Part 6

"Eikö se ole Hedvig, joka siinä istuu roskassa!" Hän hyppäsi penkiltä. "Niin, niin tottakin, Hedvig se on, tunnenhan minä vaikk'en silmiä näe tuon tiheän harson tähden -- mihinkä hän menee -- aivan yksin -- ja vosikalla, vaikka aamupuolella sanoi: 'niillä en koskaan tahdo ajaa!" Enempää ajattelematta rupesi hän juoksemaan, mutta hiljensi kulkuansa, kun havaitsi että kaikki kävelijät kummastellen katsoivat häneen.

"Luulevat minua hulluksi ja kokoutuvat vielä minun ympärilleni."

Roska kääntyi kulmasta, numero 19 välähti peräpeilillä.

"Ja juuri aioin mennä heille", hän pysähtyi. "Tämä toivo taas hukkaan!"

"Olisikohan hänellä joku salainen käynti -- miksi hänellä oli harso silmillä näin kuumalla ilmalla, eikä parasolli varjona -- hän moitti minun edessäni vossikoita -- hän ei kutsunut minua täksi illaksi --"

Ennenkuin hän itse tiesikään, oli hänen mieleensä astunut taas tuo akkunaan kurkistava upseeri uudessa loistossa.

"Menen Helding'iin, niin saanhan siellä tietää minne hän ajoi."

Hän kääntyi kaivopuistoon päin, mutta seisahtui kohta taas.

"Saat kahden kuherrella rouva Adelheidin kanssa, annat hänelle vuoron ensin -- kunnian vanhemmalle, niinkuin sopiikin -- -- piru, en minä sinne mene."

Hän sylkäsi ja poikkesi ensimäiseen ravintolaan, ja kulahutti siellä pari konjakki-ryyppyä kurkkuunsa. Nämät ajatuksen-asettajat saivat kuin saivatkin selvemmälle uralle hänen havaintonsa.

"Nyt olen taas tompero, tyhjän-pelkuri", mutisi hän poismennen ravintolasta. "Ihmiset eivät nyt enää saisi ajaa minne tahtovat ilman että minä jälessä juoksen -- mitä minulla on tekemistä Hedvig'in matkoilla -- mitä syytä minulla olisi varoa niitä? -- Ei minkäännäköistä.

"Aina uskon pahaa hänestä, minä häijyläinen -- mutta minä rakastan häntä niin äärettömästi!"

Hän päätti nyt Helding'in likitienoilla vartoa Hedvig'in kotiin-tuloa, ja oli juuri kääntyä kaivopuistoa kohti taas, kun silmänsä sattuivat roskaan, joka hiljaista kulkua oli tullut hänen takanansa ja nyt asettui muitten vossikkain riviin kauppatorin kulmassa.

N:o 19!

Erik säpsähti -- tuo numero jo oli vastenmielinen -- hän katsoi vihaisesti vossikkaan.

"Mutta nyt saattaisin kysyä tuolta lurjukselta, mihin hän vei Hedvig'in -- vaan ei, ei se käy -- vai aiot sinä vielä vossikain avulla urkkia hänen jälkiänsä, hourupää! -- -- Mutta jos nyt kysyisin kuitenkin -- mitä vahinkoa hänelle siitä olisi -- pelkkä kysymyshän se vaan olisi, aivan tavallinen uteliaisuus, mihin tuttava meni --"

Hän lähestyi vossikoita. No, tuumasta toimeen.

"Mihin tuo neiti meni, joka äsken ajoi teidän roskassanne?" puhutteli hän n:o 19:ta.

Vossikka töllisteli häneen kotvan aikaa ja vastasi sitten röyhkeästi:

"Mitä se herraan kuuluu? Minä olen ajanut kymmenenkin neitiä tänäpäivänä, piru niiden kaikkien teitä muistakoon, enkä minä! -- Onko herralla likka hukassa, vai mitä kysytte?" ja hän purskahti raakaan nauruun, johon jotkut muutkin hänen kumppaneistansa yhtyivät.

Kas niin, kelvoton, mitä teit! Hedvig'isi annat alttiiksi noitten raakain roistoin pilkalle!

Erik puri hammastansa ja kääntyi kiireimmiten pois.

"Herra -- kuulkaapas, herra!" huusi nyt sama ajuri hänen jälkeensä.

"Mitä siinä nyt huudatte?" kysäsi Erik tuimasti. Hänen täytyi pidättää kulkunsa, pari noita veitikoita rupesi ajamaan hänen jälkeensä.

"Jos pari markkaa annatte, niin ilmoitan herralle niihin neitonen meni", sanoi nyt n:o 19 ja eli salaviisaan näköinen.

Erik rypisti kulmiaan, arveli ja otti viimein pari markkaa taskustaan, mitkä heitti ajurille: "No?"

"Kullenskanttiin hän meni -- katteini Kullenskantiin."

"Mikä se olisi?" virkkoi Erik vihaisesti ja arveli hävyttömäksi pilkaksi koko ilmoitusta -- mutta tuo arvonimi "katteini" --

Hän vaaleni.

"Eihän se ole kuin _rantti_ -- ja Hullenrantti, et osaa oikein sanoa hänen nimeänsä", korjasi toinen ajuri.

"Niin no Hullurantti sitten, jotain hulluutta se on --"

"Missä hän asuu?" kysyi Erik.

Miehet arvelivat luultavasti pitäisikö pari markkaa vaatia taas.

"Aah! Hultencranz --" iski Erikin mieleen, jossa silmänräpäyksessä kaikki tunnetut ja tuntemattomat upseerit olivat paraatia kulkeneet. "Niin sen niminen on niistä yksi", virkkoi hän enemmän itsekseen.

"No niin, aivan niin se on", huudahtivat molemmat vossikat.

Saatuansa vielä tietää kadun ja numeron, astui Erik taas esplanaadiin, kävellen ensin hitaasti, mutta kiiruhti kohta kun pääsi pois noitten vossikkain silmistä, ja suoraan heidän antamansa osoitteen mukaan.

"Mutta olisiko se mahdollista, että Hedvig -- tuntee tuon upseerin, ja salaa sitä tuttavuutta -- Minkätähden? -- Ei, ei, tuhannen kertaa ei, minä en usko sitä -- en vaikka -- --

"Jos ei se ollutkaan Hedvig -- ja nuo roistot valehtelevat vaan, kiskoaksensa minulta rahaa -- niin sen täytyy olla, mutta saanhan tännepäinkin kerran kävellä joutessa.

"Hultencranz on ehkä nainut mies ja Hedvig voi tuntea hänen rouvansa, mitenkä _se_ olisi --"

"Päivää Autio!" tervehti muuan tuttava, lääketieteen kokelas. "Mihinkä sinä marssit niin synkällä katsannolla; tule pois minun kanssani meidän, lääkemiesten, kapakkaan."

"Tunnetko ehkä kapteini Hultencranz'in?" kysyi Autio vastauksen asemasta.

"Kuka sitä viksaria ei tuntisi, '_par renommée_' [huhun mukaan] jos ei muutenkaan."

"Kookas, pulskea mies?"

"Rojo, niin, -- itserakkaalla muodolla ja pitkillä viiksillä."

Aivan tuo akkunaan kurkistaja!

"Onko hän nainut mies?" kysyi Erik taas.

"Mitä sinä hänestä niin tiedustelet?" kummasteli kokelas. "Hän on liian ylpeä ylioppilaan tuttavaksi."

"En suinkaan minä hänestä huoli tuttavaksi, mutta --"

"Niin, nainut mies hän on, mutta ei hän paljoa lukua pidä rouvastaan, sen tietää jokainen. No tule minun kanssani niin voin, jos tahdot, jutella vähän hänen rakkaus-seikoistansa."

"En nyt jouda, hyvästi vaan -- toisen kerran ehkä."

"Hyvästi hyvästi sitten!" -- -- --

Myöhään, puolen yhdentoista aikaan, palasi Erik vakous-retkeltään.

Hän oli kaiken iltaa oleskellut Hultencranz'in kartanon likitienoilla, milloin kävellen edestakasin, milloin istuen huononpuoleisessa ravintolassa viistoon vastapäätä, -- pysyen itse syrjässä, mutta pitäen herkeämättä Hultencranz'in porttia tarkasti silmällä.

Monasti oli hän päättänyt mennä takasin ja Helding'iin, mutta se ajatus aina pidätti häntä, että silloin juuri astuu Hedvig tuosta portista esille -- arvoituksen selitys olisi aivan lähellä ja hän antaisi sen luiskahtaa läpi käsiensä.

Yhtä monasti oli hän herjannut itseänsä kaikenmoisilla konnan-nimillä ja vakuuttanut itsellensä, ett'ei hän voi siellä olla -- mutta kun hän taas rivitti rinnan kaikki erityisyydet, niin hän jäi paikallensa, vahtimaan vielä vähän aikaa.

"Tässä nyt seison vielä vähän aikaa, koska tätä hulluutta kerran olen alkanut", sanoi hän, nojasi selkänsä Helding'in ryytimaan aitausta vastaan ja sytytti papyrossin.

Hän kuuli kuinka roskia ajeli kaupungissa -- herkeämättä hurisi kuin mehiläis-pesässä, milloin vähän hiljemmin, milloin taas kovemmin kun lähemällä oli, mutta tänne ei tullut ketään.

Hän viskasi viimein papyrossin pois, huokasi tuskallisesti ja oli mennä --

"Mutta sinä kirottu hölmö! Tuossahan Hedvig tulee kamaristaan verannalle! Ja sinä uskallat luulla hänen Hultencranz'in luona olevan -- Mutta jos hän kävi kuitenkin ja palasi kohta. Ei, ei hän olisi ennättänyt, samalla hevosella hän ei tullut, ja aina siitä kuin se palasi, jopa vähän ennenkin, olen minä vartioinut. Kotona hän on ollut kaiken iltaa. -- Näet nyt minkä arvoiset sinun epäluulosi ovat!"

Näin itsekseen puhellen katseli hän kyyryllänsä aituuksen raosta. Hänen kasvoissansa vaihtui yö päivään. Ihastelevilla, sydämen pohjasta kiitollisilla silmillä seurasi hän Hedvig'in liikuntoja.

Hedvig astahti alas verannalta ryytimaahan.

"Mutta onko se Hedvig? -- voi onneton kuinka petyit, Elsa Karjalainen se on, hänen hattunsa, hänen pitkä sadetakkinsa -- harso hänenkin silmiensä edessä, nyt ovat naamastaan arkoja nuo naiset -- niin Elsa se oli, hän meni kotiinsa -- Mutta Hedvig? Miks'ei Hedvig'iä näy missään -- miks'ei hän saattanut Elsaa edes verannalle, ja tämä kumminkin seisoi siinä jonkun aikaa -- niin, hän katsoi kadulle päin, ikäänkuin sieltä odottaisi jotakuta -- ei ovessakaan Hedvig'iä näkynyt, ja tavallisesti hän saattaa aina rajalle asti. -- Voi, voi, ei Hedvig ole kotona sittenkään -- Elsa Karjalainen on näin myöhään häntä odottanut, turhaan niinkuin minäkin -- Herra Jumala, mitä tämä merkitse --?"

Ja saman epätietoisuuden tuskissa tuli Erik kotiinsa.

10.

"Kauan sinä olet maannut tänään", ihmetteli rouva Helding, kun Hedvig viimein kello puolivälissä yhdeksän ilmaantui kahville.

"Päätä kivisti, eikä se ole oikein selvä nytkään", vastasi Hedvig väännellen kasvojaan.

Hän kaasi kahvia itselleen ja istuutui sitä juomaan.

"Onko Martta mennyt torille?" kysyi hän sitten, ikäänkuin sanoakseen jotakin.

"Meni juuri."

Vähän aikaa vaiti oltuansa, kysyi rouva Helding:

"Niin, milloinka sanoitkaan ompelijattaren luvanneen ruveta neulomaan sinun vaatteitasi?"

"Vasta viikon päästä", vastasi Hedvig. "Minä taidan kääntyä toisen puoleen, kun vaan saisin paremman mallin -- ei tuo Elsan hurstuin sentään olekkaan oikein minun mieluiseni."

"Sinäpä olet huikenteleva -- ensin pyydät malliksi, sitten ei kelpaakkaan. Vie takasin sitten Elsan hurstuin." --

"Jahka hän tulee matkastaan; -- eihän sillä muutenkaan olisi kiirettä, uutta hurstuintaan hän sanoi rupeavansa tästäpuolen pitämään jokapäiväisenä."

"Milloinka Elsa tulee Porvoosta?"

"Huomenna kai."

"Ainako William Karjalainen on kaupungissa vai Elsan kanssako hän meni?"

"Ei. Muistaakseni Elsa mainitsi lähtötouhussaan illalla, että hänen veljensä joutuu vasta joku päivä myöhemmin. Miten sitten lienee. Hän oli niin hätäinen että viskasi vaan hurstuimensa minulle."

Hedvig nousi puhuessansa kaatamaan itselleen enemmän kahvia.

"No, milloin aiotte Aution kanssa puhua raha-asioista?" alkoi hän sitten.

"Niin, näinä päivinä", vastasi rouva Helding. "Johan valmistus-aikaa on ollutkin runsaasti. Totta puhuen, en oikein hennoisi vetää nenästä niin siivoa poikaa."

Hedvig naurahti.

"No jotain hänenkin täytyy tehdä vastavuoroa, kun me häntä olemme niin kauan hennoitelleet."

"Sitten hän kaiketi kosii sinua."

"Ei siitä tietoa ole. Sinuun hän kurkistaa aivan yhtä paljon kuin minuun."

Rouva Helding hymyili hyvillään.

"No, no, vähän enemmän hän sentään taitaa sinua katsoa -- nuoriahan ne miehet aina pyytävät; mutta ei Autio itse ole niin nuori, ett'ei hän minulle ehkä paremmin soveltuisi. -- Tokkohan tänään jo alamme?"

"Huomenna sitten, ellei tänään."

"Ja samaa vanhaa rallatusta, että kaikki mitä meillä on, on velaksi saatu, että joudumme aivan kadulle ellemme saa velkojia viihtymään ja niin edespäin."

"Kuinka usein sitä onkaan käytetty jo, hahaha", Hedvig nauroi että helisi.

"Mitä sitä muuttamaan niinkauvan kuin kelpaa vielä; ja onhan siinä totuutta kyllä", sanoi rouva Helding.

"Ja minä autan", sanoi Hedvig, "minä sanon että Elsa kävi täällä illalla sanomassa ett'ei hänen isänsä voi meille lainata."

"Mutta eihän Elsa ole kotona."

"No ei Autio sitä tiedä eikä tarvitse tietääkään. Myöntykää vaan kaikkeen mitä minä sanon."

"Niin no, ei siinä valhetta olekkaan, ett'ei Karjalainen voi auttaa, konkurssiin menevä mies hän kuuluu olevan. Vai mitä luulet?"

"Kyllä Karjalainen antaa minkä voi, mutta ei se meidän asioita paljon auta", arveli Hedvig ja nauraa kitkutti ison aikaa.

"Mitä sinä naurat, ei se niin kovin naurettava asia ole", sanoi rouva Helding. -- "Mutta alappas nyt pukea päällesi, Autio voi tulla koht'sillään."

"Ei hän toki näin aikaiseen tänne tupanne", sanoi Hedvig ja meni takasin kamariinsa.

Hedvig'in vaatetus veti tavallisesti pari tuntia, mutta tänään hän oli vähän joutusampi, kello oli vast'ikään alkanut käydä yhtätoista, kun hän jo tuli saliin taas, istuutui tuolilleen ja otti esille tuon ijankaikkisen virkkauksensa, mikä vierasten ollessa oli todisteena hänen ahkeruudestansa ja kodikkuudestansa.

Monta minuttia ei oltu istuttu, ennenkuin jo astuikin sisälle Erik Autio.

Hän oli vaalea, silmät kuivat, polttavat kuin raivoisi sisällinen tuli hänessä. Hänen hymynsä oli teeskennelty, kun hän soperti tervehdyksensä.

Hänestä näytti Hedvig niin erinomaisen punakalta tänäpäivänä, hänestä Hedvig'in silmät eivät olleet vilkkaat kuin muulloin, ne olivat sameat ja ikäänkuin karttivat häntä.

Katkerasti valitti Erikin sydän. Naiset odottivat ilmoitusta, että kohta vaunut tulisivat, mutta Erik alkoikin aivan toisin.

"Minä tapasin Ödeberg'in eilen", alkoi hän tuntuvasti vapisevalla äänellä -- "hän taisi sitten käydä täälläkin?"

"Ei hän ole käynyt", vastasi rouva Helding, "-- kas kun ei tullut tervehtimään, vaikka kaupungissa oli."

"Hm! ja hän surkutteli kuitenkin teitä -- neiti Hedvig'iä erittäin, kun on niin vähän tuttavia teillä -- ja vähän huvituksia teillä -- nyt -- ennenkuin 'sesonkiin' päästään."

Hedvig katsahti kummastellen Erikiin: mitä tämä oraileva, sepitetyltä näyttävä alku tarkoittanee?

"Niin, kyllä meillä ensimmältä monasti oli hyviä ikävä", vastasi rouva Helding, vaan jatkoi heti heltyvästi: "mutta sitte kun herra Autio tuli meidän tutuksemme --"

"Täällä on kuitenkin monta iloista perhettä", keskeytti Autio epäkohteliaasti, "-- erittäin upseeristossa -- nuoria rouvia, joihin neiti Hedvig ehkä hyvin tutustuisi -- mutta ehkä tunnettekin, ehkä neiti Hedvig tunteekin heitä jo joitakuita, esimerkiksi -- Hultencranz'in?"

Nyt olisi Hedvig ehkä punastunut, mutta hänellä oli jo ennestään niin kauniit ruusut poskillaan, etteivät ne kauniimmiksi voineet tulla. Sen hän tiesi ja katsahti avonaisesti Erikiin, joka nyt ei lyönyt silmiänsä alas hänkään.

"Ei minulla ainakaan ole kunnia tuntea Hultencranz'ia eikä muitakaan upseerin-herrasväkiä", vastasi Hedvig selvästi.

Erik ei tiennyt mitä uskoa.

"Emme niitä vielä tunne", lisäsi rouva Helding, "mutta tanssissa voipi Hedvig -- ja minäkin -- tuonnempaan tulla esitellyksi useammallekin -- jahka nyt sesonki alkaa, kuten sanoitte."

Hedvig virkkasi ja tuumiskeli. Mutta kohta näytti naurun-halu rupeavan häntä kiusaamaan niin, että tuskin taisi sitä hillitä.

Hän sai nyt valmiiksi nipun virkkauksessaan, ja puri kauan aikaa lankaa poikki, peittäen siten nauruansa.

"Eilen kun kävelin, näytti minusta ihan kuin olisi neiti Hedvig ajanut sivutse", alkoi taas Erik. Nyt Hedvig purskahti nauruun. "Missä te minun näitte?" kysyi hän yhä nauraen. "Esplanaadissa kävelin ja te ajoitte eteläistä esplanadikatua", vastasi Erik, vähän nauraen hänkin. Hedvig'in luonnollinen iloisuus rupesi rauhoittamaan hänen mieltänsä. "Tekö se olitte?"

"No ettekö te tunteneet, ettekö sen paremmin tunne minua?" ilvehteli Hedvig.

"Teillä oli harso silmien edessä -- eli sillä naisella, joka siinä ajoi, -- ja koska olitte sanoneet ettette tahdo ajaa vossikoilla, niin --"

"Täytyyhän niillä joskus ajaa sentään!" virkkoi Hedvig totisempana taas. "Minä se olin, minä kävin ompelija-neiden luona -- jos niin tarkoin tahdotte tietää." Ja Hedvig nykäsi niskojaan.

Erik oli vaiti, hän ei uskaltanut enää kysellä.

Ompelija-neiden luona. Niin, miks'ei, se on aivan mahdollista, aivan mahdollista! Nuo lurjukset käyttivät minua narrina, neuvoivat ja kävellyttivät toiseen päähän kaupunkia, ja Hedvig sill'aikaa ehti vaikka sata kertaa kotiinsa taas. Sen vietävät, nuo vossikat, en minäkään huoli niillä koskaan ajaa.

Ompelija-neiden luona. Ja hän ei tunne Hultencranz'ia eikä muita. Mahdollista sekin. Luultavaakin, koska hän ompelija-neiden luokse ajoi, eikä -- Voi jos olisin varma! mutta mitenkä hän näytti niin: kummalliselta, ja näyttää vielä.

"Niin, Hedvig kävi ompelija-neiden luona teettämässä --" alkoi rouva Helding aivan kuin vahvistukseksi, vaan Hedvig keskeytti:

"No mitä siitä nyt sen enempää."

No kas nyt, sanoi Erik itseksensä, kävihän hän ompelija-neiden luona -- kas nyt kun taas selviää, nuo uhkaavat pilvet haihtuvat päivän sädetten tieltä -- ja päivä, kirkas päivä on minun Hedvigini. -- Onkohan hän näin punanen ollut muulloin? Ah, kuinka ihana, kuinka herttainen!

Hän katseli niin, niin hellästi Hedvig'iin. Hänen kasvonsa saivat vähitellen taas tavallisen tyyneen muotonsa.

"Mutta mitenkä meidän lysti-ajon kanssa käy? sai nyt rouva Helding sanoneeksi."

"Ah, niin!" säpsähti Erik. "Kyllä vaunut saadaan -- joko nyt heti mielitte lähteä, niin käväsen käskemään tänne ne."

"No Hedvig, et suinkaan taas pane vastaan?"

"En, kyllä minä lähden, ja kuta pikemmin sitä parempi. Myöhemmällä on niin paljon ihmisiä liikkeellä, en huolisi niin näytellä itseäni."

Erik kiirehti ulos. Hänellä ei ollut niinkään tietyssä vaunuin-saanti, vaikka sanoi sen olevan vaan käskemisen varassa. Tuossa tuskallisessa mielen-tilassa hän ei ollut huolinut muuta kuin pikimmältä kysyä erään hotellin portin-vartijalta, vourattaisiinko hotellin hevoset ja vaunut lysti-ajoa varten. Vastaus jäi epävakaiseksi.

Onneksi Erikille myöntyikin nyt isäntä aivan mielellään antamaan parihevoset ja vaunut, ja puolen tunnin perästä ne jo seisoivat Helding'in rappujen edessä.

Rouva Adelheid hyppäsi, ketterä olevinaan, vaunuihin ja tupsahti patjalle niin että resorit rouskahtivat. Hän hymyili suloisesti Erikille, joka seisoi vaunuin-astuimen vieressä, vaan Erik ei ollut huomannutkaan hänen ketteryyttänsä, vielä vähemmin hän sitä kiitteli.

Hedvig'iä odotettiin.

Nyt tuli Hedvig, astahti rappusia alas ja nousi istumaan äitinsä viereen, ja viimeisenä sijoittui Erik vasta-istuimelle.

Kuski läimähytti hevosilleen ja pois sitä mentiin kaupungin läpi Eläintarhaan.

Erik oli iloinen taas ja katsahti ympärilleen melkein pöyhkeästi. Samaten rouva Adelheid. Mutta Hedvig oli vähän kuin hävehtynyt ja käänsi parasollinsa kasvojen eteen, missä vaan tiheämmässä oli ihmisiä.

Niin hän on häveliäs ja sinä luulit hänen ajavan julkisesti Hultencranz'in luokse. Olit aivan kieropäinen taas, mies! niin nuhteli Erik itseänsä, ja koetti nyt huomattavalla hellällä käytöksellä sovittaa vikansa.

Kun kaupungista päästiin, kävi Hedvig'in käytös vapaammaksi. Hän näkyi halulla hengittävän metsän tuoksuja, laski leikkiä ja naureskeli. Mutta Autiosta tuntui kuin olisivat Hedvig'in ajatukset kuitenkin muualla; usein hän kauniimmista paikoista ei sanonut ainoatakaan ihastuksen sanaa, ja usein hän iloitsi ihan ilman syytä. No se oli nyt taas tuota Hedvig'in omituista luontoa!

Ravintolassa syötiin päivälliset, niin hyvät kuin talo aikaan sai, ja juotiin viinejä niin hyviä että rouva Adelheid ryypiskeli ja kiitteli, kiitteli ja ryypiskeli, kunnes posket hehkuivat ja hän kävi niin sydämelliseksi, jotta Erik ehdotteli että taas lähdettäisiin ajamaan. Niin tehtiinkin sitte, ajeltiin vielä vähän ympäristössä ja käännyttiin sitten kotiin päin. Hedvig näytti tuskastuneelta ja väsyneeltä jo.

Kotiin tultua kiittivät naiset tästä rattoisasta huvista ja rouva Adelheid olisi tahtonut Erikiä sisällekin tulemaan, mutta Erik ei tullut tällä kertaa. Hedvig'in käytös oli paluumatkalla muuttunut epäsuosiolliseksi taas. Se suretti Erikiä, hän tahtoi ajatella ja olla yksin.

Mutta siitä ei tullut mitään. Hän pääsi tuskin kotiin, niin saapui sinne tovereja koko parvi. Erik harmistui, hän oli viime aikoina varsin harvaan pitänyt kanssakäymistä tovereinsa kanssa, ja nyt juuri kun hän tahtoi olla yksin, tulivat ne oikein miehissä häntä kiusaamaan. Jotkut olivat nähneet huviajon ja siitä nyt laskettiin leikkiä kovasti ja kauan. Hedvig oli tosin ainoa, mikä Erikin mieltä kiinnitti, mutta nyt hän ei ollut ollenkaan leikkisellä päällä; ja kun aivan varmana asiana jo ruvettiin pitämään kihlausta hänen ja Hedvig'in välillä, kävi hän alakuloiseksi, ajatellessaan että se tapahtuma saattaa olla kaukana vielä, päättäen Hedvig'in viimeisestäkin kylmästä käytöksestä.

Toverit istuivat hänen luonaan pari kolme tuntia, vaikka isäntä muuttui yhä enemmän harvasanaiseksi. Viimein menivät ja kohta senjälkeen meni Erikkin pois tupakan-savuisesta kamaristaan raittiisen ilta-ilmaan.

Hän käveli ison aikaa, ja pistäytyi sitten syrjäkadulle ja hiljaisempaan ravintolaan.

Rakastaako Hedvig sinua todellakin, vai eikö hän sinua rakasta? Tämä kysymys oli hänellä ratkaistavana nyt niinkuin niin monasti ennen. Ja nytkään enempää kuin niin monasti ennenkään ei tullut siitä oikeata tolkkua.

En vielä uskalla kosia, siihen päätökseen hän kuitenkin tuli. Ah, kun saisin kaikki kilpaveljet tieltäni pois! Jos olisin itsevaltijas, mestauttaisin ne heti.

Naurahtaen tälle hurjalle haave-kuvallensa nousi hän ylös ja otti hyllyltä sanomalehden lukeaksensa eli oikeammin ollaksensa lukevinaan.

"Mikä ikivanha lehti tämä on!" Hän heitti sen pöydälle, hän ei viitsinyt hakea toista, nojautui kyynäspäillensä ja tuijotti eteensä. Hänen silmänsä osuivat tuon sanomalehden matkustaja-listaan, lopussa oli: "yksityis-asunnossa: konttoristi Karjalainen Porvoosta, Kaivopuisto --"

"Niin, hän asuu sisarensa kanssa, niin ihan naapurissa se veijari asuu, ja ties sen kuinka kauan vielä. Missä kamarissa, sit'en tiedä -- sen vaan tiedän että kaksi on Elsalla kamaria, vähäinen salintapainen ja kyökki, niinhän Hedvig on sanonut. No arvatenkin hän ei ole paljon kotona. Hedvig ja hän eivät ole tavanneet toisiansa näinä päivinä, sen olen melkein selväksi vakoillut. -- Pahasti minä pelkäsin tuota helkkarin Adonista, mutta ei Hedvig häntä rakasta. Ketä Hedvig rakastaa? Ei hän taida minuakaan rakastaa, eikä sano edes tuntevansa Hultencranz'ia -- Karjalainen olisi kauniin meistä kolmesta, ole varoillasi, ole varoillasi vaan! Vahdi niinkuin illallakin, pettyypä toisinaan ja --

"Hitto, mikä ajatus nyt päähäni lensi! -- --

"Petyinkö tosiaankin illalla, oliko se Elsa vai oliko se Hedvig. Aivan samalla tavalla Hedvig tänään tepitti rappusia alas. Mutta Elsan oli hattu ja ainakin hurstuin. Niin; niin -- mitä kujeita! ja harso silmien edessä! Mutta mitenkä ne Hedvig'illä olivat? Lainalla ehkä -- kas, kas, jo ymmärrän: -- mitä hän ompeluttaa, ehkä hurstuinta juuri -- hän ei tahtonut sitä ilmaista -- ehkä Elsan hurstuin on mallina -- entä jos Elsa edistää -- ties sen tuommoinen vapaa -- -- oi sentään, ei hän tiedä, ei hän tiedä mitään -- akkunoita ei ole pää-seinässä. -- Hedvig oli tänään toisellainen kuin muulloin, siinä en pety!

"Haa, mitä hirveitä ajatuksia! Minä olen aivan väärää jälkeä ajanut -- pois täältä, mitä kello on", hän veti kellon taskusta -- "yli 11 jo." Hän viskasi tiskille maksettavansa ja riensi pois.

Hän läksi juosten Kaivopuistoon, mutta muuan poliisi astui esiin kadunkulmasta ja katseli häneen oudoksuen; hänen täytyi hiljentää kulkuansa, hänen muistiinsa juolahti isänsä murhe-ilveilys ja saatti hänet vielä oneammalle mielelle.

Hengästyneenä ja kovasti tykyttävällä sydämellä tuli hän eiliselle vahtipaikalleen Helding'in aituuksen luona. Hän kyyristyi ja kurkisti joka taholle ryytimaata, odotti ja kuunteli -- mutta ei mitään.

Ahaa, ovi avattiin! Ehkä tulin oikealla ajalla sittenkin --

Kyökin ovi se olikin, ja se jäi pikkuiselle raolle.

"Tokko tuo Martta homsu on huomannut minun ja nyt pitää minua silmällä. Joko hänkin tässä poliisiksi rupeaa -- -- luulee minua varkaaksi, ehkä -- -- hän kai jo eilen näki minun täällä, ja ilmoittaa vielä herrasväelleen näitä hulluuksia!"

Hänen täytyi hiipsahtaa vähän edemmäs, ja alkoi sitten taas vartioimistaan -- täältä nähden oli verannan ovi melkein puun-oksien peitossa, selvässä sitävastoin Elsa Karjalaisen huoneus, etenkin tämänpuoleinen akkuna, jota paitsi valkoset kartiinit peitti vielä puoliväliin nouseva punanen esirippu.

"Täältä ei Martta minua näe enään", kuiskasi hän itsekseen katsottuansa vielä kerran aitausta pitkin, ja käänsi nyt huomionsa eteensä taas; hänen silmänsä tarkasti tuota akkunaa -- kas! esirippu oli pudonnut -- "Mitä, mitä -- ah! käsi sieppasi sen ylös taas -- nainen se oli, nainen -- --" hän katsoa muljotteli että silmät olivat tungeta kuopistaan -- turhaan, esirippu oli paikoillaan; tyyntä ja hiljaista oli kaikkialla, paitsi Erikin rinnassa, missä yhä hassummin riehui.

"Hedvig, Hedvig!" hän väänteli käsiään.