Part 4

"Tunnen -- viattomuus, näet, on viehättävin kaunistus tytöllä, sitä viehättävämpi kuin se on niin lyhyt-ikäinen, ja sitä suuremmassa arvossa pidettävä miesten puolesta, kun se heitä varten, heidän kiihoituksekseen on olemassa. Se on naisen aroomi -- sillä on sama virka, jos saan vertailla, kuin mausteella ruoassa ja viinissä, ja sitä myöten kuin se katoaa, sitä myöten alenee nautittavan arvo, herkku hailaantuu, entinen nektari on kuin yön seisonut sahti, hahaha -- juopihan sitä janoonsa, mutta ei siitä muuhun olekaan kuin juuri pahimman janon tyydyttämiseksi."

"No ketkä ne ovat nuo herrasväet, taikka rouvasväki, oikeammin sanoakseni?"

"Jaa, tuo rouva ja neiti, jotka siinä nyt pois ajavat" -- Ödeberg kurkisti Erikin olan ylitse, -- "rouva Helding ja hänen tyttärensä Hedvig ne ovat."

"Hedvig Helding", toisti Erik ikäänkuin itsekseen.

"Niin, Hedvig Helding ja Adelheid Helding. Oletko ehkä nähnyt niitä missä jo? Jaaha, arvattavasti, -- kaunis tyttö eikö?"

"Kauniimpia niitä ikänäni olen nähnyt!"

"Jaa, hahaha! Voit sinä tulla tutuksikin niiden kanssa, jos tahdot."

"No mitenkäs -- sitähän toki tahtoisinkin -- oletteko te tuttu niiden kanssa?"

"Olen -- jo vanhuudestaan; Hedvig'in tunnen ihan pienestä pitäen."

"Vai niin -- ja mikä mies isä on, vieläkö hän elää?"

"Ei. -- Hän oli majuuri", Ödeberg rykäsi ja meni sylkemään, -- "me olimme likimpiä tuttuja, lystikäs mies tuo majuuri, hahaha."

"Vai niin."

"Niin -- no, rouva Adelheid oli siro nainen aikanansa hänkin, vaikka ei läheskään vielä semmoinen kuin tuli tyttärestä Hedvig'istä -- isä oli pulska mies."

Ödeberg oli varsin hyvillä mielin tänään, naurusuin hän vaan käveli edestakasin.

"Joko rouva Helding tyttärilleen kauankin on asunut täällä kaupungissa?" tiedusteli Erik.

"Moniaita kuukausia."

"Vai vasta moniaita kuukausia! Ja mistä he ovat kotoisin oikeittain?" kuulusteli yhä Erik.

"He ovat oikeastaan kotoisin Ruotsista."

"Aah! Ne eivät ole siis suomalaisia ollenkaan."

"No mitä sillä väliä. Osaavat he suomeakin sen verran, että sinun kanssasi pääsevät pakinoille, ja taidathan sinä taas ruotsia --"

"Taidan, ja puhunkin ennemmin ruotsia; eihän suomesta ole hienommiksi puheenparsiksi, se on ja on oleva talonpoikain kieltä."

"Hahhah, niinkö luulet, myöhästynyt svekomaani! Kyllä et taida nyt ihan oikeassa olla! -- Noh, Heldingit ovat Ruotsista kotoisin, mutta asuivat sitten Suomessa vuosikausia, eräässä Länsi-Suomen rantakaupungissa. Viime vuonna olivat taas kotimaassaan: koettivat, kuulemma, jotakin kauppaa; mutta se kaiketi ei menestynyt, koska siirtyivät tänne jälleen. Mutta eihän niistä nyt viitsi kaiken iltaa puhua! Saanko tarjota jotakin juotavaa, sanoppa, viiniä, punssia, totia, mikä parhaimmin maittaa?"

"Kiitos! minusta yhdentekevää, valitkaa vaan itse!"

"No ehkä viiniä, siitä minä puolestani paraiten pidän. Ja minulla on hyviä, aivan puhtaita, suoraan maahan tuotuja viinejä."

Hän meni kyökinpuolelle käskyjä antamaan.

"No mitä nyt muuta?" alkoi Ödeberg sisään tultuansa taas, heittäytyi sohvankulmaan ja tupakoi tuprutti. "Mitenkä sinä tutitkaan, hevosella vai jalanko -- ei suinkaan?"

Erik kertoi tuosta venematkasta ja sanoi pitävän kohta mennä rantaan takaisin.

"Eihän niin kiire mahda olla sentään, jahka nyt joitakuita lasia juomme ensin --"

Viini tuotiin, Ödeberg täytti lasit ja kilisti:

"No, _morjens bror Petterson, du glada lax!_ Eikö ole hyvää tää viini, se säihkyy lasissa oikein!"

"Hyvää on!" myönsi Erik ja maiskautti kielellään. "Milloinka aiotte mennä Helding'iin?" kysyi hän sitten.

"Huomenna -- niinkuin äsken sanoin Emmalle."

"Emmalle?"

"Niin, tuo tyttö" -- Ödeberg hymyili. -- "Niin huomenna -- tule mukaan jos haluttaa. Sangen siivoja naisia, Heldingit! Mistä sinut tapaisi?"

"Jos olette niin hyvä ja käytte kerran minunkin luonani --"

"Ei taida aika antaa myöten, nyt kun asut Kaivopuiston perimmässä pohjukassa. Mitenkä muuten olet tyytyväinen asuntoosi?"

"Noo, onhan siinä hiljainen, rauhallinen olento. -- Niin, sitä vielä pyytäisin, ett'ette huolisi mainita mitään Helding'in herrasväelle minun kodistani ja vanhemmistani --"

"Mitä minä niistä mainitsisin -- ole huoleti! Kuule, jos istut esim. Oopriksessa huomenna kello puoli kahdentoista seuduissa, niin tapaamme toinen toisemme siellä -- onhan minun tieni siitä sivutse ja voin pistäytyä pikimmältäni sinne."

"Hyvä! Mutta nyt ehkä toverit ovat pelinsä lopettaneet", Erik katsoi kelloonsa ja nousi.

"Pannaanhan pohjaan lasit, niin -- no, hyvästi, muista jälkiäsi!"

* * * * *

Puolenpäivän aikana astui Helding'in saliin Ödeberg ja Erik Autio, hyvissä vaatteissa kumpikin: edellinen piti ylipäätään paljon pönäkästä puvusta, jälkimäinen oli tänään omittanut erinomaisen huolen vaatteukselleen.

Erikillä oli niin kumma tunne mielessään, hän melkein vapisi.

Sali oli vähäläntä, vaan valoisa, kaksi akkunaa oli kadulle päin ja vastapäätä oli nimikään kaksi puutarhaan päin. Muissa seinissä oli ovia, kaksi kummassakin. Huonekalusta oli järjestetty muodin mukaan. Puutarhaan päin antavien akkunoiden välillä oli viistossa sohva, nojatuolia ja jakkaraisia molemmin puolin, sohvan takana ja toisen akkunan alla korkeita ruukkukasvia, boston-pöytä taas toisen akkunan alla. Tätä houkuttelevaa perukkaa otollisempi taisi asujainten mielestä kuitenkin olla kadulle päin antava osa salia. Siellä oli työpöytiä, tuolia ja levähdys-sohvia miellyttävässä jokapäiväisessä epäjärjestyksessä, ja siellä istuivat nytkin rouva Helding ja hänen tyttärensä Hedvig.

Rouva Helding näytti iältään olevan pari kolme vuotta yli neljänkymmenen, oli lyhytvartinen, lihava nainen, kasvot pienet ja punakat. Hänen nuorena ollessaan olivat ne voineet olla hyvinkin sieväkät, vaan ajan pitkään olivat paisuneet liian pulleiksi ja saaneet jokapäiväisen, melkein raakamaisen näön.

Hedvig Helding oli yhdeksännellätoista ikävuodellaan. Hän ei ollut noita säännöllisiä marmorikaunokaisia, jotka ihmetyttävät, vaan eivät lämmitä. Hänen muodossaan olisi ollut ojentamistakin osissa, tarkan kauneopin kannalta katsoen; erittäinkin oli alapuoli kasvoja vähän liian leveä. Mutta yhteensä ottaen oli Hedvig sentään mitä viehättävimpiä neitosia. Hän oli varreltaan vähän yli keskimitan, soreakasvuinen ja täyteläinen, melkein ihmeellisesti kehittynyt nuoruuteensa nähden. Ihonsa oli hienonhieno, kasvojen ruusut mitä heleimpiä. Silmät olivat suuret, tummat, milloin uneilevat, milloin heloittavat; nenä pieni ja siro kuin kuvanveistäjän mestaroima; suu kuin puhkeava ruusunteränen -- suunpielissä olisi läheltä katsoja havainnut hienoja, valkeita liemeniä; tukka "_cendré_", kullanvälkkeellä _à la Titian_.

Naiset nousivat ylös vierasten tullessa. Ödeberg esitteli: "Rouva Helding -- neiti Hedvig Helding -- lääketieteen kokelas Autio."

Seura istuutui ja alkoi tyhjän, haeskelevan haastelun, millainen ensi käynnillä on tavallinen. Vähittäin kävi kuitenkin rouva Helding hilpeämmäksi ja puheliaammaksi, naureli ja katseli lehkosilmin herroihin. Ja samassa määrässä alkoi Ödeberg leukailla, pysyen kuitenkin tavallista enemmän säädyllisyyden rajoissa. Ei rouva Helding ollut sivistyneimpiä naisia, sen älysi Erik heti; mutta hän oli Hedvig'in äiti, ja se seikka olisi peittänyt paljon enemmänkin puutteita. Hedvig ei puhunut paljon, istui enimmiten kainosti silmäten alaspäin käsityöhönsä; mutta mitä hän sanoi, se oli Erikin mielestä älykästä ja kaunista kaikki. Ja Erik puhui kaikista vähimmin ja mitä jokapäiväisimpiä lauseita. Hän tunsi että Hedvig oli hänen sydämensä hallitsijatar ja oli ujo ja alamainen hänen edessään.

Tarjottiin viiniä. Kilistäen Aution kanssa toivoi rouva Helding, että hän useinkin kävisi heillä, heillä oli niin vähän tuttavia. Autio kiitteli ilomielin ja lupasi kyllä käydä.

Rouva Helding'in tuli viinistä kuuma. Hän ehdotteli siis asettumista verannalle.

"Meillä on veranta myös", sanoi hän, "ja puutarha, mutta tää on jätetty aivan hoitamatta ja jääpi kai semmoiseksi, meillä ei ole varoja laittaa sitä kuntoon."

"Tässä on korkeat, iloiset huoneet", virkkoi Erik silmäten ympärilleen.

"Ovathan ne jonkunlaiset", vastasi rouva Helding, "mutta ei niitä meillä monta ole. Tässä on minun makuukamarini", hän viittasi raolla olevaan oveen oikealla puolella, "vieressä kyökki, vastapäätä on Hedvig'in kamari, ja tämä huone on vaan niinkuin läpikäytävä elikkä verannan eteistupa --" hän aukasi likimmän oven.

Astuttiin pieneen kamariin, jossa ei ollut paljo muita huonekaluja kuin pari kukkaispöytää. Täältä johti yksi ovi verannalle, toinen Hedvig'in kamariin. Jälkimäinen oli puoleksi auki ja Erik näki vilahdukselta hameita seinällä ja sukkia lattialla. Punehtuen veti Hedvig sukkelaan ovensa kiinni.

Astuttiin sitten verannalle. Se oli tähän tehty kai sopusuhtaisuuden vuoksi, koska toisessa päässä oli kyökinrappuset. Puutarha taikka ryytimaa oli todellakin hoitamatta, puut ja pensaat karsimatta, polut ruohoittuneet.

"Sievä ryytimaa, ja lysti istua täällä kesä-iltoina", arveli Erik. -- "Onko se tähän kuuluva tuokin soma huoneus tuolla perällä, puitten peitossa?"

"Ei, se on naapuri-tontilla", vastasi Hedvig, "siinä asuu eräs neiti."

Rouva Helding ja Ödeberg puhelivat keskenään, talouden asioita, kuului.

"Kyllä minä voin sen suorittaa", sanoi päätteeksi Ödeberg. -- "Jaa, niin muistan! Teidän Emmalla olisi tarjona paikka meidän puolella. -- Vai oletteko hänen kanssansa hyvin tyytyväiset?"

"En voi sanoa."

"No koska ette ole tyytyväiset, niin voisitte saada sijaan aika-ihmisen meiltä, Martta-nimisen riskin piian -- ja Emma taas saa paljon soveliaamman paikan hänkin. Arvelkaa asiata!"

"No en minä juuri pane vastaankaan", sanoi rouva Helding, "enemmänhän aika-ihminen saa aikaan kuin tuommoinen tyttö."

"Niin, aivan niin, hahaha."

Istuttiin verannalla vähän aikaa ja puheltiin niitä näitä. Sitten nousi Ödeberg ylös ja otti hattunsa,

Erik seurasi hänen esimerkkiään -- he jättivät hyvästi ja lupasivat uudistaa käyntinsä niin pian kuin mahdollista.

"Rikas poika -- pitäkää häntä hyvänä!" kuiskasi Ödeberg sivumennessä rouva Helding'ille.

7.

Nyt avautui Erikille uusi aika. Suloinen, mutta samassa tuskallinen aika.

Ne hetket, mitkä hän vietti Hedvig Helding'in seurassa, luki hän suloisimmiksi mitä ihmisen osaksi vaan voi tulla. Hän ei kääntänyt silmiänsä Hedvig'istä, katseli häneen usein jumaloitsemisen innossa. Ja silmät saivatkin palkita paljon puutteita puheessa. Hänen tottumattomuutensa vallas-naisten seurassa oli aina sangen tuntuva. Yhtä suulas kuin hän taisi olla tovereinsa seurassa, yhtä saamaton ja harvasanainen hän oli Hedvig'in edessä. Tämä seikka harmitti häntä suuresti, vaan hän ei päässyt vapaaksi tuosta tottumattomuudestaan. "Mitä! osaanhan minä puhua kun vaan tahdon ja alkuun pääsen", rohkasi hän itseänsä. Mutta ei auttanut, hänen täytyi myöntää, ett'ei häneltä salonkipuhelu sujunut liukkaasti; ja paitsi sitä oli hän ensi käynnillään ollut ujo ja hämillään, alku oli siis semmoinen jo, Hedvig varmaankin nauraisi hänelle, jos hän nyt äkkiä koettaisi muuttaa luontoa ja lähteä apinoimaan kaartin-upseerin tapoja. Hän olisi naurettava irvi-kuva, siinä kaikki. Hän huokasi ja sai tyytyä itseensä.

Hän koetti kuitenkin toisinaan sanoa sukkeluuksia, mutta ne olivat melkein aina onnistumattomia; mieli oli pelossa, muoto hävehtynyt, sukkeluus siis tuli esiin höperöisinä sanoina vaan, joille Hedvig muikisti suuta, eikä sydämmellisesti nauranut. Erik sitten aina piti parempana pysyä vakavana: hän oli tosin ikävämpi, mutta luonnollisempi. Mutta usein näkyi Hedvig melkein pitkästyvän hänen seuraansa. Ja Erik taas miettimään ja tuumailemaan, mitä miellyttävää pitäisi puhella. Yölläkin hän valvoi ja ajatteli tätä, hän ikäänkuin valmisteli huomispäiväksi.

Hedvig oli kummallinen. Usein hän oli iloisin ja ystävällisin juuri silloin kun Erik omasta mielestään oli tyhmin -- ja päinvastoin kun Erik luuli olevansa oikein älykäs, taisi Hedvig olla hajamielinen ja nurjakin. Sattuma se kai oli, jokin asia hänen mieltään painamassa -- mutta paha onni Erikille, jonka älyn-näytteet menivät hukkaan. Joskus kohteli Hedvig Erikiä niin loukkaavalla kylmyydellä, että Erik surusta ei ummistanut silmiänsä yöllä. Vavisten ja varoten pahinta, ilmautui hän Heldingissä seuraavana päivänä -- mutta Hedvig olikin nyt sulaa lempeyttä. Silmänräpäyksessä oli suru unhotettu ja ilo takasin tullut.

Kotona ja yksin oli Erik tästä puolen aivan toisellainen kuin ennen. Lukemiset ja muut toimet jäivät peräti takapajulle. Kun hän kirjan aukasi, ei hän päässyt lehteä kääntämään koskaan. Samaa sivua hän vaan tutki, mutta kirjan viisaudella ei ollut enää sijaa hänen päässänsä. Koko hänen mielensä oli Hedvig täyttänyt. Työnsä tätä nykyä oli punniskella, miettiä ja joka puolelta tarkastaa Hedvig'in sanoja. Joka sana Hedvig'in suusta oli, niin pian kuin hän sen kuuli, pysyväiseksi painunut hänen mieleensä. Armahisen sanat ovat helppo ulkoläksy, lyhin kappale katkismuksessa on niihin verraten kova papu purtava. -- Ja jokaista Hedvig'in kasvojen liikuntoa katseli hän muistissa uudelleen ja uudelleen, arveli mitä se tarkoitti vai eikö siinä mitään erinäistä tarkoitusta ollutkaan, oliko hän ennen ollut sennäköinen ja millainen oli hän oleva huomenna.

Ulkomuodostaan hän piti paljon huolta. Hänen paidanrintansa, kauluksensa ja mansettinsa olivat aina huikasevan valkoiset, hän teetti uusia vaatteita viimeisen muodin kankaista, osti aina vähän päästä uusia kaulavöitä, kimeltäviä neuloja ja nappia. Kuitenkin, istuessaan peilin edessä, täytyi hänen mielikarvaudekseen tunnustaa, ett'ei hän ollut kaunis mies. "Mutta eihän miehen tarvitse olla kaunis", -- lohdutti hän itseänsä -- "onhan mitä kauneimmilla vaimoilla useinkin sangen rumat miehet." Hän ajatteli avioliittoa ja rakkautensa juurtui, juurtui!

Kävellen kamarissa edestakaisin puhui hän toisinansa itsekseen ääneensä, oppiaksensa luontevasti sanottaviansa, mutta useimmin tulos näistä harjoituksista ei ollut niin mikään; puheensa pukeutui kuitenkin aina parempaan, muotoon, taikka hylättiin koko sanottava kelvottomana.

Muitten kanssa puheli hän päivä päivältä vähemmin. Talonemäntää hän ei ennenkään tiheään tavannut, pari kohteliasta sanaa he vaihtoivat silloin tällöin, kun sattuivat näkemään toinen toisensa. Piika Anna sitä vastaan oli kyllä kielevä ja alkoi kohta, kun sisään tuli, puhella Erikin kanssa. Mutta Erik oli nyt enimmiten niin ajatuksissaan, että milloin vastasi, milloin ei. Juuri joskus kun Hedvig päivällä oli ollut oikein suopea, silloin jutteli Erik Annan kanssa jonkun aikaa jokseenkin halusta. Toverien luona hän kävi aina harvemmin, ravintolassa hän ei käynyt enää ensinkään. Soitanto-iltoina hänet sentään nähtiin vielä välisti kaivopuistossa ja esplanaadissa toverein parissa ja lasin ääressä, mutta ei hän puhetta pitänyt niinkuin ennen, entiset puheen-aineet eivät enää häntä miellyttäneet. Toverit pian löysivät syyn hänen muutokseensa, ja rupesivat leikkiä laskemaan hänen rakkaudestaan. Hän oli aluksi hyvillään, se oli ainoa miellyttävä puheen-aine. Mutta kohta hän katkasi leikkipuheet -- Hedvig oli liian hyvä niitten esineeksi. Ja suuresti suuttuneena nousi hän ylös ja meni pois, jos vaan joku uskalsi Hedvig'in siveyttä loukata.

Uskoiko hän Hedvig'in siveyttä itse sitten? Se kysymys nousikin hänen mieleensä usein. Epäilijä kuin muka oli kaikissa, ei hän ollut myöntänyt siveyttäkään löytyvän. Mutta nyt kun Hedvig'istä oli päätettävä, nyt täytyi epäilijän väistyä. Yhteys Hedvig'in kanssa olisi liian hurmaava autuus että Erik sitä kellekään voisi myöntää. Hedvig oli siveä, hänen _täytyi_ olla siveä. Ja eihän Hedvig milloinkaan ollut kahdenkesken miehen kanssa, kotona oli aina äiti seurassa, ulkona naisystävät rinnalla. Ja Hedvig'in koko käytös, nuo vilpittömät katseet alaspäin, nuo ihanat punastumiset -- ei, siveä tyttö, enkeli oli Hedvig.

Ja kuitenkin, kuitenkin syntyi mustasukkaisuus ja haki halukkaasti ravintonsa vähimmistäkin seikoista. Ja tää musta kouko himmenti Erikin taivasta, teki tuskalliseksi hänen rakkautensa ajan.

Hän kävi Helding'issä joka päivä, enimmiten aamupäivällä, toisinaan iltasillakin. He tiesivät häntä odottaa; hänen ei tarvinnut soitinta vetää, ovi avautui melkein aina. Pari kertaa kuitenkaan ei ollut kotona ketään, ja sittemmin otti Hedvig tavaksi suoraan sanoa hänelle: tulkaa silloin ja silloin -- silloin olemme kotona.

Erik oli siis heidän ahkerin vierailijansa -- vaan ei, yhtä usein, useamminkin kuin Erik, kävi Helding'issä heidän naapurinsa Elsa Karjalainen; enimmiten kuitenkin eriaikoina kuin Erik, ja pikimmältänsä vaan. Neiti Karjalaisen oli Erik nähnyt Hedvig'in kanssa kävelevän jo ennen kuin hän itse tuli Hedvig'in kanssa tutuksi. Sittemmin he esiteltiin toisilleen ja sattuivat useinkin yhteen seuraan. Neiti Karjalainen oli vapaa, iloinen tyttö, jonka kanssa mielellään puheli. Mutta Erik oli Hedvig'iin rakastunut eikä huolinut Elsasta, Elsa puolestaan huomasi sen pian eikä huolinut sen enempää hänestäkään. Neiti Elsalla oli aina kiire, hän ei joutunut istumaan; "virka esinnä, virka esinnä", sanoi hän aina. Hän oli näet virkanainen, hän istui aamupäivänsä rahatoimikamarin konttorissa. Hän oli nainen, joka oli omissa valloissaan ja asui aivan yksin tuossa pienessä pihahuoneuksessa, minkä Erik heti ensikerralla oli huomannut tuossa puitten varjossa Helding'in ryytimaan rajalla. Ryytimaan kautta tulikin ja meni Elsa aina, hänestä oli suorin tie paras, hänellä oli kiire. -- --

Yhtenä päivänä istuttiin taas kolmen kesken Helding'in salissa. Verannalla oli melkein liian helteinen, salissa viileämpi; sentähden pidettiin parempana olla sisällä. Hedvig istui ikkunan luona pienen työpöytänsä ääressä, rouva Helding nojatuolissa vähän matkaa edempänä ja Erik heitä vastapäätä.

Erikin silmät loistivat. Hän oli viimein keksinyt jotakin, joka oli oikein Hedvig'in mieleen.

Hän oli ehdotellut purjehdus-matkan saaristoon.

"Me otamme evästä mukaan, purjehdimme vapaalla, viileällä merellä, nousemme sitten jollekin vehmaiselle saarelle, teemme valkean, keitämme kahvia, kävelemme sitten ympäristössä, tulemme takasin, syömme ja juomme, leikimme ja laulamme -- voi kuinka herttaista!" Hedvig löi kätensä yhteen ja nauroi iloisesti.

Erik lupasi tilata hyvän purjeveneen.

"Elsa Karjalainen tulee mukaan", virkkoi Hedvig; "hänelle ja parille muulle tytölle annan tiedon, he ihastuvat ja ovat heti valmiina tulemaan."

Rouva Helding, joka kauan aikaa oli katsellut Erikin iloisiin kasvoihin, puuttui nyt puheesen:

"Niin, minä en taida tulla, minä pelkään vesimatkoja -- vaikka, olisihan mukana taitava purjehtija, minkämoinen herra Autio varmaankin on, mutta minä --"

"Mamma saa hyvin mielellään olla kotona", keskeytti Hedvig.

"Niin, etpä sinä minulle soisi mitään huvia", vastasi rouva Helding, pahoillaan olevinaan. "Mitä herra Autio sanoo: tulenko vai enkö tule?"

"Tehkää aivan miten itse parhaaksi katsotte", vastasi kohta Autio, joka jo kerta ennen oli toivonut sinne missä pippuri kasvaa tuon rouva Helding'in.

"Niin, no -- en taida tulla", sanoi arvellen rouva. "Ja tällä kertaa, Hedvig, saat luvan semmoiseen matkaan, mutta en minä useammin siihen suostuisi."

"No, me menemme vielä monta kertaa", vastasi Hedvig viehättävällä tottelemattomuudella, "vastahan me nyt --"

Hän keskeytyi ja vetäytyi syrjään akkunasta.

Erik kohottihe vähäsen tuoliltansa, ja näki katuvierustalla vastapäätä solakan sotaherran, joka, huulipartaansa punoen, ihastelevin silmin kurkisti akkunaan.

Hedvig, joka vilpittömästi katsoi alaspäin, alkoi nyt punastua, hyppäsi tuoliltaan ja meni rouva Helding'in kamariin.

Erik punastui vielä enemmän ja hänen silmänsä verhottuivat pilveen.

"Kuka se oli -- joku tuttava", sanoi rouva Helding välinpitämättömästi, "herra kai. Muutamat herrat ovat niin rohkeat, tuijottavat akkunoihin -- te herra Autio olette aina niin siivo, te varmaankaan ette kurkistaisi naisen akkunaan, vai mitä?" jatkoi hän hymyillen Erikille.

Erik ei kuullut. Hänen silmänsä olivat teroitettuna katuun, hänen korvansa kamariin. Upseeri astui verkkaan kadun poikki ja katosi, kai ristikadulle.

Mutta rouva Helding'in kamari on nurkkakamari, sen toinen akkuna antaa ristikadulle -- missä Hedvig viipyy -- mitä tämä merkitsee? -- -- Erik istui kuin neuloilla.

Hedvig astui nauraen sisään.

Erik katsoi häneen heikolla naurukokeella eli pikemmin haikealla suun-väänteelle.

"Kuka se oli?" kysyi rouva Helding.

"En minä tiedä", vastasi Hedvig lyhyesti ja kävi totiseksi taas.

"Minkätähden sinä pois juoksit?"

"Täytyihän minun mennä, kun hän niin kurkisti sisään", vastasi Hedvig jälleen naurahtaen.

Erik nousi ylös, hänen mielensä oli niin kummallinen, hänen täytyi vähän ajatella yksinäisyydessä.

"No teidän purjehduksenne, milloin se on tapahtuva?" kysyi rouva Helding.

"Niin -- milloin vaan neiti Hedvig tahtoo", vastasi Erik vähän alakuloisesti.

"Niin, se purjehdus, se viehättävä purjehdus", huudahti Hedvig, taas lapsellisesti ihastuen. "Sen pitää tapahtuman niin pian kuin mahdollista -- niin vaikka tuulisikin kovanlaisesti."

Hän iski silmää Erikille ja katsahti syrjästä äitiinsä.

Hedvig'in silmän-isku oli balsami Erikin sydämelle. Hän ilostui taas, lupasi toimiskella ja sanoi sitten hyvästi.

Mutta kaiken iltaa ja yötä hän ei saanut mielestänsä tuota sapeli-sankaria.

* * * * *

Aamulla oli Erikin mieli malttunut taas,

Hän oli käynyt oikeutta itsensä kanssa ja saanut sovinnon aikaan.

Sinulla on luuleva luonto -- syytti hän itseään -- ja sinä uskot umpisilmin kaikki mitä se sinulle ilmi antaa, sinä et edes koeta tarkastaa asiaa tyyneesti ja järkevästi.

Mutta silmänihän juuri todistavat, enhän siis umpisilmin usko. --

Ole vaiti, sinä olet väärässä, -- ja ajattele kerran mitä vääryyttä teet Hedvig'ille, jota kuitenkin niin rakastat. Jo heti teidän tuttavuutenne alusta aikain olet epäillyt häntä, olet karsaasti katsonut jok'ainoaan herraan, joka vaan kadulla on tervehtinyt häntä -- niitä ei ole ollut monta -- ja kohtelias hymy Hedvigin huulilla on pistänyt sinua sydämeen, sinä olet siihen välttämättömästi tahtonut jotakin salaista tarkoitusta. Sinä et ilkeä myöntää sitä itsellesikään, matta luulevaisuutesi on yhä enentynyt -- ja itse olet sitä edistänyt. Kiitä vaan itseäsi siitä että se on kasvanut ja kasvaa päivästä päivään, samassa määrässä kuin rakkautesi -- mihinkä seurauksiin viimein tulet tällä hullulla tiellä? -- Millaisen naisen viimein teet Hedvig'istä, tuosta ihanasta, vilpittömästä tytöstä, jota niin sanomattomasti sanot rakastavasi? Onko se rakkautta? Häpeä -- ja tuo esiin edes yksi ainoa kelvollinen syy varomisiisi. -- Mitä varottavaa näit hänen käytöksessänsä eilenkin? Ei niin mitään. Päinvastoin hän käytti itsensä niinkuin siveimmän tytön sopii -- hän punastui ja meni piiloon tuon jolonaaman silmistä ja odotti, kunnes hän meni sivutse. --

Mutta hänen naurunsa? --

Hänen naurunsa -- nuori, iloinen tyttö nauraa jos jollekin, -- ja jos se nyt häntä mielyttikin vähän että häntä niin -- ei sitäkään, on hän tuommoisia nähnyt jo tusinoittain. -- Ja nyt pois turhat luulot, vast'edes muista se!

8.

Toivorikkaalla mielellä astui Erik ulos kamaristaan, mennäksensä nyt purjevenettä hankkimaan. Mutta samassa toi muuan poika hänelle kirje-lapun.

Hän avasi sen ja huudahti:

"Hedvig'iltä! Hedvig kirjoittaa minulle!"

Hän huomasi pojan, joka tyhmästi tuijotti häntä silmiin. Hän pisti pojalle viisikolmatta penniä ja palasi takasin sisään.

Hedvig kirjoitti sangen lyhykäisesti:

'Herra Autio!

Purjevene on jo tarjona, älkää siis toista hankkiko. Tänään kello 12 aikana sopisi lähteä. Eiköhän niin?

Hedvig Helding.'

Kuiva ilmoitus vaan, mutta Hedvig'in kirjoittama!

Hän suuteli kirjoitusta ja pisti sitten lipun poveensa.

"Mistähän ne niin äkkiä purjeveneen saivat?" arveli hän tyytymättömänä. "Minä niin mielelläni olisin hakenut ja valinnut oikein hyvän, vakavan veneen. Kuka sen tietää, millainen se heillä nyt on, -- vuotava, pieni pähkinänkuori. Kyllä minä sitä ainakin moitin."

Tavallista aikaisemmin tuli hän tänään Helding'iin.