Part 5
"Elsa Karjalainen kävi täällä jo varhain ja sai kuulla meidän purjehdus-tuumistamme", sanoi heti ensimäiseksi Hedvig. "Hänen veljensä on täällä, asioissa tullut illalla, hän on taitava purje-urheilussa ja tuntee pari kaupungin purjehdusklupin jäsentä, hän toimittaa meille oikean pikapurjehtijan."
Erik kävi noloksi, hänen hymyilevä suunsa, mikä juuri oli puhua kiitoksensa kirjeestä, jäi irville.
Hedvig'iä näkyi naurattavan.
Erik nielasi mielikarvautensa ja kysyi:
"Kuka hänen veljensä on?"
"William Karjalainen -- poika -- konttoristi isänsä luona, vaan mikä hän lienee -- heidän isänsä on kauppamies Porvoossa, enköhän sitä ole teille kertonut", vastasi Hedvig aivan penseästi.
Erik rauhoittui.
"No sehän hyvä", sanoi hän, "niin saadaan hyvä vene ja hyvä kuljettaja -- herra Karjalainen kai tulee mukaan."
"Arvattavasti."
"Nyt ei vähään aikaan taas saa kuulla muuta kuin purjehduksista -- puh!" sanoi rouva Adelheid.
"Niin -- tosin, minun pitää lähettää nuo kirjeet tyttölöille", virkahti Hedvig ja nousi menemään kamariinsa. -- "Martta!"
"Minä kiitän teitä tuosta kirjeestä, minkä sain omien vastaan ottaa. Se on oleva aina --"
"No kaikesta nyt pitäisi kiittääkin", keskeytti Hedvig, huolimatta kuulla loppua Erikin puheesta.
Hän kävi kamarissaan ja toi kaksi kirje-lippua heidän Martta-nimiselle piialleen, joka hänen huutoansa oli noudattanut.
"Vie tämä neiti Hiltuselle, ja tämä -- älähän vaihda -- tämä neiti Hellberg'ille; ja odota vastinta -- ainakin suullista", käski hän.
Martta meni.
Tunti kului ja se oli Erikin onnellisimpia. Hedvig oli mitä iloisimmalla tuulella, hän oli aivan yhtä mieltä Erikin kanssa mitä tuli matkan määräpaikkaan, huvittelemisiin perillä, paluumatkan vaihdettavaan suuntaan y.m. Ja vähän päästä hän katsahti Erikin silmiin niin ystävällisesti, melkein hellästi.
Mutta häiritsijät tulivat.
Vähän ennen oli Martta tuonut myöntäviä vastauksia.
Porstuasta astuivat nyt esiin neidet Hellberg ja Hiltunen, verannan kautta tulla tuhahtivat melkein samassa neiti Karjalainen ja hänen veljensä William.
Uteliaasti silmäili Erik viimeksimainittua.
William Karjalainen oli erinomaisen kaunis poika, noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista ijässä. Norea vartalo, hieno iho, tummakka tukka ja vilkkaat silmät -- siihen vielä luonteva, hilpeä käytös, vapaat liikkeet, ikäänkuin olisi mies kotonaan joka paikassa -- siinä Elsan veli.
Erik huokasi ja synkistyi. Aamun päätökset alkoivat horjua.
"Mikä piru tuon poikapahasen tänne tuuli!" mutisi hän itsekseen; "ja ihan ilkeimmäksi kiusaksi minulle. Hän hankkii veneen, hän on taitava purjehtija, luotettava perämies, hän viepi kiitokset -- eiköhän se loppi koeta viedä minulta vielä Hedvig'inkin."
Hän pudisti nyrkkiänsä ja kiroili sydämessään tulokasta. Hän vihasi William Karjalaista heti ensi silmänräpäyksestä.
Ja kun hän Hedvig'iin katsahti, ei suinkaan voinut laimeta hänen vihansa.
Hedvig'in silmät seurasivat William'ia jokseenkin uskollisesti, ja kun William katseli häneen, hymyilivät molemmat -- niin tarkoittavasti, kuten Erikistä näytti.
Mutta aikaa ei ollut pitkiin arveluihin. Seura läksi menemään rantaan.
Taivas näkyi suosivan tätä matkaa. Heijaisevan sinisellä laella liiteli kauniisti kartatuita pilvenkokkia. Tuuli kävi luoteesta, tasaisesti aaltoili avara vedenpinta, joskus vaan tuli vilppaampi tuulahdus mikä tiellensä tuiskahti tähtiä tuhansia.
Merimiehen mielestä olisi tämä ilma tuntunut kovin tyyneltä purjehdus-ilmaksi, vaan lystäilijä-seuralle, jossa enin osa oli naisia, oli se sangen sopiva.
Tultiin Kaivopuiston rantaan, missä laiturista köydessä lainosilla kiikkui sievä pursi.
Sinne nyt ensin tytöt teppailivat ja sijoittuivat. Sitten hyppäsivät herrat venheesen. Nuorat purettiin, purjeet pullistuivat ja yhä nopeammin läksi pursi kiitämään kimeltelevällä selällä.
Karjalainen oli kuin itsestänsä määrätty astunut perämieheksi ja johtajaksi, ja Autio ei huolinut siihen virkaan sitten sekaantua. Autio oli tosin hyvä urheilija hänkin, purjehtija, pyssymies ja polkupyörällä ajaja, -- vaan hänen täytyi itseksensä tunnustaa, ett'ei hän ensiksimainitussa urheilussa ainakaan vetänyt vertoja tälle pojalle, joka näytti asuneen enemmän aikaa merellä kuin maalla. Karjalainen tiesi hyväkseen käyttää pienintäkin puuskahusta, tulipa se miltä haaralta hyvänsä saarien syrjitse, hän suikahti salmiloista risteilemättä ja sai aluksensa menemään tällä vähällä, tuulella niin että kuohu keulanlaidalla lensi.
Erik oli jokseenkin hyvällä mielellä sentään, sillä Hedvig oli taas kääntynyt hänen puoleensa. Hedvig iloitsi sydämen pohjasta tästä raittiista, virvoittavasta huvituksesta, ja kiitteli Erikiä, joka sen oli toimeenpannut.
Erik oli kuitenkin jo katunut koko tuumaansa.
Niin tultiin ihanalle saarelle, noustiin maalle, herrat tekivät valkean ja Elsa Karjalainen tarjoutui emännöitsijäksi ja rupesi kahvia keittämään.
Kohta istuivat kaikki, ilomielin pakinoiden kahvipannun ääressä, ja tulivat kaikki siihen päätökseen, ett'ei milloinkaan maistu kahvi niin hyvältä kuin silloin, koska se keitetään ja nautitaan ulkona luonnon helmassa.
Sitten lähdettiin kävelemään, noustiin vähän matkaa sisempänä olevalle mäelle, josta Erik oli sanonut olevan erinomaisen kauniin näköalan saariston yli. Niin se olikin, näköala ihastutti kaikkia, ja taas sai Erik kiitoksia ehdotuksestaan.
Erik piti kaiken aikaa tarkalla silmällä Hedvig'in ja William Karjalaisen käytöstä, vaan ei saanut syytä mitään kateuteen. Hedvig, samaten kuin neidet Hellberg ja Hiltunen, näkyi pitävän Williamia enemmän poikana, jolle ei vielä ansainnut sievistellä ja pauloja asettaa heidän puoleltaan. Ja Elsa komensi häntä, milloin polttopuita taikka sytykkeitä hankkimaan, milloin tietä raivaamaan vehmaissa, milloin kukkia noukkimaan vesiperäisille paikoille, milloin juoksemaan edelle katsastamaan parasta istumapaikkaa, milloin mihinkin, ja William täytti käskyt kerkeästi ja ripeästi. Ei hänellä ollut aikaa eikä näyttänyt haluakaan olevan pitkiin puheisiin naisten kanssa.
Nytkin huusi Elsa häntä, ja he menivät edelläpäin rantaan takasin.
Kun muutkin sinne saapuivat, olivat jo ruokavarat somasti laaditut nurmelle levitetylle valkoiselle pöytäliinalle. Kävelymatkasta oli hyvä ruokahalu jokaisella. Varat vähenivät sangen sukkelaan, ja viinillä virutettiin ruoka alas. Naiset kehottivat Erikiä pitämään pienen tilaisuuteen soveliaan puheen. Erik nauroi eikä myöntynyt siihen mitenkään, sanoen ei olevansa mikään puhuja. -- Elsa Karjalainen nyt nosti lasinsa ja lausui:
"Päättynyt on kohta tämäkin rattoisa päivä. Äsken ilossa vietetyt hetket kuuluvat muistojen piiriin jo. -- Syystä ylistetään tällaisia huvimatkoja niin erittäin hauskoiksi, ja minä toivon että, nyt kun alku on tehty, tämä seura ei ole tyytyvä tähän yhteen matkaan, vaan vast'edes vielä usein on hankkiva saman virvoituksen ruumiillensa ja sielulleen. Meri-ilma tuopi meille terveyttä ja iloa mieleen. Mutta ei siinä kyllä! Mitä me tunnemme erittäinkin näin luonnon helmassa, mitä me tunnemme kun kiikumme meren aalloilla, mitä me tunnemme kun nousemme vuoren kukkulalle? Me tunnemme vapauden hengen kohottavan meidän rintaamme. Uljaasti me katsahdamme ympärillemme, me näemme siintäviä selkiä, viheröitseviä saloja ja saaria, ja toinenkin tunne on nyt valloilla sielussamme: ihastuksen, rakkauden tunne meidän luonnonihanaa isäinmaatamme kohtaan. Niin me rakastamme tätä maata ja sen asukkaita, me lupaamme kaikki sitä rakastaa ja palvella kuolinhetkeen saakka. Ja olkoon kauniin muisto tästäkin matkasta, että se on opettanut meitä rakastamaan vapautta, isänmaata ja yksimielisyyttä isänmaallisissa toimissamme. Suomen malja!"
"Hyvä, hyvä, eläköön!" huusivat kaikki yhteen suuhun. Kilistettiin ja juotiin pohjaan.
Itsensä tyytyväisen näköisenä rupesi Elsa nyt korjaamaan pois ruokaloput ja astiat.
Erik oli hieman häpeissänsä. Nainen oli ollut taitavampi kuin _hän_, lukenut mies, ajatteli tietoviisas.
Hedvig ja neidet Hellberg ja Hiltunen alkoivat sitoa kiehkuroita heidän poimimista kukkaisistansa, ja kutsuivat Erikiä auttamaan; ja tämä oli nyt aivan kernas siihen.
William Karjalainen meni metsikköön hakemaan hanka-tapiksi sopivaa puuta: hän pelkäsi että paluumatkalla saisivat ryhtyä airoihin, ja toinen hanka oli vikanainen.
Kiehkuroista oli kaksi valmista kaksi vielä tehtävää, kun Hedvig hyppäsi ylös sanoen:
"Viini on mennyt päähäni, minun täytyy vähän kävellä; tehkää te viimeiset kiehkurat!"
Erik synkistyi. Kävisikö hänen jättäminen työnsä, eikö se olisi epäkohteliaisuus taas? Ja jos Hedvig ei ottaisikaan häntä seuraajaksensa, eikö se olisi häpeällistä hänelle taas? Niin, ja hulluahan se olisi, juosta jälkeen -- arvaisivathan kaikki hänen mustasukkaisuutensa.
Hän istui otsa rypyissä ja käänteli taitamattomasti kukkia käsissään. Hänen korvansa kuulo oli kiintynyt metsikköön päin.
"Kas niin! no mitenkäs -- jo kuuluu sieltä puhelemista -- naurua -- he ovat tavanneet toisensa --"
Ja hän alkoi itsekseen kiroilla koko tätä huvimatkaa, kiroilla itseänsä, joka sen pani toimeen, kiroilla Karjalaista -- "aah! taas Hedvig siellä nauraa -- nauraa kitkuttaa oikein --"
Puhkuen jatkoi hän tuota ilkeätä työtä, hän olisi halusta heittänyt nuo kiehkurat Hellberg'iä ja Hiltusta vasten silmiä.
Kohta tuli arvoin Elsakin auttamaan. Kiehkurat saatiin valmiiksi, mutta ei kuulunut Hedvig'iä eikä William Karjalaista.
"Missähän ne niin kauan viipyvät!" kummasteli Elsa.
Erik istui liikahtamatta, puhumatta; hänen mielensä oli musta -- hän odotti, odotti -- hän tarkkasi joka rahinata -- mutta ei tullut ketään, William hankansa kanssa ja Hedvig viini päässä olivat yhä vaan metsässä -- hän kiroili ja noitui. --
No viimein, nyt tulevat.
Erikin silmät koettivat tunkea ihan heidän lävitsensä.
"Oo! joko olette odottaneet? Mitä jos en olisi ollenkaan tullut! minä olin aivan eksyä metsässä. Oi, kuinka olen juoksennellut!" ja Hedvig vaipui väsyneenä nurmelle istumaan.
Hän oli hyvin punanen ja näytti tyytymättömältä, vaan Aution silmä ei tahtonut uskoa tuota tyytymättömyyttä.
Aution silmät kääntyivät nyt Karjalaiseen. Tämä oli aivan samallainen kuin ennenkin. Ja vakaasti vähänpä röyhkeästikin vastasi hän Aution silmäystä.
"Ettekö te yhdessä olleet?" kysyi Autio vähän pilkallisesti.
"Ei --" vastasi Hedvig vapaasti.
"Niin alusta pikimmältä", selitti Karjalainen huolettomasti. "Minä jäin hankaa tekemään -- sitten kuulin neiti Helding'in huutavan, ja menin häntä opastamaan."
Oliko tämä totta vai valhetta -- Erik ei ollut leiskaustakaan kuullut -- mutta mahdollista että olivat etäällä sekä täältä että toisistaan -- Karjalainen oli aivan luonnollinen -- entä Hedvig --
"Vai uskallat taas Hedvig'iä epäillä!" tällä nuhteella koetti Erik päättää ajatuksensa asiassa, mutta ne nousivat aina jälleen. Hän ei tullut hyvälle mielelle tänä iltana enää.
Kotiin tulo veti myöhään. Meri tyyntyi tyyntymistään, purjeet olivat ihan löyhänä. Herrain täytyi tarttua airoihin.
Hedvig puheli nyt ainoasti tyttöjen kanssa, hän tuskin katsahtikaan herroihin.
Viimein päästiin mantereelle. Alus kiinnitettiin laituriin, seura lähti kävelemään kotiin. Helding'in kulmassa he erosivat toisistaan.
Erik kääntyi vielä kerran äkkiä ja luuli huomaavansa epäiltävän hymyn Hedvig'in huulilla kun hän heitti hyvästi Karjalaisilta.
Hän ei saanut tänäkään yönä unta.
9.
"Hahhah", naurahti Erik itsekseen kävellessään edestakasin kamarissaan, pari kolme päivää jälkeen tuon huvimatkan. "Luulevaisuus tekee ihmisen hulluksi, hän näkee kummituksia selvällä päivälläkin, ajattelee perättömiä päänsä halki ja hankkii unettomia öitä itselleen. Hedvig ei välitä tuosta pojasta enemmän kuin --" hän vihelsi ja teki poistavan liikkeen kädellään. "Eiväthän ne ole tavanneet toisiansa sitte, sen tiedän jokseenkin varmaan, ei Hedvig'in kasvoissa kertaakaan veret vaihdu, kun hänestä tulee puhe -- minä sitävastoin punastun tuota loppia mainitessa, eikö se ole naurettavaa -- niin, ja varsin halveksien hän puhui hänestä vielä viimeiseksi illalla, -- hm!"
Hän heittihe kiikkutuoliin, otti papyrossin pöydällä olevasta laatikosta, veti tulta ja imi mielihyvällä pitkiä savuja.
"Mutta _minä_ en ole enää vieras hänen sydämellensä, minä olen voittanut siinä sijan, monesta itsessään vähäpätöisestä seikasta olen sen jo huomannut -- rakkaus on tarkkasilmäinen, -- ja kuitenkin sitä sanotaan sokeaksi! -- Niin, niin Erik, mitäs sanot kun semmoisen vaimon saat että -- yksin kuningaskin voisi sinua kadehtia, saati sitten kaartin ja muun väen upseerit, ja kaikki muutkin ihmiset -- koko rössy läpensä, sanon minä. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! Ja vaimokseni minä halajan häntä, avio-vaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä -- mitä vanhaa renkutusta käytänkään, jokapäiväisiä, kylmiä sanoja -- minä, joka jumaloitsisin häntä, pitäisin korkeimpana olentona mailman kaikkiudessa. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! -- Mutta kohta tulee ryhtyä kosintaan, ei siinä muu auta, pois pelko ja typeryys -- kuta vähemmin valitsen sanoja, sitä paremmin käy, sen olen jo usein saanut kokea" -- hän huoahti -- -- "ja kun kerran pääsis tuosta vanhasta marakatista --"
Hän sammutti tuhkakuppiin papyrossinsa, nousi ylös, veti kellonsa taskusta ja katseli sitä kauan.
"Neljännestä enemmän tai vähemmän -- yhdentekevä. Kyllä nyt vaan menen kultaseni luokse."
Hän otti uuden takin, puhalsi ja löi sen kauluksesta hienoimmatkin tomun-hiukeet, veti sen sitten päällensä ja läksi aamukäynnillensä Helding'iin.
"Nyt on taas huvimatka tekeillä", sanoi Hedvig, kun tervehdyksiä oli vaihdettu ja istuttu; "purjehdusmatka niinkuin edellinenkin -- sama vene -- samat henkilöt. -- Elsa Karjalainen pyysi sanomaan teille, että olette tervetullut taas kumppaniksi."
"Jaha! Kiitoksia paljon, kyllähän minä olen siihen valmis", vastasi Erik vähän verkallisesti -- hän ei enää pitänyt yhtään koko purjehdus-matkoista.
"Herra Karjalainen on siis kaupungissa vielä?" virkkoi hän sitten, ja katsoi tyyneenä olevinaan mutta, terävin silmin Hedvig'iin.
"Vielä", vastasi Hedvig ja katsahti häneen takaisin niin avonaisesti, että Erik löi silmänsä alas.
"Herra Karjalainen on tehnyt ohjelman tälle matkalle", jatkoi Hedvig, hän oli noussut ylös ja hakenut rihmakerän piirongilta. "Se tulee ulotettavaksi vielä loitommalle kuin viimein. Aamulla jo pitäisi lähdettämän, Elsalla on jouto-päivä huomenna."
"Huomenna siis", sanoi Autio.
"Niin", vastasi Hedvig levittäen ja tarkastaen virkkaustansa. -- "Minä puolestani en tule tällä kertaa."
"Te ette tule!" huudahti Erik hämmästyen ja ihastuen samalla.
Riemuitse sydämeni! Hän ei huoli hiukkastakaan William Karjalaisesta!
"Mutta olittehan te, neiti Hedvig, niin mieltynyt purjehduksiin", alkoi ääneensä Erik; "onko teillä estettä vai --"
"En minä esteistä huoli", vastasi Hedvig vähän naurahtaen; "en vaan viitsi -- olihan se silloin hupaista, mutta en nyt vaan tahdo lähteä."
"Se nyt on _oikein_ päätetty kerran", virkahti rouva Helding, "mitä noista vesimatkoista, varsin nyt kun tuo uskalikko Karjalainen aikoo viedä heidät aivan avo-merelle. Mutta ei se minun ansiotani ole, tämä Hedvig'in päätös -- ei ollenkaan; jos minä kieltäisin, silloin hän juuri menisi."
Hedvig nauroi.
"Ettekö te tosiaankaan lähde?" kysyi Erik vielä.
"En."
"Mutta _te_ lähdette kai?" kysyi rouva Helding Autiolta.
"En tiedä", vastasi Erik, joka itsekseen jo vallan varmaan oli päättänyt jäädä pois.
"Lähtekää toki! Ettehän suinkaan jää kotiin sentähden ett'en minä tule?" sanoi Hedvig heittäen häneen viehättävän silmäyksen.
Erik hurmaantui, hän olisi tahtonut langeta polvilleen Hedvigin eteen -- mutta tuo vanha tuossa!
Loistavin silmin meni Erik tänään Helding'istä. Yksi pelko häntä vaan vaivasi: pysyyköhän Hedvig samalla mielellä huomiseen asti?
Iltapäivällä olisi hän sangen mielellään mennyt Hedvig'in luo, varsinkin kun hän halusi saada vakuutuksen siitä oliko Hedvig vielä samalla mielellä tuohon purjematkaan nähden, mutta hän oli ottanut melkein tavaksi käydä iltakäynnillä joka toinen päivä vaan, hän oli havainnut viisaimmaksi ja tarpeelliseksi karttaa joutumasta heille vähimmäksikään rasitukseksi -- hän oli käynyt eilen, Hedvig ei ollut myöskään mitään sanonut -- hän ei siis mennyt.
Hän päätti kerran pistäytyä Sundberg'in kahvilaan, siellähän tavallisesti tapasi tuttavia. Hän oli nyt puhelijaalla tuulella, ja hän tyhjensi nyt mielellään maljan onnensa jatkumiseksi.
Astuttuansa ravintolahuoneesen oivalsi hän vierisessä huoneessa Ödeberg'in, joka siinä virvoitti itseänsä selterillä ja viinillä.
"Ahaa! Terve, terve!" huusi Ödeberg. "Tule tänne, niin saadaan puhua pari sanaa, minulla ei ole aikaa kauan latkia selteriä täällä."
Erik tilasi lasin viiniä ja tuli Ödebergin luokse istumaan.
"No mitä kuuluu", sanoi Ödeberg, puristaen kättä hänen kanssansa, "ja mitä Helding'iin kuuluu, minä ehkä pistäyn sielläkin pikimmältäni. Mitäs pidät heistä, korea tyttö -- häh -- jaaha, vastauksen melkein lukee sinun silmistäsi."
"Erinomainen tyttö!" vastasi Erik.
"Niinpä vaan", myönsi Ödeberg; "hänellä on vaan liian vähän tuttavia -- pääsee liian vähän huvituksiin, vaikka eipä hän taida niitä kovin kaivatakkaan, kosk'ei valita -- miten käynee, kun 'sesonki' oikein alkaa."
"Neiti Hedvig näyttää olevan tyytyväinen ilman huvituksiakin, -- eivätkä ne nuorelle tytölle ole kovin hyödyksi, pikemmin vaan --"
"Mitä sinä puhut, hahhah, -- oletko taas papinkaappuun pujahtamassa?"
"Ei --", Erik naurahti vähän hämillään --"muuten vaan sattuivat sanani. Eiköhän neiti Hedvig'illä ole ollut monta kosijaa jo?"
"No en minä sitä väliä tiedä, en minä kosijoista ole lukua pitänyt", vastasi Ödeberg. -- "Hahhah, aiotko sinäkin ehkä kosia häntä?"
"Mitä sille nauratte -- vaikka aikoisinkin."
"Tee tahtos', tee tahtos'."
"Vai luuletteko ehkä turhaksi semmoista yritystä minulta?"
"En mitenkään, hulluksi vaan katson sitä ylipäätään. Mutta ota vaan patentti Hedvig'iin, jos haluat elinkautis-naarasta. Minä puolestani en saa päähäni mitä viisautta siinä on, kun sitoo itseensä toisen ihmisen; vastukseksi sitten kun tahtoo vaihtaa."
"Ken Hedvig'in saisi, hän ei tahtoisi vaihtaa häntä vaikka olisi tarjona taivaantäysi enkeleitä."
"Taas papillisia hourauksia! Niin sanoo alusta jokainen narri, tuonnempana toisin. Entä jos Hedvig sinusta piankin tahtoisi päästä?"
"Ei, kyllä teidän mielipiteenne näissä asioissa eivät taida pitää paikkaansa. Lapset, perheen-elämä, koko yhteiskunta menisivät hunningolle."
"Päinvastoin, päinvastoin. Yhteiskunta vahvistuisi. Mutta -- _sat sapienti_, ei muuta tällä kertaa, minun tulee mennä. -- Käy katsomassa, jos haluttaa!" Erik jäi yksin naimisia miettimään. Hän olisi tahtonut tiedustella yhtä ja toista Ödebergiltä, joka oli niin vanha tuttu Helding'issä -- ja kaiketi tiesi Hedvig'istä kertoa paljonkin, jos vaan huolisi sitä muistoonsa johtaa. Hän olisi suurimmalla hartaudella kuunnellut vähäpätöisimpiäkin erityisyyksiä Hedvig'in koti-tavoista, kaikista Hedvig'in tekemisistä ja jättämisistä, Hedvig'in tulosta seura-elämään, sen vaikutuksista häneen ja toisiin, Hedvig'in ihailijoista -- niin, eipä Ödeberg tiennytkään mitään kosijoista. Miks'ei, jos vaan viitsisi muistella! Erikiä harmitti että Ödeberg'in piti olla tuommoinen itsekäs, kyynillinen ihminen, jonka kanssa ei voinut puhua mitään kunnollista.
Nuo ristiriitaisuudet, jotka alussa hänen mieltänsä kiinnittivät, olivat saaneet astua aivan syrjään, pois Hedvig'in tieltä.
Hän istui ja odotti tuttavia, joi toisen lasin, vieläpä kolmannenkin, mutta ei näkynyt ketään. Hän maksoi ja meni ulos, siekaili pitkin katuloita, meni kotiin -- ilta tuntui sangen pitkältä.
* * * * *
"No tekään ette lähteneet!" sanoi rouva Helding Erikille kun istuivat taas seuraavana aamupäivänä verannalla.
Kuinka paljon ennen olisikaan Erik kuullut Hedvig'in suusta tämän huudahduksen, varsinkin jos sitä olisi seurannut taas tuo viehättävä silmäys.
Mutta Hedvig ei ollut virkannut mitään, melkein kuin olisi hänestä yhdentekevä, oliko Erik huvimatkalla taikka täällä.
No ainakin pysyi hän päätöksessään ja jäi kotiin, siitä jo saan olla iloinen, ajatteli Erik. Tokko hän katuu kotiin-jäämistään? Ja pitäneekö hän minua kuitenkin tunkeilevana, kun hänen tähtensä jäin minäkin. Mutta eilen en olisi sitä luullut.
"En lähtenyt, ei ollut minulla aikaa aamulla, pari kirjettä kirjoitettavana", vastasi hän rouva Helding'ille ja katsahti Hedvig'in, nähdäkseen mitä vaikutusta tämä kylmäkiskoinen selitys tekisi häneen.
Se ei tehnyt ollenkaan vaikutusta, ei mitään.
"Nyt pitäisi meidän, maalla olijain lystäillä jollakin toisella tavalla", sanoi rouva Helding taas. "Mitä jos lähtisimme ajelemaan?"
"Pitkin katuja karittelemaan, niin", virkahti Hedvig pilkallisesti.
"Ei, vaan Eläintarhaan sopisi ajaa, siinä on niin rauhaisaa ja maaseudun tapaista, ja ravintola vuorella, jos tahtoo virvoittaida", sanoi Erik.
"No sinne kävisi meneminen", arveli Hedvig.
"Ehkä saan luvan hakea hevosia, niin mikä siinä on muuta kuin mennään", sanoi Erik iloisesti ja nousi.
"Minä niin mielelläni lähden", hymisi rouva Adelheid.
Erik meni ja rämpytti kohta kahdella vossikalla takasin.
"Nyt on hevosia, koetin valita paraat roskaat", sanoi Erik astuen sisään.
"Vai niin! -- No Hedvig --"
Hedvig naurahti, keikkui tuolillaan, pyyhki poskiaan käsillä ja oli sangen epäröivän näköinen.
"En minä tule", virkkoi hän viimein, "se näyttäisi kovin mukavalta kun me roskissamme ajaa porottaisimme Eläintarhaan", hän nauroi helisevän hilpeästi. "Ja miten me niihin sijoitumme --"
"Toinen meistä herra Aution kanssa -- taikka sinä ja minä yhdessä --"
Hedvig nauroi jotta oli tukehtua.
"Jos olisi saatu vaunut, niin olisi paremmin käynyt päinsä tämä huvimatka", sanoi hän sitten.
"No, vaunut tosin olisivat paremmat, niihin sopisimme kaikki kolme -- mutta koska herra Autio nyt kerran on ollut niin hyvä ja --"
"No eihän siitä mitään --" vastasi Autio vähän loukatun näköisenä. -- Tokko Hedvig piti niin naurettavana istua hänen kansansa, vai tarkoittiko hänen naurunsa paraasta päästä mammaansa vaan? Jos hän rakastaisi häntä (Autiota) olisi hän tullut huonompaankin ajokaluun eikä antanut hänen näin puuhata turhia, näin aatellen hän kääntyi ja meni käskemään pois vossikat.
"Saanko ehkä luvan hankkia vaunut -- eihän tuota lysti-ajoa pitäisi jättää aivan sikseen sentään?" alkoi Erik hymyillen, kun taas istuttiin.
Hän koetti väkisinkin olla hyvällä mielellä tänään, jott'ei Hedvig pääsisi kovin paljon ajattelemaan tuota purjehdusmatkaa.
"Emmehän enää saata vaivata herra Autioa, kun niin tyhmästi käytäydyimme", sanoi rouva Helding, anoen silmillään anteeksi Autiolta.
"Kyllä minä lähden jos vaunut saadaan", sanoi Hedvig. "Suokaa anteeksi herra Autio, mutta en tiedä miten minua niin naurahti, kun hengessä näin meidän matkamme", hän naurahti taas "Ylipäätään en tahdo ajaa vossikoilla koskaan, ne ajavat niin hurjasti ja varomattomasti ja ovat usein humalassakin."
"Aivan niin", myönsi Erik. "Älkäähän suinkaan olko millännekään, älkäähän pyytäkö anteeksi -- minä ihan häpeen. Minä olin tyhmä, kun en paremmin ajatellut asiaa, _minun_ olisi anteeksi pyydettävä. Mutta saanko nyt hankkia vaunut?"
"Tänä päivänä ei taida enää ehtiä, mutta jos huomena on hyvä ilma, niin lähtekäämme silloin", vastasi Hedvig iloisesti.
Hyvä oli taas kaikki ja toivoisa päivä odotettavissa. -- Erik meni aikasemmin pois, hän aikoi tulla iltapuolella jälleen, vaan hyvästi-jättäessä ei sanonut Hedvig nytkään mitään. "No ei hän sitä nyt aina muista! --"
Viiden aikana iltapäivää käveli Erik esplanaadissa. Hänellä ei ollut mitään tekemistä taikka oikeammin häntä ei haluttanut työ näihin aikoihin. Hän ei tietänyt miten kuolettaa sitä aikaa, jota hän ei viettänyt Hedvig'in luona. Kello kuusi aikoi hän mennä sinne taas, mutta vielä oli tunti siksi, hän istahtui penkille ja piirteli hiekkaan kepillään.
Joku ajoi eteläistä esplanaadi-katua hänen takanansa hyvää kyytiä. Hän kääntyi katsomaan.