Part 8
Ja valitettavasti taisi Erik ollakin oikeassa. Hedvig'in käytös häntä kohtaan oli taas tuntuvasti kylmempi. -- Erik oli loukattu tuosta petoksesta eikä voinut sitä salata. Hedvig kyllä huomasi hänen mielipahansa, vaan ei huolinut häntä vähääkään lohduttaa. Erik ajatteli uskollista rakkauttansa ja tuota suurta apuansa heidän rahamurheissansa, ja hänen sairaassa sydämessänsä nousi nyt syytöksiä Hedvig'iä vastaan kovuudesta ja kiittämättömyydestä. Hän suututteli yhä enemmän, kävi harvasanaiseksi ja ikäväksi. Kotiin tultuansa kuitenkin, kun oli yksin taas -- kaipauksensa vaan kumppalina, tukehutti hän kaikki nuo pahat syytökset. Hän itse oli vikapää, hän oli ollut loukattu ja kylmä ilman syytä. Muutu ajoissa! -- hän vaaleni ajatellessansa että hän voisi menettää Hedvig'in. Hän pelkäsi miten Hedvig huomenna häntä vastaanottaisi.
Niin oli, sen havaitsi hän suruksensa, heidän välinsä oli melkein vaan samalla kannalla kuin ensi alussa. Nytkään hän ei ollut sen varmempi kuin että hän vieläkin pelolla ja vapistuksella tuli Helding'iin, epätietoisena mikä hänen kohtalonsa viimein oli oleva.
Tuli sitten päiviä, jolloin Hedvig oli ystävällisempi, ja taas virkosi Erikin toivo.
"Nuo kirotut arpajais-tanssit, ne ovat syynä kaikkeen!" huudahti Erik aina ajatustensa päätteeksi. Hän ei tullut selville, oliko hän itse matkaansaattanut tuon kylmyyden Hedvig'in käytöksessä, vai olivatko toiset, ihastelijat tunkeneet hänet pois tieltään. Ja nyt hän ei edes tuntenutkaan heitä. Muodottomina mörköinä he häälyivät hänen ympärillänsä.
"Oi, kun tulisi muutos, minä ihan menehdyn! Nuo kauheat luulot nostavat päänsä taas, taas olen epäilevä ja loukkaava olentoa, jota ylinnä rakastan, taas hän on harmistuva ja itkevä, ja syystä, sillä hän on viaton nyt ja aina, ja -- huomaa se! -- millä oikeudella minä häntä vartioitsen? Ei millään. Mitä minulla on sanomista, vaikka hänellä olisi sulhasia kymmenkunta! Mitä se teihin kuuluu, voisi hän sanoa minulle vasten silmiä. -- Ei! muutos täytyy tulla, oikeutta täytyy saada! Minun morsiamenani, minun kihlattuna morsiamenani tulee hän minun varjelukseni alaiseksi -- ja syyttäköön itseänsä ken sitten uskaltaa, häneen edes kurkistaakaan!"
Jopa pidettiinkin Hedvig hänen morsiamenansa, sen sai hän kylliksensä kuulla toverein parissa, kun soitanto-iltoina tapasi heidät Kaivopuistossa. Hän suuttui heihin, vaan suuttui myös itseensä, hän oli samanlainen itse, hän oli ennen aikojaan anastanut sulhasen oikeudet.
Ja Erik päätti kun päättikin kerran rohkaista mielensä, ilmoittaa rakkautensa ja kosia, vaikka rouva Adelheid'inkin läsnä ollessa, koska hänestä ei voinut päästä.
Adelheid oli muuttunut toisin kuin Hedvig. Hän kävi yhä makeammaksi päivästä päivään. Ja Erikin, täytyi kun täytyikin olla mielinkielin, koska hänen läsnäollessaan aikoi kosia. Niin lähenivät toisiansa, ulkoapäin päättäen, paremmin Adelheid ja Erik kuin Hedvig ja Erik. Ja Adelheid tarjoeli virvoituksia mitä vaan voi keksiä, simaa, viiniä, hilloa y.m. y.m.
* * * * *
Istuttiin salissa.
Hedvig oli viimeiset pari päivää ollut hyvinkin suopea taas, tosin enemmän pintapuolisella, huolettomalla tavallaan, Ja Erikin kielellä oli kieppunut kosinta, mutta sen lausuminen ei ollut helppo asia, -- se lykättiin päivästä päivään. -- No kerrankin meni Adelheid kyökkiin. Erikin sydäntä ahdisti. Hän siirtyi vähän likemmäksi Hedvig'iä, silmien edessä alkoi hämärtää, hän aukasi suutaan, änkytelläksensä esille mitä niin hänen sydämensä täytti --
"Kuulkaa, herra Autio", alkoi samassa Hedvig vapaasti.
Aution muodon täytyi tasaantua taas tavallisen näköiseksi, hän rykäsi hämillään ja katseli odottavasti Hedvig'iin. Hedvig oli kotvaseksi keskeytynyt, nyt hän jatkoi:
"Näinä ihanina iltoina olen kaukaa kuullut satakielen laulua. Kuuluu kuin löisi se liirujaan aivan ison lehtokujan tienoissa, rantapuolen pensastoissa kai."
"Niin", sanoi Erik tyhjällä hymyllä; "mitä hän välitti satakielistä, ei tuhatkielikään häntä huvittaisi."
"Kohta sen laulu-aika loppu ja minä en ole saanut koskaan kuunnella sitä likemmältä. Olisin mennyt, pääseehän suoraan ryytimaasta lehtokujalle -- mutta mamma ei viitsi tulla kanssani ja minä pelkään juopuneita ja muita pahoja ihmisiä -- saisinko vaivata teitä olemaan minun seuraajani vähäisellä kävelyllä huomis-iltana."
Erik ensimmältä ei uskonut korviaan.
Mikä arvaamaton, mikä ihmeen onnellinen käänne tuosta satakielenlaulusta!
"Varsin mielelläni -- sydämen pohjasta mielelläni!" vastasi hän, hän oli lisätä vakuutuksia vielä, hehkuvia vakuutuksia sydämensä riemusta, tulisen tunnustuksen --
Mutta rouva Adelheid palasi.
Erik katsahti Hedvig'iin, Hedvig virkkasi ahkerasti oka puhunut sen koommin satakielestä eikä kävelystä.
Tahtoiko hän salata sitä äidiltänsä? -- "Oi! suloinen salaisuus! No viimeinkin, viimeinkin saan tilaisuuden -- ehkä montakin tilaisuutta vielä -- ja minä tyhmä, tässä jo olin päästää suustani hätäisen tunnustuksen, se olisi penkin alle mennyt ja rouva Helding'istä en olisi vaan päässyt. Nyt saan rauhassa tehdä tunnustukseni kahdenkesken Hedvigin kanssa -- mutta onko se mahdollista! Kummallista, kummallista!" Hän Katseli Hedvig'iä pitkään. Tunsiko hän Hedvig'iä sittenkään? Eikö hän ollut liian araksi arvannut häntä? Eikö hän jo monasti ennenkin olisi saanut kävellä kahden hänen kanssansa, jos vaan olisi tahtonut? Hän punastui, kun ajatteli tyhmyyttänsä. Mutta ei, eihän siitä näyttänyt olevan toivomistakaan, sellainen oli Hedvig'in käytös tähän asti ollut; hän olisi voinut vannoa sen että Hedvig, kummastellen katsoen häneen, kohta olisi antanut kieltävän vastauksen. Mutta mikä nyt hänen päähänsä pisti? Oikku -- siunattu oikku! Kerran siunasi hän Hedvig'in oikullisuutta.
"Tulkaa verannalle, on niin erittäin ihana ilta -- saanko luvan tarjota limonaadia, vaapukka-limonaadia --"
Vai onko se oikku ollenkaan? Erik istui vaan pää pyörryksissä, katseli Hedvig'iä ja mietti. Ei -- se on rakkaus, se on rakkaus --
"-- sepä taitaa olla paras virvoke näin kuumassa. Olkaa niin hyvä!" Rouva Helding teki kutsuvan liikkeen kädellänsä.
Erik nousi loistavin silmin.
Ja Hedvig nousi, vaan aivan tavallisena näöltään.
Oli tosiaankin mitä ihanin ilta. Ilma väreili lämmöstä, tuoksuja lemahti puistosta.
Limonaadia maisteltiin vähän väliin, vaan vallan harvaan puheltiin. Erik katsoi Hedvig'in tyveniin kasvoihin ja mietiskeli: onko se rakkaus vai onko se oikku? Hedvig virkkasi ja ajatteli hänkin, kai satakieltä -- muisteli ehkä myöskin: parempi käkönen kädessä kuin kymmenen metsässä. Ja mitä rouva Adelheid ajatteli? Ei tiedä, hän vaan tirkisti Erikiin.
Erik huomasi tämän ja rypisti kulmiaan, nyt hän ei huolinut peittää harmiansa tuosta vaivaavasta kohtelijaisuudesta.
Ilta kului, limonaadi juotiin, Erik nousi ja heitti hyvästi.
Hedvig, joka samalla meni käskemään Marttaa korjaamaan lasit pois, saatti Erikkiä tampurin ovelle.
"Niin, se kävely huomena", sanoi Erik matalalla äänellä, "milloin ja miten saan luvan -- No tapaammehan me toisemme aamupäivällä tavallisella ajalla."
"Tulkaa yhdentoista aikana -- hyvästi, hyvästi vaan!"
* * * * *
"Milloin yhdentoista aikana?" kysyi rouva Helding, joka oli astunut saliin.
"Aamupäivällä huomenna, tietysti -- hän on ruvennut tulemaan niin aikaseen, että täytyi sitä sanoa. Aamusilla on aina niin kiire saada päällensä."
Erik tuli kotiin.
Nyt oli ratkaiseva hetki tiettävissä; ja miten äkkiä se tulikaan! Juuri kun hän oli arvellut, että he olivat vielä melkein samalla kannalla kuin alussa. Mutta eiköhän se melkein niin ole -- en tiedä sittenkään Hedvig'in sydäntä ja minä, minä olen ujo ja pelkääväinen nyt niinkuin ensikerralla. Nyt ei ole enää pakko käsissä, jokohan huomenna kosin, ehkä toisena iltana vasta --
Hän käveli edestakasin.
"Mutta mitenkä hän päättäisi tämän kävelyn? Eikö hän ajattele, eikö hänen melkein pitäisi tietää, mitä minä olen hänelle sanova? Eikö hän pelkää -- Vai olisko hän toinen kuin se puhdas enkeli -- Ei, joka kerta ovat kaikki minun luuloni tyhjään rauenneet, häpeään tulleet! Hän luottaa minuun -- hän rakastaa minua tyyneesti vaan syvästi -- Oi Hedvig, hyvä tyttö luota minuun, ota vastaan minun uskollinen varjellukseni elinkaudeksikin --" hänen tuli kyyneleet silmiin.
Niin, Hedvig oli jo melkein hänen morsiamensa, ja sitä ajatteli Hedvig itsekin -- siinä mielessä Erik tänä yönä nukkui.
13.
Oli yhdentoista tienoissa aamu-päivällä.
Helding'in verannalla istui tuo tavallinen seura:: rouva Adelheid, Hedvig ja Erik Autio.
Viimeksimainittu oli vast'ikään tullut, ja tuonut Hedvig'ille sievän ruusu-vihkosen.
Hedvig oli tapansa mukaan huolimattomasti ystävällinen. Hän pisti vihkosen vesi-lasiin ja sanoi pari sanaa sen kauneudesta.
Enemmän sitä kiitteli rouva Adelheid, Kerta toisensa perästä hän otti lasin käteensä, pisti nenänsä ruusujen sisään ja kurkisti herkeämättä Erikiin.
Erik oli vähän vaivautuneen näköinen ja alkoi puhella niitä näitä, arvottomia asioita, jokapäiväistä uutta.
Rouva Helding mennä lylleröi sitten sisään, ja kuului kohta kyökin-puolella puuhailevan ja tiuskivan piialle.
"Mamma aikoo meille taas jotakin erinomaista kestitystä, saatte nähdä!" virkkoi Hedvig naurahtaen.
"Hm! jassoo --" vastasi Erik väliäpitämättömästi ja jatkoi sitten vilkkaasti: "No tänä iltana siis saan luvan -- sen suuren ilon, olla teidän kavaljeerinanne viehättävällä kävelyllä luonnon helmassa?"
"Ni--in", vastasi Hedvig hymyillen.
"Tänä iltana ja vielä monena iltana", jatkoi Erik, ja katsoi innoissansa Hedvig'iin.
Hedvig nousi äkkiä ylös. Porstuan ovessa kulki joku. Piti mennä katsomaan.
"Onko se siis sovittu?" ennätti Erik kysyä.
"Oo--n", vastasi Hedvig pikimmältänsä kääntyen.
Hän tuli pian takasin, pistäen poveensa jotakin.
Samassa tuli rouva Helding'kin ja Martta tarjottimella ja pöydillä.
Hyvää, vaahtoavaa suklaata tuotiin tarjolle.
"Tuliko etehiseen kukaan?" kysäsi rouva Helding, kaataen suklaata kuppeihin.
"Ei siinä ketään näkynyt", vastasi Hedvig.
"Olkaa niin hyvä, herra Autio, olkaa niin hyvä!" kehoitti rouva Adelheid simasuin.
Suklaata juotiin, ja väliin pakinoittiin.
Erik oli tavallista puheljaampi, vaan sai melkein kaiken aikaa vastauksia ainoastaan Adelheid'ilta.
Hedvig oli hajamielinen, haaveileva. Toisinaan pyöri kuin naurun halu hänen huulillansa, vaan sitä eivät muut huomanneet, hän peitti sen sukkelaan, nostaen suklaa-kuppinsa huulilleen.
Hän rakastaa minua! riemuitsi Erikin sydämessä. Minkätähden hän on noin totinen tänään? Hän rakastaa minua, hän ajattelee tulevaisuutta, hän tahtoo palkita minun harrasta rakkauttani, hän tahtoo myöntyä olemaan minun -- _minun_ jumaloittu Hedvig'ini. Oi, jos se olisi totta vaan!!
Niin kului tuntia pari. Erik otti hattunsa ja keppinsä ja jätti hyvästi. Hän likisti hellästi Hedvig'in kättä -- rouva Adelheid likisti lujasti _hänen_ kättänsä.
Nyt korjasivat rouva ja Martta kupit ja kasarit pois.
Hedvig ei auttanut sormellakaan. Hän meni saliin, seisahtui ruukku-kukkain edessä akkunan luona ja kiskoeli niistä lehtiä, mitkä hän sitten miettien kiersi ja käänsi sormissaan.
"No menetkö tänä iltana Savioon?" kysyi hän, kun rouva Helding tuli sisään.
"Menen, menen vallan varmaan -- kuuden junassa", vastasi rouva Helding vaipuen nojatuoliin ja puhaltaen.
"Kuuden aikana tulee tänne vieras -- herra", Hedvig veti arvellen povestaan käyntikortin taitetulla kulmalla. "Mutta ei se estä sinun matkaasi, minä kutsun jonkun naistuttavistani tänne."
"Kuka? -- annappas tänne!"
Hedvig viskasi kortin äitinsä syliin. Rouva Helding otti sen ja luki:
"_Feodor Juroff, luutnantti_." -- "Ja mitä siinä on lyijykynällä kirjoitettu: Saan -- saan kunnian käydä kello 6 j.p. -- Niin, jaha, hän, jonka kanssa sinä tansseit toisen fransseesin arpajaisissa?"
"Hän."
"Jaha! ja sitä sinä siis kävit etehisessä äsken?"
"Sattui pahasti. Olisin minäkin tahtonut tulla tutuksi hänen kanssansa -- vähänpä meillä muutenkin on tuttuja herroja -- mutta ei tätä matkaa kävisi jättäminenkään. Ja kyllä sinun täytyy saada joku nainen kolmanneksi, ei se muuten käy laatuun."
"Niinpä vaan, valitettavasti", vastasi Hedvig pilkallisella naurahduksella. "Nuo vanhat piiat, jotka täällä vastapäätä asuvat, nostasivat hiiden hälinän. -- Kyllä se on sitä ilkeintä tapaa tuo 'esiliina-komento.' Nuoren tytön ei sovi missään iloita ja olla vapaa, aina jonkun louhikäärmeen silmät seurana."
"Kylläpä sinä olet kohtelias -- minäkin kai olen noita louhikärmeitä."
"En minä sitä ole sanonut", vastasi Hedvig nauraen, "Sinä olet huvissa itsesi tähden, sinä olet vielä niin nuori, että itse huvittelet."
"Niin no -- ja näöstä minua ei luulisi niinkään vanhaksi kuin olen", sanoi rouva Helding heti leppyen. "Niin, ja enemmän pilalla minä muistutinkin. -- Mutta ihmisten tähden, ihmisten tähden täytyy olla varoillansa, sentähden --"
"Minä kutsun Elsa Karjalaisen luokseni täksi illaksi", täytti Hedvig.
"No tee niin, tee niin. En muistanut mainita matkastani Autiolle. Jos nyt hänkin tulee."
"Ei hän tule."
"Mistä sen tiedät?"
"Muuten vaan luulen", vastasi Hedvig poiskääntyen. "Olihan hän illalla, ei hän joka ilta tule."
"Sattui pahasti -- Teillä voi olla hyvinkin hauskaa kaiken iltaa, ja vielä Autio seurassa. Mutta ei kävisi minun heittäminen menoani, minua --"
"Ei teidän tarvitse sitä heittää, ei suinkaan", keskeytti Hedvig kiivaasti. "Mitä hauskaa meillä olisi, -- Autio ei tule nyt taas, se on varma, ja luutnantti menee puolen tunnin perästä pois -- ensimmäinen käyntihän se on. Ja puistossa Varieté-ilta vielä sitten. Sinnehän tuon Elviran kintut vetävät kaikki nuoret miehet."
Martta käski päivälliselle.
* * * * *
Helteinen, kuuma kesä-ilta oli houkutellut hyvin paljon kansaa kaivopuiston varjoa ja meri-tuulahduksia nautitsemaan.
Ja olipa siinä tarjona myös soittoa ja kaikenlaista näytelmää, muun muassa yleisön suosikin Elvira Delmár'in nuora-tanssia.
Pöytäin ääret sekä verannalla että lakealla olivat täynnänsä herroja ja naisia, ja käytävillä käveli toisia, naiset viuhutellen varjostimillaan, herrat vähäväliin pyyhkien otsaansa ja hatun sisä-reunaa. Soitto-paviljongista kajahteli "Kerjäläis-ylioppilaan" hilpeitä säveliä.
Erik Autiokin nyt näkyi, ohjelma kädessä, lähestyvän näyttämöä. Hänen muotonsa oli iloinen, hänen ryhtinsä reipas, miltei ylpeä.
Hän seisahtui ja katsahti ympärilleen, missä tuttuja löytäisi.
Niin! siinä istuu yksi parvi!
He olivat huomanneet hänen, hän nyykähytti heille ja läksi tulemaan heidän luoksensa. Hän risteili ja tunki tuolien välitse -- "anteeksi!" jonkun joukossa täytyi toisinaan väistyä vähäsen -- viimein hän oli perillä.
"No siinähän se onnen poika tulee", tervehti eräs pöydän ääressä istujoista, "kauniimman tytön suosittu sulhanen."
"Vai niin! no _gratulor, gratulor_!" [onnittelen], sanoi pari muuta.
Toiset naureskelivat salakähmäisesti.
"Älkää joutavia puhuko", vastasi Erik teeskennellen totiseksi ja hakien tuolia itselleen. "Ja teillä on, näemmä, tuutingit jo edessänne. -- St! viinuri --"
"Paikalla, paikalla", sanoi sivutse rientävä viinuri.
Erik katseli malttamattomasti ympärilleen, ja nakutti kepin-nupilla pöytään.
Toinen viinuri ilmaantui, pyyhinliina kainalossa, ja noudatti hänen käskyänsä.
"Totia tänne minullekin!"
"Kyllä!" viinuri riensi pois.
"Montako numeroa mennyt?" kysyi Erik.
"Kolmas menemässä", vastasi tuo ensimäinen puhuja. "Vähätpä muista, minä ainakin tulin Elviran tähden vaan."
"Vähät hänestäkään!" sanoi Erik. "Mutta jossakin aikaansa pitää viettää, sentähden _minä_ tulin."
"Harvoinpa sinua näkee nyt enää ulkona, Autio", virkkoi joku kumppaneista.
"No kummako se on", ilmoitti ensimäinen puhuja hiljemmin. "Hedvig, Hedvig pitää häntä ruusu-siteissään -- siinä hänen on hyvä olla, muusta hän vähät huolii."
"Taas!" sanoi Erik, iskien puhujaan silmäyksen, mikä oli olevinaan vihainen, ja kääntyi maksamaan totinsa, mikä samassa tuotiin.
Häntä lähinnä istuvan ylioppilaan silmät sattuivat kukkaron sisällykseen. Toisten naureskellessa Hedvig'in ruusu-siteille, töykkäsi hän hiljaa Erikiä kylkeen ja kuiskasi! "Voitko 'vipata' kymmenmarkkasen huomiseen -- huomenna saat takasin."
Vastaamatta aukasi Erik pöydän suojassa kukkaronsa taas, otti kymmenmarkkasen ja pisti pyytäjälle.
"No etkö ole katunut kauppojasi, että jumaluusopin jätit?" kysyi sitten joku.
"Vielä mitä! meneehän muita yltäkyllin tuohon mustaan veljehistöön", vastasi Erik.
"Niin mutta sillä uralla pikemmin pääsee leipään."
"Ja ruumiin lihavuuteen, se on totta."
Naurettiin.
"Ja pikemmin pääsee vaimoon, etkö sitä ole ajatellut, Erik", virkahti taas joku.
"Ei sillä kiirettä", vastasi Erik, huolimatta seuran ilkkuisista silmistä, "ja voipihan opintoajallakin mennä naimiseen, jos niin tahtoo."
"Ja varoja löytyy."
"No ei niistä Autiolla puutetta ole", arveli äskeinen lainaaja.
"Meillä varattomilla olisi ainoana neuvona etsiä joku rikas vanhapiika", sanoi ensimäinen puhuja.
"Niin", myönsi toinen, "ehkä sanomalehtien kautta: 'tällä tätä nykyä ei enää oudolla tavalla' -- ja niin edespäin. Etkö luule siitä apua olevan?"
"Luulen, luulen. Vastauksia ja valokuvia tulisi tulvana. Se on viljanen vissi."
"Kauneuden-kilpailu sekin, alempaa arvoa -- ei siihen Hedvig'it kuulu", ivaili kolmas.
Erik jo rypisti kulmiaan.
"Hyvähän se että vanhat piiatkin kerran kunniaan pääsevät. Vai eikö _tässä_ jurymies katsoisikaan ihmisen muotoon?" puuttui puheesen neljäs.
"Mitä joutavia, 'ei vanhasta tule konkaria' -- pelehtyköön rauhassa kunhan rahansa antaa", vastasi ensimäinen.
Naurettiin.
"Puh! kun on lämmin. Eiköhän siitä viimeinkin ukkosta ja sadetta tule", arveli taas joku.
"Tokkohan!" virkahti Erik hiukan huolestuen ja katsahti taivasta. "Hajapilviähän nuo ovat."
"Ylemmällä niin, mutta taivaan rantaa et näe, puut peittävät. -- Kylläpä sitä poutaa on kestänytkin -- tämän kuukauden."
Näyttämön esirippu soljui syrjään. Muuan ilve-laulaja esiintyi, ja veti vähäksi aikaa huomion puoleensa.
Pöytä eteenpäin Erikin seurasta istui toinen, käytöksessään hiljaisempi seura. Kohtuullisesti maisteltiin punssia tässä seurassa. Puheen johti pitkä, parrakas mies, jonka silmistä loisti korkea äly ja samalla jalo vakavuus. Nuoremmat seurassa eivät näyttäneet olevan lähemmin tuttuja hänen kanssansa; usein siis mainittiin hänen nimensä: lehtori Lönnbom.
"Niin! Te olette siis savokarjalaisia kaikki", sanoi Lönnbom. "Osakunta-tovereja! Minäkin näette, kuuluin savokarjalais-osakuntaan, ja minut vetää vielä puoleensa paremmin tämä heimolaisuus, vaikka halusta olen nuorien seurassa ylipäätään. Nuorien seura virvoittaa, siitä saapi raittiita herätyksiä elämään ja isänmaalliseen työhön. -- Muista osakunnista en tunne juuri monta -- niin on tuossa yksi tuttu sentään, Erik Autio."
"Tohtori, kuten häntä jo pilalla mainitaan", sanoi nuoremmista yksi.
"Niin tosin! Hän on kääntynyt äkkiä toiselle uralle", sanoi Lönnbom. "Kuinkahan oikein tehty se sitten lienee tuommoinen pyörähdys toiselle satulalle, kun on mies jo melkein valmis virkaansa. Ainakaan hänen vanhempansa eivät ole siitä kovin iloissaan."
"Hän on Hämeen puolelta kotoisin", arveli joku.
"Niin, Hämeestä", vastasi Lönnbom. "Ylioppilaana olin konditioonilla hänen kotipitäjässään -- rovastin poikain opettajana. Tämä Erik tuli sitten, isänsä pyynnöstä, myöskin minun kouluuni. Hiljainen, hyvä poika, erinomaisen hellätuntoinen talonpojan lapseksi."
"Eikö hän ole jo vanhanpuoleinen poika -- hän on myöhään alkanut varmaankin."
"Hän oli kuudentoista vanha silloin, eikä hänelle alkujaan aiottukaan sen enempää kouluttamista kuin mitä minä voin hänelle antaa. Sitten muuttuivat mielet hänen kodissansa. -- Talonpojat tavallisesti alkavat myöhään -- Matti Myöhäisiä ovat, meidän hyvät suomalaiset."
"Nyt hän on tietoviisas, ateisti vai mikä nihilisti hän lieneekään", sanoi Lönnbom'in vieruskumppanit. "Isottelee ihmistuntemisella ja elämän-viisaudella -- hah! Sen miehen kanssa minä en kauan sopisi."
"Aivan; hän on kokonaan muuttunut, niinkuin sanotte, Wellanen", myönsi Lönnbom ja katsoi miettivästi eteensä pöytään. "Mutta minä, joka ehkä tunnen hänet paremmin kuin te muut, ainakin enemmän aikaa kuin te muut -- toivon että pohjalla hänen luonteessansa piilee paljon hyvää vielä. Hän uskoo hyvään, vaikk'ei tahdo sitä myöntää. Hän on noita kaksinaisluonteita, joista meidän aikakausi on niin rikas. Se kuuluu muka hyvään käytöstapaan tuo vapaa olento, tuo kyynillinen hyveitten halveksiminen, tuo uskonnon ylenkatse, tuo alituinen yhteisjärjestyksen moittiminen. Mutta useimmissa nuoremmissa on onneksi vielä pintapuolinen tämä mielenlaatu. Varotkoon itsensä nuorimies, ett'ei tämä vale-luonne pääse valtaan, ett'ei se tukehduta hänen alkuperäistä, Jumalan antamaa luonnettansa. Hillitköön ajoissa ylimielisyytensä. Katsahtakoon meidän suurten miestemme elämäkertaan, ja hävetköön, kun röyhkeydessään luulee olevansa viisaampi kuin he. Heidän kunniarikkaan elämäntyönsä kulmakiviä tahtoo hän kukistaa. Mikä niille antoi lujuutta elämässä ja uskallusta kuolemassa, tahtoo hän tehdä naurettavaksi. Naurettava hän on itse -- kääpiö --, naurettava ja samalla surkeat hänen yrityksensä."
"Mitä tuohon Autioon tulee, niin ei hänestä suinkaan olisi miksikään uskonpuhdistajaksi" sanoi Wellanen; "peräti horjuvia ovat hänen omat mielipiteensä. Ensimmältä hän oli harras raittiuden-ystävä, nyt hän on aika juomari."
"Ei enää", virkahti nuoremmista yksi, "sittekuin hän on rakastunut erääsen kauniisen tyttöön. Rakkaus jalostuttaa."
"Rakkaus jalostuttaa", toisti Lönnbom. Tosin! mutta se riippuu sangen paljon siitä, millaista tyttöä rakastaa. Rakkaus siveään, hyväntapaiseen tyttöön, johon voipi huoletta luottaa, jonka vastarakkaus ei hämmenny oikkuihin ja keikaroimisiin, vaan vahvistuu ja ylentyy päivä päivältä -- se jalostaa. Mutta ken huikentelevaista tyttöä rakastaa, hän päinvastoin kehnostuu, hän joutuu pian kateuden, vihan ja halpamielisyyden saaliiksi. Ja Aution rakkaus-asiasta en voi hyvää aavistaa -- te näytte kummastelevan mitä minulla lienee tekemistä tämän yksityisen asian kanssa. -- No, viime vuonna, kun Ruotsissa olin, saatti sattuma minut samaan kartanoon asumaan, missä rouva Heldingkin tyttärineen asui; tahtomattanikin tuli minun tietooni yhtä ja toista heistä -- sitten sain kuulla Aution rakkaudesta -- Autio on ollut ystäväni ja opetettavani -- hänen vanhempansa ovat kunniallisia ihmisiä, -- "sentähden pidän melkein velvollisuutenani varoittaa, kosk'ei hän itse saa silmiänsä auki. Vielä odotan yhtä tietoa, sitten käyn hänen luonansa. Hän on vierautunut minusta, hän kai vihastuu minuun, mutta ainakin on tuntoni sitten surutta."
"Ei Helding'in rouva, eikä neiti ole hyvässä huudossa täälläkään, enää", sanoi Wellanen; "ei niitä oikein hyviin seuroihin päästetä ensinkään."
"Ja tuo ihmis-tuntija Autio näkee heidät yhäti haaveellisessa loistossa", Lönnbom hymyili -- "hän ei tunne itseänsä ja vielä vähemmin toisia. Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas, ja hyvä sen, joka sitä käskyä muistaa."
Hän kuuli jonkun lähestyvän ja kääntyi. Autio seisoi hänen edessänsä. Hän nousi ylös iloisesti. Wellanen murti suuta.
Oli äkkiä ruvennut tuulemaan. Aikaväliin pyyhkäsi tuuliaispää lakeata, niin että pöytäliinat löyhähtivät ilmaan ja naisten iso-reunaiset hatut pyrkivät lentämään päästä. Lakealla istujain joukko sentähden harveni harvenemistaan, naiset etenkin pyrkivät verannan ja salongin suojaan. Senkin pöydän luota, joka oli Erikin ja Lönnbom'in seurain välillä, olivat melkein kaikki kadonneet. Erikin ja Lönnbom'in silmät olivat jo kohdanneet toisensa, vaan ensinmainittu oli aina sukkelaan katsahtanut toisaalle päin. Mutta arvellen, ett'ei koko illan kävisi näin teeskenteleminen tuntemattomaksi, päätti hän viimein nousta tervehtimään entistä opettajaansa.
"Monen ajan perästä näkee sinun taas", sanoi Lönnbom pudistaen hänen kättänsä. Mitä kuuluu? Miten ovat mieliisi uudet opintosi?
"Olen niin vasta-alkavainen vielä, ett'en varmaan saata sanoa", vastasi Autio. "Sen vaan tiedän, että olen iloinen, kun käännyin takasin tieltä, millä läksin pettämään sekä itseäni että muita."