsa päin. Puolivälillä yhdätti hän vossikaan ja ajoi sillä asuntoonsa.

14.

Eik ei ollut juuri hyvällä mielin, kun hän seuraavan päivän aamupuolella puki päällensä peilin edessä.

Paha onni oli noussut vastaan heti ensikerran, kun Hedvig ja hän olisivat saaneet olla kahdenkesken.

"Kyllä se nyt tiesi tulla sade ja jumalanilma, ja ennen kesti kuivuutta ja tyyneyttä kuukausia katkeamatta", nurisi hän taivasta vastaan.

Hänen mielensä oli oudonlaisesti painuksissa. Ja nyt juolahti muistiin tuo sulhasten kulunut korupuhe, että menevät vaikka tulen ja tulvan kautta kun rakastettu käskee.

"Mitä, eihän se tähän sovellu", torjui hän tuota kiusallista ajatusta. "Enhän minä olisi voinut viedä Hedvig'iä kävelemään semmoisella raju-ilmalla -- ja olisihan hänen äitinsä heti pannut vastaan."

"Niin, mutta jos olisit mennyt tutkaisemaan, jonkun tekosyyn nojassa -- he olisivat kutsuneet sisään, ja siellä olisit saanut ties sen kuinka kauan puhella Hedvigisi kanssa. --"

"Mitä joutavia, eihän herrasneiti päästä sisään niin myöhällä, siitäpä kielet liikkeelle -- ja toiseksi, ei minun sentään yhäti käy siellä juokseminen, hän voi tuskastua ja ihan suuttua minuun vielä viimeiseksi."

Hän huoahti. Hänen onnellisuuttansa oli himmentänyt tuo oikullisuus Hedvig'in käytöksessä. Kuinka usein hän olikaan ollut varma voitostaan ja samassa saanut virittää alemmaksi ylpeät ajatuksensa. Mutta eilen hän vakaantui siitä, että Hedvig häntä rakasti -- niin, tuo eilinen sopimus ei antanut sijaa enemmälle kuin ainoastaan yhdelle selitykselle: Hedvig odotti rakkauden-ilmoitusta ja oli antava autuuden hänelle -- eihän Hedvig muuten olisi oikullisuudessaankaan yhä ylläpitänyt hänen toivoansa, ei hän muuten olisi suostunutkaan kahdenkeskenoloon, saati sitten sitä itse ehdotellut.

"Mutta jos olisi pitänyt mennä kuitenkin -- ei tiedä, ei tiedä --" Erikin veri rupesi sukkelammin suonissa juoksemaan -- "mitä mahdottomia -- -- vaikka, onhan minulla ollut onnea kyllä naisväen luona --" hän naurahti, mutta hänen naurunsa haihtui heti ja hän keskeytti itsensä inholla: "noita ompeliattaria ilkeen ajatella samalla kertaa kuin Hedvig'iä."

"Mitä tässä aprikoitsen", päätti hän viimein, "jos olisin päässytkin sisään -- olisihan tuo vanha virnakka, hänen äitinsä, taas istunut kolmantena -- hiiteen hän! mitä hän aina tirkistelee minuun niin inhottavan imelästi -- hahhaa -- naura hyvälle, naura pahalle! täytyypä häntä kärsiä vastaiseksi -- mutta en minä huoli hänestä huoneisiini, sitten kun Hedvig ja minä -- ah, mutta sinne on vielä aikaa, ajattele ensin lähempää onnea -- tänä iltana, niin tänä iltana on kaikki seposelvänä meidän välillämme, sen takaan."

Koko joukon iloisemmalla tuulella hän kohta käveli tuota tuttua tietä Helding'iin. Ja pian oli eilinen vastus aivan unhotettu, hänen huomionsa tarkistin katsomaan Hedvig'iä hänen tavallisella paikallaan akkunan luona. Niin, taisi hän siinä istua, vaikka tavallista syrjemmässä. Hänen sydämensä tykytti tiheään, kuten aina, kun hän Hedvig'iä lähestyi.

Hän juoksi rappusia ylös ja kävi kiinni käsiripaan ovessa. Mutta kas! lukossahan se olikin. Miksi he eivät odottaneet häntä tänään. --

Pahoja aavistuksia rupesi nousemaan, mutta ne eivät ehtineet saada vielä määrättyä muotoa.

Hän soitti.

Martta tuli aukasemaan, vaan hän näytti sangen suuttuneelta. Hän tuskin tervehti tulijaa. Mutta Erik ei huolinut hänestä sen enempää, hän näki Hedvig'insä ja kiiruhti saliin.

Hedvig istui yksin ja virkkasi.

Hän oli viehättävä kuin aina -- puhdas ja ihana kuin ruusu aamu-kasteessa.

Kerran yksin! Erik ihastui ja tuli kättelemään.

Hedvig pisti pari sormea hänelle, katsahti häneen, mutta käänsi heti huomionsa käsityöhön taas.

Erik istuutui häntä vastapäätä.

"Nyt on jo tilaisuus", lensi hänelle ajatus, "nyt tulee sinun puhua, suoraan, sydämen sanoilla" -- mutta -- -- Hedvig'in katsahdus tuntui hänestä taas niin vieraalta -- Hedvig'in huulilla vivahti kuin ylenkatsetta.

"Mamma ei ole kotona tänään", sanoi Hedvig lyhyesti ja naurahti hiukan.

"Niin, kerran saan --" alkoi Erik hymyillen.

"Teidän siis ei olisi tarvinnut tulla", Hedvig ei ollut kuulevinaan että Erik alkoi vastata, vaan jatkoi suuta muikistaen. "Minä joudun vielä huonoon huutoon. Minä pyytäisin siis että menette pois -- hetikohta!"

Erikin hymyilevät kasvot hölmistyivät pilalle.

Oliko se hänen rakastettu Hedvig'insä, joka näin hänet käski pois? Ja millä tuikealla, melkein vihaavalla äänellä, millä vaivatulla muodolla -- aivan kuin olisi mustalainen taikka mikä maankulkuri tunkeutunut sisään.

Huonoon huutoon! Ikäänkuin kihlauksesta ei voisi olla puhettakaan -- ja Erik, joka luuli sitä niin läheiseksi, melkein olevaksi jo; -- huonoon huutoon! Hänen käynnistänsä päivällä, ja kuitenkin oli hänelle luvattu saada kävellä hänen kanssansa yöllä.

Hedvig viskasi virkkauksensa pöydälle ja nousi tuskastuneena ylös.

"Minä -- minä menen sitte --" vastasi Erik tukkeutuvalla äänellä, otti hattunsa ja meni syvästi loukattuna ulos.

Hän hoiperteli rappusia alas ja seisahtui -- häntä pyörrytti, hän oli kuin huimaavasta korkeudesta syösty.

Ja syösty hän olikin -- toivonsa taivaasta.

Iloisimmalla toivolla hän oli tullut -- nuopeana kuin pihalle potkastu koira hän meni.

"Voi!" hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, se tykytti että oli haljeta -- "mikä kohtelu -- ja mikä julma pilkka -- että paremmin soveltuisin hänen äidillensä -- millä sitä olen ansainnut --"

Viha rupesi hänessä kihisemään, kuohuilemaan -- hän koetti rauhoittaa mieltänsä -- hänen silmänsä sipaisi salin akkunaa. Siinä seisoi Hedvig ja hymyili.

"Ja riemutset vielä! --" hän ei huolinut selvitellä ajatuksiansa, hän kääntyi äkkiä takaisin ja juoksi taas rappusia ylös -- ovi oli vielä auki, hän astui saliin taas.

Hedvig seisoi työpöytänsä edessä ja pisti puikkonsa kerään.

Hän katsahti Erikiin kummastellen.

Vaaleana ja vapisevin huulin Erik astui Hedvig'in eteen.

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt -- että minua niin kovasti kohtelette. Minä olen rehellinen mies, joka uskollisesti -- on teitä rakastanut -- ja palkinnoksi nyt menettelette minua kohtaan niinkuin tunnoton -- tunnoton --"

Hedvig'kin vaaleni vähän.

"Mikä?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.

Erik vaikeni.

"Ei teidän tarvitse tulla tänne soimaamaan minua", sanoi Hedvig, "en minä huoli teidän soimauksistanne enempää kuin kaipaan teidän liehakoimisiannekaan. Minä en halua mitään yhteistä teidän kanssanne. Me emme sovellu toisillemme, se olisi ihan naurettava yhdistys."

"Ja sitä nyt vasta sanot --" Erik puri hammasta, otti Hedvig'iä käsivarresta, lykkäsi hänet luotaan ja ärjyi:

"Ole arvossasi, mikä se sitten lieneekään --"

"Herra jesta -- hyi tuota petoa --" Hedvig vaipui nojatuoliin ja hyrähti itkuun.

Erik heitti häneen viimeisen, epävakaisen silmäyksen ja astui pää kekassa pois.

"Ah! Puh!" läähätti hän. "Kaikki on loppunut -- kaikki on loppunut -- nyt vihaan sinua yhtä paljon kuin ennen rakastin -- vihaan --"

Hän riensi kotiinpäin, töytäten keppiään niin kovasti kivitykseen että se riksahti poikki. Vihaisesti viskasi hän tynkän kädestään.

* * * * *

Seposelvä nyt oli Hedvig'in ja hänen välinsä, aikaisemmin kuin hän oli luullutkaan.

* * * * *

Lyhytmielinen ihminen! Luulet olleesi oikeassa, ja olet hullu! Luulet voivasi vaihettaa tunteita helposti kuin vaatteita! Luulet voivasi pyyhkiä pois muistoja, jotka ovat polttautuneet sieluusi!

"Nyt vihaan sinua", sanoi Erik -- ja tuntia myöhempään hän huomasi rakastavansa Hedvig'iä aina vaan, rakastavansa häntä yhtä hehkuvasti kuin ennen.

Minä en voinut toisin käyttäitä, puolusteli hän ensimmältä, ja mitä siitä olisi ollut hyötyä -- Hedvig ei rakastanut sinua, Hedvig ei ole milloinkaan rakastanut sinua.

Vai ei? ajatteli hän sitten. Eikö Hedvig monasti ole osoittanut oikullisuutta sinua kohtaan -- sinä olet ollut kärsivällinen -- ja heti jälkeenpäin hän on ollut sinulle hyvä taas, hellämielisesti sovittanut kaikki ja katsellut sinua lempeästi, rakkaasti? Miksi _nyt_ niin suututit?

"Voi voi, jos hänen äitinsä toki olisi ollut kotona -- ei tämä kaikki olisi päässyt tapahtumaan.

"Mutta oliko se muuta kuin hänen tavallisia oikkujansa vaan? -- Ei hän ollut todella suutuksissa -- hän hymyili akkunassa, aivan kuin sovinnoksi -- ja minä suutuin siitä enemmän vaan -- olinko hullu? Miks'en mennyt pois hiljaisuudessa -- iltapuolella olisi kaikki ollut unhotettu, kaikki entisellään taas. -- Itse, itse olen onneni hävittänyt."

Ja nyt tuli katumus, katkera katumus.

"Miksi, miksi en pitänyt paremmin huolta onnestani! -- Minä en ole niin nuori enää, minä en ole etevä ruumiin enkä älyn puolesta. Se oli tavaton, ansaitsematon onni, mikä minulle koitti, hellällä huolella olisi minun pitänyt sitä varjella -- ja mitä tein! Raa'asti kouristin kukkaseni -- voi onnetonta Erikiä. --

"Olisiko sovinto, olisiko anteeksi-saaminen mahdoton, aivan mahdoton?

"Olisi, olisi, auttamattomasti. Tuo kouristus jätti merkin, mikä syöpyi sieluunkin. Älä odota armoa, sinä et sitä ansaitse, sinä et sitä saa ikinä -- ikinä --"

Hän väänteli käsiään, hän ei saanut rauhaa sisällä eikä ulkona -- aina vaan leijaili hänen edessänsä ne onnen osat, mitkä hän hurjuudessansa oli hukannut.

"Hurjuudessani menin häntä solvaisemaan -- itse menin vaatimaan rukkaset itselleni, hahaa -- Eikä siinä kyllä, käsin kävin häneen. Askeleesta askeleesen olen murhannut kaikki toivoni, kaikki mitä kalliinta minulla oli -- hän on nyt vieras, kuollut, -- en saa hänen seuraansa, en saa häntä nähdä -- ja elä sitten! Kävele nyt yksinäsi yöt, päivät! Oi nuo iltakävelyt, jotka eivät milloinkaan päässeet toteutumaan -- mitä ne lupasivat, mitä ne merkitsivät? Eikö hänen rakkauttansa? Hän rakasti sinua --"

Erik parka!

"Hän ei tunne itseänsäkään, vielä vähemmin toisia", sanoi Lönnbom Kaivopuistossa. "Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas -- ja hyvä sen, joka sitä käskyä maistaa." Jos Erik olisi kuullut nämä sanat, olisivat ne ehkä nyt johtuneet hänen mieleensä. Hän ei ollut huolinut tutkia, taisiko hän tulla aikoihin ilman tätä rakkauttansa, hän ei ollut varoillansa, hän antoi vihalle valtaa, hän ei hillinnyt itseänsä -- silmänräpäys käsitti koko elämän.

Seuraavana päivänä, kun Erik taas pakeni yksinäisille vaelluksilleen, tuli Helding'in piika Martta häntä vastaan.

Erikin ajatukset olivat joskus viivähtäneet siinäkin kysymyksessä: milläköhän mielellä Hedvig on tästä kaikesta, eiköhän Hedvig tunne kaipausta kuitenkin?

Hän päätti vaihtaa pari sanaa Martan kanssa.

"Mitenkä voivat nyt teillä?" kysyi hän.

"Niin Helding'issä", vastasi Martta ja naurahti, "en minä heistä tiedä, enkä huoli tietääkään mitään. Eilen minut ajettiin pois."

"Ja tiedättekö minkätähden pidätti häntä Martta. Neidin tähden! He haukkuvat ja valehtelevat että minä olen joka yö poissa, mutta oikea syy on se, että neiti pelkää minun tulevan tietämään hänen omat vehkeensä. Näette! Toissa iltana olin ulkona -- veljeäni tervehtimässä -- ja kun yöllä palasin, näin verannan oven olevan auki ja näin neiden siellä vahtivan -- sulhasia tietysti, sillä tilaisuus oli hyvä, rouva oli poissa, hän yksin kotona vaan. Mutta neiti äkkäsi minun ja suuttui siitä niin että seuraavana --"

Loppua Erik ei enää kuullut, hän oli kuullut kyllin. Huumautuneena kääntyi hän syrjemmille teille, kaivopuistoon pakoon, piiloon. -- -- -- "Ja epäiletkö vielä että hän sinua rakasti? Hän odotti sinua -- sinua -- -- hän odotti turhaan -- hän oli silloin jo yksin kotona -- ja sinä, tyhmä elävä, et ymmärtänyt, et mennyt -- aah!" hän heittäytyi nurmelle, nyrkit otsaa vastaan, kiroili ja riehui -- -- -- "selvästi, ehdottomasti hän sinä iltana sanoi: tulkaa yhdentoista aikana! -- olinko ihan mielipuoli, kun en paremmin ajatellut -- kun vaihetin tuon sanomattoman onnen kehnoon juopumiseen --" hän nousi istualleen taas, toivottomasti tuijottaen ilmaan.

Yhä korkeamalta, ihanammalta näytti hänen menetetty paratiisinsa, yhä kurjemmalta, kauheammalta hänen kohtalonsa. Hän kammoksui epätoivonsa kuiluja, mitkä hän itse oli avannut, vaan hänen täytyi niihin alas syvemmälle, syvemmälle.

Nyt oli selvinnyt myös syy Hedvig'in käytökseen, nyt rupesi Erik häntä paremmin tuntemaan. Oliko se oikeastaan siveän neiden käytöstä? nousi hänessä kysymys -- mutta hän karkoitti sen kauas. Vieläkö tässä rupean siveyden-saarnaajaksi! Siveä Erik -- vakaa, vanha Erik! pilkkaili hän. Hän inhosi itseänsä.

Ja Hedvig oli ideaali nyt kuin ennen.

"Hedvig on niin siveä kuin kukaan muu, mutta hän rakasti sinua, rakasti niin -- -- -- Oi kultani, lintuni! Orjana olisi pitänyt minun ryömiä hänen jalkainsa juuressa ja rukoilla anteeksi -- ja mitä tein? Minusta tuli halpa, ilkeä ihminen, minä roisto uskalsin käydä kourin hentoon, viattomaan, turvattomaan tyttöön -- minä pakoitin kyyneleitä noihin ihaniin rakkaisiin silmiin, jotka iloitsemaan ovat luodut, eikä itkemään -- minä tuotin hänelle karvaan hetken, millaista hän ei milloinkaan ollut kokenut, ei milloinkaan olisi pitänyt saada kokea -- oi, voi hänen kyyneleensä kuinka ne polttavat minun poloista sydäntäni, polttavat kauheasti -- Hedvig enkelini! anna anteeksi, anna anteeksi! Itse tahtoisin itkeä verta jos voisin -- vaan epätoivolla ei ole kyyneleitä. Kuivettukoon myös kieli ja käsi minulta pahantekijältä, joka elämäni surmasin -- -- Pois, pois täältä -- ihmisiä tulee -- pois koko kaupungista -- vaikka Ödeberg'in luokse, siinä on ainakin metsä likellä että pääsen hirttämään itseni."

Hän oli hulluuden rajalla.

Hän nousi ja läksi liikkeelle taas.

Takaa kuului iloista puhelemista -- hän säpsähti:

Hedvig'in ääni!

Hän katsahti taakseen. Niin, siinä tuli Hedvig, ja upseeri rinnalla -- kahden vaan.

Hän kiiruhti eteenpäin, poikkesi ensi käännökseen ja vakoili puun takana.

"Kuka tuo mies on -- en ole nähnyt häntä ennen -- Hän nyt tuli minun sijaani, hän saa mitä minulta meni -- minun onneni. Juoksenkohan esille ja kuristan hänet siihen paikkaan -- ei vielä, ei vielä, mitä sillä voittaisit. Ja Hedvig on iloinen, nauraa; hän _voipi_ olla iloinen ja rakasti minua kuitenkin toissa päivänä vielä -- mutta hän huomaa minun, hänen ilonsa on teeskennelty, hän tahtoo kostaa solvaustani -- Nyt menivät, nyt ei niitä enää näy, nyt pois minäkin --"

Erik pettyi. Hedvig ei ollut huomannut häntä, ja oli iloinen kuitenkin.

Päivän vielä vietti Erik kaupungissa, hän tahtoi nähdä seurustelivatko Hedvig ja upseeri taas yhdessä. Hän juoksi ja väijyi ja näkikin ne iltapuolella taas yhdessä. Hän kiroili ja heitteli hirveimpiä uhkauksia, otti sitten vossikan ja käski ajamaan Ödeberg'in tehtaille.

* * * * *

Joku puoli tuntia myöhempänä tuli Lönnbom Erikin asuntoon ja tahtoi häntä tavata.

"Ei ole kotona", ilmoitti Anna,

"Milloinkahan hän tulee -- millä aikaa hänet paraiten tapaa?"

"En voi sanoa, viime aikoma hän on ollut ulkona melkein yhtä päätä -- olen tuskin pari sanaa saanut vaihtaa hänen kanssansa."

Lönnbom meni.

Hän tuli taas seuraavana päivänä, vaan sai saman vastauksen.

Sitten hän ei tullut enää.

15.

"Vai onneton sanot olevasi -- ja kyllä eivät sinun kasvosi juuri iloon viehätä. Mutta heitä hiiteen onnettomuutesi! Etkö tiedä: 'kun suru tulee, anna sen ilolla mennä'."

Näin sanoen Ödeberg pisti palamaan hienon hyvänhajuisen papyrossin, nojautui mukavasti sohvankulmaan ja tirkisti savun lävitse Erikiin, joka synkeänä seistä töllötti akkunan luona.

"Onnettomuus", jatkoi Ödeberg, "onnettomuus on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ihmisen oma tekemä ja ihmisen itsensä korjattava. Mikä nyt sinua oikeastaan vaivaa? Onko tarttunut sinuun mikään vaarallinen tauti? Lähde sitten kohta sitä parantelemaan, ymmärräthän sen, sinä joka itse aiot ruveta ihmisten auttajaksi -- ainakin pois tästä pahasta mailmasta. -- Vai oletko köyhtynyt, pelissä ehkä hukannut kaikki varasi? -- No pää pystyyn vaan, ala sinä vuorostasi peijata ihmisiä, vedä heitä nenästä lujasti, parempaa he todella eivät ansaitse. Vai oletko rikoksen tehnyt ja pelkäät poliisin olevan kintuillasi? No älä sitten siinä töllötä, laita luusi toisille markkinoille, siellä olet yhtä hyvä kuin ennenkin. Vai --"

"En ole vielä murhamies ja jos kenen murhaan, niin se on itseni", virkkoi Erik katkeralla pilkalla.

"Itsesi -- vai niin -- hm! -- Noh, ilman omaa syytä ja tahtoa olemme työnnetyt tähän mailmaan. --

"-- Kuka käski, en minä huoli täällä olla, sanoo elämäänsä kyllästynyt. Ja kyllä hän on oikeassa, kyllä itsemurha siihen nähden on oikeutettu. -- Mutta miksi olla elämäänsä kyllästynyt? Eihän se niin kovin pitkä ole, ja onhan siinä rääppeissä vielä joitakuita herkkusiakin haettavina."

"Minulla ainakaan ei ole mitään siinä haettavaa", vastasi Erik synkästi. "Minä olen menettänyt kaikki -- ja omasta syystäni, äärettömästä tyhmyydestäni."

"No mikä se on, puhu suusi puhtaaksi, mies, jos tahdot lohdutusta."

"Lohdutuksesta en huoli, lohdutusta minulla ei ole --" sanoi Erik soinnuttomalla äänellä -- -- -- "Minulla oli onni", jatkoi hän koroittaen äänensä, "taivaallinen onni. Minulla oli tyttö, jota rakastin ylitse kaikkia --"

Ödeberg'in naurahdus keskeytti kertomuksen --

"Niin, naurakaa, naurakaa, sitä odotin; naurakaa tälle hullulle. Itse en jaksa nauraa, nauru on ijäksi kuollut huuliltani. Elämäni onni on hukattu, siinä ei auta mikään. -- Minulla oli paratiisi, ja kauniin ruusu siinä. Hän oli elämäni, henkeni -- ilman häntä olen tyhjä haahmu, haudan oma."

"Hedvig, sekö on ruususi?"

"Hedvig, Hedvig se oli -- oli", vastasi Erik hiljaa, vaipui tuolille pää käteen nojautuen, "ja kuulkaa loppua -- niinä kirottu aasi en ottanut mitä tarjona oli minulle ansaitsemattomalle -- hylkäsin onnen, mikä ainoan, viimeisen kerran minulle kukoisti --"

"Joutavaa kukkais-kieltä. Yksinkertaiseksi proosaksi käännettynä siis: Hedvig'in olisit saanut, vaan olit liian veltto -- ja toinen vei, niinkö?"

"Sinnepäin -- en jaksa tarkemmin kertoa, käytökseni minua niin ilettää -- ja mitä siitä olisi hyötyä, ollutta ja mennyttä on kaikki."

"No en minä ole utelias. Mutta koska ollutta et saa olemattomaksi, niin miksi et unhota hiiteen koko roskaa. Hulluin kaikista ihmisten hulluuksista on katumus, ja syystä se oli egyptiläisillä rangaistuksen alainen. Sillä tunteella ei ole tolkullista päätä eikä perää, ei pennin edestä. Vaikka valittaisit kuinka haikeasti, et saa sekuntiakaan takasin menneestä ajasta."

"Sen tiedän kyllä, mutta en voi unhottaa -- en vaikka sata vuotta täytyisi elää."

"Hahhaha narria! Ja minä joka jo melkeen luulin tehneeni sinusta ymmärtäväisen ihmisen. -- Kuuleppas nyt minun neuvoani: mene iloisiin seuroihin ja riehu oikein sydämen pohjasta pois kaikki surut, ja tule sitten kiittämään hyvästä neuvosta."

"Hyi herjaa! Siveän neiden asemasta, joka oli ihana ja kirkas kuin kevät-aamu -- sen asemasta ottaisin mitä hyvänänsä --"

"Mistä sinä Hedvig'in siveyden niin tarkoin tiedät? Ödeberg yski ja naureskeli ja nousi sylkemään uunin luokse."

"Vaikk'en tietäisikään -- Hedvig'iä minulle ei palkitse kukaan, jos niinä, kelvoton, toivoisinkin korvausta -- vaan sitä en tee. Olkoot pimeät, lohduttomat viimeiset päiväni."

"Narri! Mutta käännyn vielä tuohon siveyteen. Siveys on sana, joka oikeastaan olisi poispyyhittävä sanakirjasta. Sillä siveys on aina ehdonalainen, kypsymätön käsite; sen määritys loppuu sanaan: niinkauankuin taikka kunnes. Kyllä vaan naiset ovat yhtä siveitä kaikki. Ota heistä paraskin mailman silmissä, tytön taikka rouvan -- anna tulla miehen, joka tietää asiansa, eikä ole semmoinen narri kuin sinä -- anna hänen leikkiä pikkusen tuon hyviön kanssa, niin ei siinä monta päivää kulu, ennenkuin hyviö, jumalan kiitos, on tullut ymmärtämään, ett'ei oikea rakkaus anna vangita itseänsä hullun konvenansin siteisin -- ei se odota papillista siunausta, ei se kuule aviollista uskollisuutta -- vapaa tahtoo rakkaus olla ja vapaan sen tulee olla, muuten menettää elämä todellisen arvonsa. -- Ja sinä asetat siveyden ja rakkauden rinnan, vaikka ovat leppymättömät vihamiehet."

Erik istui otsa rypyissä. Kerran kuitenkin Ödeberg'in puhuessa puhkesi syvä huokaus hänen rinnastansa.

Ödeberg seisoi vähän aikaa keskellä lattiaa katsellen pilkallisesti Erikiin.

"Noh! sanoja, sanoja, pelkkiä sanoja!" virkkoi hän sitten. "Mutta nyt otan luvakseni esitellä sinulle uuden tähden, joka on noussut kirkastamaan meidän yksitoikkoista elämäämme täällä."

Hän meni sisähuoneisin antavalle ovelle, avasi sitä raolle ja huusi:

"Hellin, ole niin hyvä ja tule tänne!"

Kohta ilmautui kynnykselle sievä, valkeanverinen tyttö, noin kahdenkymmenen ijällä.

Ödeberg teki kohtelijaan käden-liikkeen --

"Saan luvan esitellä -- neiti Hellin Toivonen -- tohtori Autio -- -- -- hahahaa kuin kaikuvat sopivilta nuo nimet, sangen sattuvilta tässä tilaisuudessa."

Hän otti tytön kädestä kiinni ja vei hänet tuolin luo -- Hellin seurasi vähän vastahakoisesti ja hymyili heikosti, katsahtaen ikäänkuin baarillansa Erikiin, tietämätönnä vielä miten tässä pitäisi käyttäidä.

Niin istuttiin alas, Hellin tuolille salin-pöydän ääressä, Ödeberg pitäen edelleen Hellinin kättä.

"Näet, Hellin, tuo Autio on selvä kuva nimestään, onnensa hautapatsas -- koko hänen elämänsä on autio, -- etkö häntä vähän hellisi, Hellin."

Ödeberg naurahti, Hellin hymyili heikosti eikä vastannut mitään. Tuo nyreissään nököttävä Erik ei näyttänyt häntä ollenkaan miellyttävän.

"Tule pois tänne, Erik Autio, niin istutaan tässä oikein '_en familie_'" [perheellisesti], sanoi Ödeberg; "älähän ole noin epäkohtelias, mitä Hellin sinusta ajattelee. --"

"Hän on saanut rukkaset", kuiskasi hän Hellinille, vilaisten ilkuisesti Erikiin.

Hellin naurahti hellästi.

Erikin otsa rypistyi yhä ankarammaksi, hän kääntyi pöytään päin ja nojasi päätä molempiin käsiin.

"Kuule Hellin, tuohan kellarista pari pulloa Ausbruch'ia, viini on siunattu neste mielipahassa -- kolme lasia, Hellin --"

"Kolme lasia?" toisti Hellin.