Part 7

"No mutta hillitse itsesi hiidessä! Elsahan se oli, Elsan kamari se on, hänen veljensä asuu toisella puolella -- Et sitä tiedä -- ja oliko se tuon laihan Elsan käsi -- -- mitä tässä nyt teen --" Hän juoksi tontin toiselle puolelle nähdäkseen toisen puolen akkunaa, mutta sieltä oli väli pitempi ja epäselvempi, hänen olisi pitänyt tunkea pihaan ensin ja sieltä kuului vihaisen koiran uhkaava murina -- housut retkuina pääset poliisin helmoihin sinä, ajatteli hän ajoissa ja muisti taas isänsä murhe-ilveilystä.

Epätoivossa tuli Erik tänä yönä kotiin.

Hän heittäytyi vaatteissaan vuoteelle, puhkasi ja kiroili. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa loihti esiin kiusaavia näkyjä. Milloin karkasi hän ylös ja käveli pitkillä askeleilla kamarissaan, milloin oli hän mennä ulos kaupunkiin, milloin koetti hän tyyntyä ja viskautui levolle taas, vaan alkoi kohta jälleen samaa elämätä.

Kurjana, uuvuksissa vastaanotti hän uuden päivän.

11.

Martta ihan huudahti säikähdyksestä, kun hän seuraavana aamupäivänä yht'äkkiä näki Erik Aution vaaleat, riutuneet kasvot kyökin ovessa.

"Hsh!" kuiskasi Erik, "onko neiti Karjalainen käynyt täällä iltasilla myöhään -- toissa iltana ja illalla -- noin yhdentoista aikana mennyt pois -- tiedättekö?"

"En minä varmaan --" alkoi ääneensä Martta.

"Hsh, hiljemmin", keskeytti Erik.

"En minä varmaan tiedä", koetti nyt Marttakin kuiskailla, "eiköpä hän käynne myöhälläkin, yhtenään hän täällä juoksee."

Erik pistäytyi pois.

"Visseyttä, visseyttä minua _täytyy_ saada!" huoahti hän, mennessään paraatirapulle.

Hän astui sisään.

Hedvig ja rouva Helding istuivat tavallisilla paikoillaan.

Jos Hedvig eilen oli ollut liian punanen, oli hän sitävastoin tänään melkein liian vaalea; hän näytti tosiaankin raukealta.

Vilaukselta vaan hän nosti silmänsä Erikiin.

Erikin sydämeen pisti kuin puukolla olisi isketty.

"Eikö neiti Hedvig ole terve tänään", sanoi hän karkealla, läähättävällä äänellä, "te olette niin kipeän näköinen?"

Itse hän oli paljon kipeämmän näköinen.

"Terve minä olen", vastasi Hedvig sukkelaan, punehtui pikkusen ja loi nyt Erikiin vähän pitemmän, lempeän silmäyksen.

Mutta Erik nyt ei hurmaantunut; noissa silmissä oli omituinen vesikiilto, ne olivat kuin rakkaudesta juopuneet, vaan niiden lempi ei kuulunut hänelle, niskoitteli hän.

"Onko -- neiti Karjalainen näinä iltoina käynyt täällä?" sai hän nyt vaivalla kysytyksi.

"On", vastasi Hedvig kohta, "hänellä kai on vähän ikävä, kun veljensä meni -- ja hänellä oli vielä sitten eräs asia, josta mamma ehkä --"

"Onko William Karjalainen mennyt -- milloinka?" keskeytti Erik erinomaisen hartaasti.

"On -- jo aikoja -- toissa päivänä, luullakseni", vastasi Hedvig taas kohta, ja näytti sitten sangen tyyneeltä.

Rouva Helding tällävälin valmisteli puhumaan, hymyili ja huokasi.

Erik oli kuin pahasta unesta havahtunut; painajainen, satanaulainen, vierähti hänen rinnastansa -- tuskat, pelot pakenivat, katosivat kuin sumuihin, ja silmänräpäyksessä sai hän ilon ja onnen takasin, hänelle tuli kuin pakko nauraa, hän olisi tahtonut syleillä koko mailmaa, hän oli vapautettu kaikista epäluuloista -- nyt hän, hullu, oli ollut melkein varma asiastaan ja nyt yksi ainoa sana puhalsi pois epäluulot, ei ainoastansa viimeiset vaan samalla entisetkin, kaikki -- yksi ainoa sana tuon enkelin suusta, jota kohtaan hän oli ollut niin hirveän väärä --

Rouva Helding'in ääni kutsui hänet takasin todellisuuteen:

"Ei se ole kumma jos Hedvig raukka olisikin kipeä ja pahoittuneen näköinen, meitä kun uhkaa köyhyys ja häviö. Nuoren mieli on arempi onnettomuudelle. Niin minäkin olen hyvin suruissani."

"Uhkaako teitä köyhyys?" kysyi Erik kummastellen -- "siitä en ole tiennyt mitään, siitä ette ole milloinkaan mitään maininneet."

"No ei", vastasi rouva Helding haikeasti hymyillen. "Me emme tahdo niin tuoda esiin taloudellisia murheitamme -- mutta nyt kun niistä tuli puhe -- niin mitenkä ne tulivatkaan puheeksi -- -- niin, Elsa Karjalaisen käynnistä, se ei ollut mikään tervetullut käynti -- hänen isänsä ei voi lainata meille mitään."

Erikin silmät kiilsivät ilosta, riemusta. Ei siinä kyllä, että kaikki epäluulot poistuivat perättöminä, nyt tuli hän vielä tilaisuuteen ojentaa auttavan käden Hedvig'ille ja hänen äidillensä, mitä Karjalainen -- William Karjalaisen isä, huomaa se! -- ei ollut tehnyt. -- William Karjalaisen saa nyt tyyten jättää laskusta pois -- hänet ja kaikki kilpaveljet. Minä olen suurta, puolustamatonta vääryyttä tehnyt sinulle Hedvig -- Hän katsoi Hedvig'iin anteeksi pyytävästi, miltei vesissä silmin. Sitten hän kääntyi rouva Helding'iin, lausuen:

"Miks'ette ennen ole minulle mitään sanoneet noista raha-murheista, minä tosin en ole niin rikas, että minun avustani voisi olla kehumista, mutta ehkä vähän kuitenkin voisin tässä auttaa; onko velkoja teillä, ja --"

"Te olette aina niin hyvä, herra Autio", keskeytti rouva Helding, siirtyi istumaan likemmäksi Erikiä, otti hänen kätensä ja pudisti sitä sydämellisesti.

"No eihän siitä mitään --" mutisi Erik vetäytyen vähän edemmäksi. "Onko teillä --"

"Se olisi pitkä kertomus, jos alusta alkaisin", alkoi nyt rouva Helding, "enkä minä tahdo sillä vaivata teidän korvianne. Lyhyesti sanoen, kaikki mitä näissä huoneissa näette, on velaksi vaan meille annettu, niukimmallakaan taloudella emme ole voineet välttää velkaantumista, minä olen koettanut -- Hedvig'in tähden -- pitää asioitamme jokseenkin auttavalla kannalla niin kauan kuin mahdollista -- kuulkaahan vielä! -- Nyt rupeevat kuitenkin velkojat niin ahdistamaan ett'en tiedä mikä tässä tulee eteen. Ödeberg, meidän vanha hyvä tuttavamme, on luvannut lunastaa meille tarpeellisimmat huonekalut, mutta hän ei ole enää rikas, hänellä on ollut tappioita vaan tehtaistaan --"

"Antakaa anteeksi että keskeytän! Millä summalla, noin umpimäärin, voisi saada velkojat tyydytetyiksi?"

"Niin, en voi ihan varmaan sanoa", arveli rouva Helding, "mutta kyllä vaan pelkään että saan arvata velat noin viiteentuhanteen markkaan."

Hedvig ei ottanut tähän puheluun osaa ollenkaan. Hän veti nyt nenäliinansa esille, ja ken sen taakse olisi kurkistanut, olisi nähnyt hänen purevan huulta naurun estämiseksi.

"Viisituhatta markkaa, niin", toisti Erik -- "viisituhatta markkaa no, kyllä minä ne teille hankin, jos saan luvan tarjoa apuani."

"Ja te voisitte hankkia meille koko summan!" huudahti rouva Adelheid; "te tahtoisitte ja voisitte niin suurella lainalla auttaa meitä, hyvä, hyvä herra Autio! Me olemme teille sydämen pohjasta kiitolliset, mutta niin suurta hyvyyttä emme voi vastaanottaa --"

"Olkaa huoleti vaan -- mutta yksi seikka tässä on ikävä --"

"Niin, mikä? --"

"Taitaa mennä melkein viikko aikaa ennenkuin rahat saan."

"No, eihän se pitkä aika ole -- mutta kuinka voimme vastaanottaa -- takasin-maksu tosin on varma, minulla on perintö toivossa, mutta sinne asti --"

"Olkaa huoletta vaan! Älkäämme siitä enää puhuko, se on minulle suuri ilo, suuri ilo, minä vakuutan, olla teille avuksi, missä vaan voin."

Erik oli oikein ylevällä mielellä.

Hän käänsi nyt puhelun toisiin aineisin, mutta se ei tahtonut niissä oikein sujua, tuo laina-asia oli painanut erinomaisia jaloja ja kiitollisia tunteita tähän seuraan, joihin jokapäiväiset asiat aivan upposivat. Rouva Adelheid palasi kiitollisuuteensa niin useasti, että Erik ei luullut sovelijaaksi sitä sen pitemmältä kuulla, hän meni siis pois vähän tavallista aikasemmin.

Tuskin olivat hänen askeleensa katuvierustan paasilla kajahtaneet, niin purskahtivat äiti ja tytär yht'aikaa nauruun. Rouva Helding herkesi kuitenkin kohta ja sanoi nuhtelevasti Hedvigille:

"Ei saa nauraa! Näet nyt, eikö se ole niin hyvä poika tuo Erik, niin hyvä ja siivo poika, ett'ei toista ole semmoista!"

"Kyllä te umpimäärin tokasittekin koko summan", nauroi vaan Hedvig.

"No, täysin kourin pitää ottaa silloin kun saa; hän on rikkaan pohatan ainoa poika, ja minä luulen että _meille_ hän hankkisi kymmenenkin tuhatta. -- Mutta kyllä hän nyt kosii sinua."

"Se asia on omassa vallassamme. En minä vielä vie häntä sinulta." Hedvig naurahti taas. "Älkäämme jättäkö häntä kahdenkesken minun kanssani, ja voinhan minä olla vähän ynseä vielä, sen verran vaan kuin kiitollisuuden-velka sietää, hahaha." -- -- --

Erik oli kuin uusi ihminen.

Hän oli tullut tuimilla, vaaleilla kasvoilla, hätäisellä, epävakaisella käynnillä; hän meni iloa loistavilla silmillä, vapaalla, kepeällä käynnillä.

Niin, ilon päiväksi oli muuttunut tämä päivä, joka niin raskaalla tuskalla alkoi. Ja taas oli Hedvig se armas aurinko, jonka säteiden tieltä mustimmatkin pilvet poistuivat.

"Hahhaa, Karjalaisen olen useat kerrat toivonut meren syvyyteen jollakin purjematkallaan, ja Hultencranz'in samaten hiiteen tavalla tai toisella. Olkoot he nyt rauhassa, kosk'eivät sen vahingollisempia ole! Mutta itse ansaitsisin kovan rangaistuksen, kun minun ihanaa tyttöäni niin olen epäillyt, niin loukannut ja pahoittanut. Nyt ymmärrän minkätähden hän näinä päivinä on ollut toisellainen sekä näöltään että käytöksessään! Häntä on tosin surettanut tuo heidän rahapulansa, mutta paljon enemmän ehkä minun kelvoton käytökseni, mikä on pannut kiviä kuormaan vielä. Hän on arvannut minun epäluuloni -- niin, huomannut ne selvään; tyhmästi ja törkeästihän minä olen ne esiin tuonut. Hän on hävennyt, syvästi hävennyt minun epäluulojani, toisinaan koettanut nauraa niille, mutta viimein suuttunut. Niin, melkein näytti kuin olisi hän itkenytkin tänä aamuna. Voi minua ilkiötä! Kumma kun hän viitsi vastata ollenkaan mitään minun häijyyn kuulusteluuni, mutta hyvin lyhyeitä, harmistuneita vastauksia hän tosin antoikin. Ei se olisi kumma jos hän antaisi minulle rukkaset että roiskaa, kun niin olen käyttänyt itseni häntä kohtaan. En nyt vielä vähään aikaan uskalla kosia ja se on minun oma syyni taas, itse olen esteitä nostanut tielleni -- en uskalla kosia ennen kuin vähän saan pois noita pahoja muistoja paremmalla, jalolla ja luottavalla käytöksellä. Koetappas vielä varoa häntä, niin pilaat asiasi ijäksi päiviksi!

"Hahaha, mitä luulinkaan illalla kun tuohon akkunaan niin ahneesti tirkistin! -- Ihmeellistä ihan, kuinka luuleva silmä saa kaikki näkymään aivan toisessa valossa, semmoisessa valossa, mikä vahvistaa varomiset; se tahtoo nähdä mitä pahimmin pelkää -- hahaha, mitä puhun, eihän sekään lause taas oikein sovellu! --"

Hän tuli kotiin ja astui kamariinsa.

"Ja nyt raha-asioihin! Vaikka olisi kymmenen tuhatta kysymyksessä, niin hankkisin ne ilolla ja suurimmalla kiitollisuudella, kun vaan Hedvig voisi kohta unhottaa ja anteeksi antaa minun häijyyteni ja sitten suostua pyyntöihini."

Hän istuutui kirjoittamaan.

Aina siitä asti kun hänen isänsä teki tuon onnettoman matkansa pääkaupunkiin, ei ollut Erik huolinut kirjoittaa kotiinsa ainoata sanaakaan, ei vaikka kirjeitä kotoa oli tullut useitakin sitte.

Ensimäisessä oli isä selvitellyt tuota ikävää tapausta, puolustellut itseänsä niin hyvin kuin taisi ja pyytänyt poikaansa antamaan anteeksi, jos hän sen kautta oli saanut kärsiä pilkkaa ja pahoja puheita, sekä lopullisesti toivonut ett'ei tämä asia suinkaan olisi vahingoittava vanhempien ja heidän lapsensa väliä. -- Tähän kun vastausta ei kuulunut, kirjoitti isä toisen kerran ja pitemmältä. Ikäviksensä oli hän havainnut, kirjoitti hän, että tuo tapaus oli harmittanut hänen poikaansa enemmän kuin hän ensimmältä luuli, mutta suureksi suruksi ja mielikarvaudeksi oli vielä ikävä muuttuva, jos hänen poikansa sentähden, niin yhtäkaikki vähäpätöisen asian tähden, katkaisisi yhteyden kodin ja vanhempain kanssa, jotka aina olivat häntä rakastaneet ja hänen parastansa tarkoittaneet. Tuolla onnettomalla matkallakin oli ollut hyvä tarkoitus, ja nyt seurasi pitkä kertomus Ödeberg'istä, hänen itsekkäästä, sydämettömästä luonnostaan, hänen kuleskelemisestansa ympäri mailmaa, hänen rikkauksiensa epäiltävästä alusta, vaan etenkin hänen jumalattomuudestansa, jumalattomasta ja ilkeästä elämästänsä, hänen siivottomuuksistansa ja riettaudestansa. Hän asui nyt aivan pääkaupungin lähistössä, mutta häntä tuli Erikin karttaa, kuin myrkkyä. Hänestä ei voisi mitenkään olla seuraksi alkavalle papille. "Pysy Jumalassa, poikani, äläkä istu siinä, missä pilkkaajat istuvat; sovi myös vanhempiesi kanssa, äläkä paaduta sydäntäsi, sitä pyydän hartaasti, sitä pyydämme ja rukoilemme äitisi kanssa joka päivä, joka hetki sydämessämme. Kirjoita vastaus ja kohta, että saisimme rauhan taas mielellemme." -- Vaan ei vastausta seurannut, ei minkäännäköistä. Tuli sitten kolmas kirja, missä isällinen valta toden todella tahtoi päästä voimaan, niinikään neljäs yhä ankarammalla sisällyksellä. -- Mutta Erik ei hiiskunut, hän oli kuin kuollut.

Nyt viimein päätti Erik kirjoittaa ja sopia isänsä kanssa, saadaksensa nuo 5.000 markkaa Hedvig'ille ja hänen äidillensä:

Hän alkoi ilmoittamalla syvän mielikarvautensa tuosta isänsä käytöksestä. Hänen oli täytynyt paeta pois koko kaupungista, päästäksensä kuulemasta tuota ijankaikkista naurua ja pistelemistä. Sentähden isän ensimäiset kirjeet vasta myöhemmin olivat saapuneet hänen käteensä. Hän ei ollut pitkävillainen, tahtoi kernaasti unhottaa kaikki, vaan vaati vastavuoroa ett'ei isä sekaantuisi hänen tuumiinsa ja elämän tarkoituksensa. Hän oli enemmän nähnyt ja tullut tuntemaan mailmaa kuin vanhempansa keski-Suomen korpiloissa, kyllä hän voisi itse sekä paraiten valita seuransa että paraiten punnita millä uralla hän taitaisi enimmin hyödyttää. Hän aikoi nyt lukea lääkäriksi, mutta tämä muutos veti paljon pitemmän opinto-ajan ja sen johdosta enemmän rahaa, ja monenkaltaisia kustannuksia oli heti alussa. Hänellä oli myös vanhastaan joitakuita velkoja suoritettavina. Päästäksensä kerrassaan vapaasti alkamaan ja huoletta katsomaan kohti tulevaisuutta, pyysi hän nyt isänsä hyväksymään viidentuhannen markan vekselin. Sitte hän ei vaivaisi häntä enää isoon aikaan. --

Tätä kirjettä kirjoittaessaan astuivat muistot kodista ja vanhempien hyvyydestä ja huolenpidosta kerran vielä kirkkaasti hänen mieleensä. Mutta kas! sekin oli Hedvig'in ansio, ilman hänettä hän ei olisi tullut kirjoittaneeksi tätä sovinnollista kirjettä, ilman hänettä lapsellinen rakkaus ei olisi palannut hänen sydämeensä. "Oi Hedvig, sinä olet minun hyvä henkeni!" huudahti hän, tietämättä ihastuksissaan, mikä iva näissä sanoissa piili. Hedvig, joka vierautti pois hänet vanhemmista, joka veti pois hänet ahkeruudesta ja toimellisuudesta, joka kehnonti hänen luonnettaan, joka mursi hänen henkistä ja aineellista tarmoansa -- Hedvig oli hänen hyvä henkensä.

Harvoin oli Erik ollut niin itsehensä tyytyväinen kuin tämän päivän iltana. Hän oli katunut ja tehnyt parannuksen, hän oli tehnyt hyvän työn ja ollut jalomielinen kaikin puolin, hän oli juhlallisesti itsellensä luvannut tästäpuolen pysyä kaukana kaikista varomisista ja turhista peloista, ja toivolla, uudella kirkastetulla toivolla hän nyt katseli tulevaisuuteen.

12.

Joitakuita päiviä oli kulunut, rauhallisia päiviä. Erik ei ollut saanut syytä mitään mustasukkaisuuteen taas. Yhtenä päivänä olivat rouva Helding ja Hedvig olleet poissa matkalla. He kävivät Savion kartanossa, tervehtimässä kotimaalaista, inspehtori Svenssonia. -- Mikä ja millainen mies Svensson Saviolla on? tiedusteli Erik kohta kaupungissa. Herran-tapainen näöltään, naimaton, mutta viidenkymmenen ikäinen jo, sanottiin, eikä Erik huolinut hänestä sen enempää. "Ei hänestä vaaraa, paitsi Adelheid'ille ehkä. Ja hyvä vaan, jos tämä häneen rakastuisi, niin pääsisin minä tuon vanhan virnakan suosituksista. Sangen mielelläni suon ne toiselle!" sanoi Erik itsekseen ja naurahti.

Kuudentena päivänä siitä, kun tuosta rahanpulasta tuli kysymys, jätti Erik rouva Helding'ille 5,000 markkaa ja vastaanotti sydämellisimmät kiitokset mainitun rouvan ja Hedvig'inkin puolelta. Hedvig'kin likisti hänen kättänsä ja oli niin herttainen, ettei Erik tiennyt oliko taivaassa jo vai maan päälläkö vielä. Kielellä kieppui hehkuva rakkauden-tunnustus, mutta hän pidätti sitä vielä, se ei olisi ollut ollenkaan paikallansa tässä tilaisuudessa, hän olisi ikäänkuin turvannut tuohon rahasummaan saadaksensa Hedvig'in. Pois se! -- ja hän katsahti kaikkeen maalliseen tavaraan ylevällä halveksimisella. -- Vapaan piti Hedvig'in suostumuksen oleman, aivan vapaan kiitollisuuden-velasta, lausui hän juhlallisesti itseksensä; mutta kuitenkin piili sydämessä toivo, että tuo laina koko joukon lähentäisi häntä päämääräänsä.

Muodon vuoksi vastaanotettu velkakirja taskussa astui Erik Helding'in porstuasta ulos aivan samalla kun toinen vieras tuli rappusia ylös, nimittäin Ödeberg.

Ödeberg pysähtyi ja tutkasi pikipäisin Erikin mielihyvästä loistavia kasvoja, ja pikipäisin lensi häijynlainen hymy hänen huulillensa.

"Hyvää päivää", tervehti hän sitten sangen ystävällisesti. "Joko menet, ja juuri kun niinä tulen -- tule pois sisään takasin, me emme ole olleet Helding'issä yhdessä sittenkuin ensi käynnilläsi."

Erik arveli kotvasen. Hän olisi todella halusta tahtonut olla vielä Ödeberg'in kanssa täällä, hän olisi tahtonut tulla tuntemaan mitä Hedvig oikeastaan piti Ödeberg'in omituisista ajatuksista kaikissa asioissa -- ensi käynnillä näitä ajatuksia ei ollut juuri esille tullutkaan -- mutta hän pelkäsi ett'ei rouva Helding kiitolliselta sydämeltään saisi oltua ilmoittamatta hänen lainaansa, jos hän Ödeberg'in, heidän toisen auttajansa, kanssa kääntyisi takasin; hän aivan kuin pyrkisi väärään valoon, rahoja kolistavaan kosijan; ehkä epähuomiossa vielä hänen isästänsäkin tulisi puhe. -- Ei, parempi mennä pois. -- Paha, kun en kieltänyt heitä puhumasta koko lainasta, mutta ehk'eivät nyt puhukkaan, jott'ei Ödeberg epuuttaisi apujansa!

"Ei nyt sovellu", vastasi hän, "olisihan se ollut hauskaa, mutta minulla on vähän toimittamista kotona. Hyvästi vaan!"

"No, hyvästi sitten!" sanoi Ödeberg ja astui sisään.

"Onnittelen, onnittelen! Vihonviimein taitaa olla teillä rahat kourassa. Pitkällistä peliä te pidättekin tuon Aution kanssa."

"Älä sano Autiosta mitään, Autio on hyvä mies!" lausui rouva Helding.

"Jaaha, -- no se on iloista kuulla että hänestä niin pidät", vastasi Ödeberg ja nauroi. "No, entä Hedvig, oletko hyvin mustasukkainen sentähden?"

Hedvig naurahti.

"En tiedä, jahka nyt vielä vähän aikaa kilpailemme."

"Niin, hyvä, hyvä!" virkkoi siihen Ödeberg. "Taitaapa hän vaan olla enemmän sinun mieleisesi kuin entiset rakastelijat."

"Ei ensinkään, ph!" vastasi Hedvig. "Hän on hiljainen mies, sentähden hänen kanssansa niin kauan viipyy, hahaha! -- Kylläpä hän saa 'apskietin' aikanansa; nyt ihan kohta se ei käy laatuun."

"Ei, ei!" lisäsi rouva Adelheid. "Ei vielä isoon aikaan."

"No en suinkaan minä kiiruhtele! Mutta nyt", jatkoi Ödeberg vilkkaammin, "palkinto minulle, joka tuon kultakukon teille toin."

"Kyllä me vaan yksin tahtoisimme pitää --"

"Hahhah! Pitäkää vaan yksin! Pitäköön kumpikin omansa! Mutta kolme tuhattahan sinä sanoit pyytäneesi, Ade; kolmas siinä on liikaa, se pois, muuten ei teidän jakonne luonnistu. Vedä siis tänne tuhat minulle, ja ole kiitollinen että tyydyn."

Verkastellen meni Adelheid piirongin luokse ja veti laatikon auki, sen verran vaan että sai sisään kätensä. Ödeberg oli näet noussut ylös ja lähestyi piironkia hänkin.

"Tuossa taitaa olla tuhat", Adelheid pisti hänelle joitakuita seteliä.

Ödeberg luki.

"Oikein! Kas kun osasit ottaa umpimähkään", sanoi hän sitten, terävästi katsoen Adelheid'iin.

"Noh, mitä teille nyt muuta kuuluu?" virkkoi Ödeberg, kun he kaikki taas istuivat. "Missä te huvittelette tänä kuivana kesä-aikana?"

"Ei juuri muualla kuin kotona", vastasi Hedvig ja naurahti.

"Ja--a, aivan kuin minäkin!" sanoi Ödeberg, naurahtaen hänkin.

"Savilassa kävimme kerran", virkkoi Adelheid; "siinä on inspehtorina kotimaalainen, Sven Svensson."

"Ahaa! Niin tosiaan, olenhan minä jossakussa, seurassa tavannut hänet, en nyt muista -- Hm! -- se on iloista kuulla, viljele vaan väliäsi tuon Svennin kanssa, hahaha!"

"Hän on hyvin kohtelias, liukaspuheinen mies", ilmoitti Adelheid, "toisellainen kuin suomalaiset jöröt."

"Niin kohtelias kuin sinäkin. -- No, iloista kuulla, että liukkaasti käy teidän kesken, hahaha. -- Mutta en jouda nyt pitemmältä naljailemaan, vaikka kyllä olisi lystiä. -- Hyvästi Ade, hyvästi Hedi! Arpajaistanssit tulee ensi viikolla, sinne kai menette -- Hyvästi, eläkää iloisesti vaan!"

* * * * *

Erik otti pöytälaatikosta avonaisen kirjeen ja silmäili sitä loppupuolelta:

"Kuusi kuukautta tästä päivästä --"

"Niin, viime keskiviikosta -- on vekseli lunastettava, ja se sattuu aivan pahimmoilleen, ajalla, jolloin maamiehellä on monenlaiset rahanmenot muutenkin. Kyllä se vekseli vaan on uudistettava silloin, ja koeta siihen hankkia rahaa itse --"

"Nyt hän on köyhä olevinaan!" mutisi Erik. "No sinne on pitkältä vielä -- ja mitäs tässä muuta on?" hän käänsi paperin ja silmäili ensimäistä sivua:

"Hm --, hm --"

"Niin raskaasti on meitä surettanut sinun kirjeesi. Sinä olet muuttanut opintosi, kun olit jo aivan lähellä valmistua jaloon, pyhään virkaan -- se oli hyvin, hyvin katkeraa kuulla; mutta sinun mielesi mahtaa, olla aivan muuttunut sekin -- luulen ymmärtäväni, mitä et suoraan sano -- luulen tapahtuneen, mitä aavistin ja pelkäsin --"

"Ah! Eikö nyt enää ihminen saisi vapaata tahtoaan käyttää -- ei, pitäisi aina vaan kulkea yksinkertaisten vanhempain talutus-nuorassa, kyllä kai -- no enempi semmoista:"

"Minä sanon sen oikein toden teolla, että _minä_ en olisi suostunut tuohon ihan hämmästyttävään laina-asiaan. Äitiäsi tulee sinun kiittää, hellän äitisi pyyntöjä -- että saat tuon summan. Mutta sen ehdon panen minä sinulle: käy täällä kotona niin pian kuin mahdollista, että voimme vielä yksissä neuvoin tuumailla kaikkia näitä niin tärkeitä asioita. Paitsi sitä on äitisi kipeä ja halajaa sinua nähdä" --

"Noh", virkahti Erik, "tavallisia vanhuuden kipuja -- Ei, ei nyt sovi lähteä, hyvät ihmiset! Kyllä vielä saatte odottaa. Olkoon nyt ukko julma, kylläpähän aikanansa asettuu taas -- hyvä vaan kun sain tuon vekseli-asian toimeen."

Hän pisti kirjeen laatikkoon takasin:

"Nuo kirjeet kodista saattavat vaan pahalle mielelle -- aina ovat siellä tyytymättömiä, aina nuhteita, saarnoja -- melkein parempi kun en lukisi niitä ensinkään."

Ja niin tekikin Erik. Ensi kerta kun kirje tuli, oli hän juuri menossa Helding'iin. Hän pisti kirjeen semmoisenaan pöytälaatikkoon ja sinne se jäi, unhotuksiin. --

Kului aikaa, viikko vieri loppuun ja toista alettiin, vaan Erik ei tullut lähemmäksi määräänsä; päinvastoin melkein. Tosin! Yksi edistys tuli hänen osaksensa, mutta sen vastapainona oli taas toinen, ikävä tapaus. Edellisestä ensiksi puhuen: Hedvig'in albumia katsellessa yhtenä päivänä, rohkaisi Erik mieltänsä ja pyysi Hedvig'in muotokuvaa. Hedvig vastasi, hänellä ei olevan ainoatakaan jälellä viimeisestä tusinasta, vaan lupasi niinpian kuin hän taas otattaa, antaa yhden Erik'ille. Tämän johdosta pyydettiin sitten Erikin kuvaa vastavuoroksi. Hänellä oli, hän toi ja sai ilon nähdä sen sitte Hedvig'insä albumissa. Mutta päivästä päivään odotti ja halusi hän tuota luvattua kuvaa, -- turhaan. -- Hedvig ei ollut vielä käynyt valokuvaajalla, Erik ei vielä päässyt suuteloilla peittelemään tuota kallista kuvaa. -- Ja toinen ikävä sattui. Nuo arpajais-tanssit. Hedvig oli sanonut monastikin, ett'ei hän huoli sinne mennä, hänellä oli niin vähän tuttuja, oli niin kuuma aika ja väkeä kun kaiketi kokoontuisi paljon, eihän siinä ilkeisi pyöriä punasena ja hikisenä. No! Erik ei mennyt hänkään, ainahan hänen päätöksensä riippuivat Hedvig'in päätöksistä. Arpajais-ilta tuli ja meni, Erik oli kotona ja hänen luottavaiseksi muuttunut mielensä ei aavistanutkaan muuta kuin että Hedvig'kin oli kotona. Mutta seuraavana päivänä ilmoitti Hedvig olleensa kuitenkin noissa tanssiaisissa ja siellä olleen erinomaisen hauska.

Se koski kipeästi, tämä sanoma! Hedvig oli saanut uusia ihastelijoita, tuo karvas kateuden-aika oli alkava taas -- Erik huokasi surumielin -- ja mikä salatarkoitus takana oli; näytti aivan kuin olisi Hedvig tahtonut viekotella häntä jäämään pois, päästäksensä huvitteleimaan hänestä vapaana.