Part 3

"Mitä hulluuksia! Pistä hiiteen se! Ei noista raittiuden-sankareista ole oikeitten ihmisten seuraan. Heidän koko ilmauksessaan on jotakin nuloa ja nuoltua."

"Niin, mutta on se hyvä asia tavallaan tuo raittius --."

"Mitä joutavia -- Juokaamme lasimme kuin kelpo pojat, se on puhuttu!"

Ödeberg meni sisähuoneisiin. "Vai niin", virkkoi hän palattuansa konttoorikammariin taas, "vai sininauhalainen sinä olet! Kenties kuulut pelastus-armeijaan myös, mitä?"

"En toki!"

"Sepä olisi milt'ei parempi. Siinä saa edes tyttöjen kanssa hoilottaa -- ja ties sen mitä lystiä pitää kulissien takana."

"Hahaha, on niitä maailmassa hulluuksia."

"No on, älä muuta sano. Eihän nyt enää kohdata normaalisia ihmisiä kuin aika harvassa. Mitkä riehuvat raittiutta, mitkä pyhyyttä, mitkä isänmaanarakkautta, mitkä mitäkin -- kaikki keppihevosillaan karkaavat päin seiniä. Normaalinen ihminen taas -- jaa, tässäpä saamme vihiimme -- lyhykäisesti sanoen, normaalisen ihmisen on 'oma suu _proximus_'."

Pitkänläntä, laiha piika toi tarjottimella pulloja ja laseja, ja töllisteli herroihin, jotka naurelivat normaali-ihmiselle.

"Toiselle pöydälle", käski Ödeberg, osottaen divaanipöytään.

Piika vei tavarat sinne ja meni. "Tuo tyttö on väliaikainen vaan", sanoi ikäänkuin anteeksi-anoen Ödeberg, kaataessaan laseihin, "hyvä tyttö muuten, mutta hänellä on yksi vika, naisen suurin vika: hän on ruma. Sinä satuit tänne pahaan aikaan, siihen nähden. Entinen erosi täältä menneellä viikolla, hänen täytyi mennä reisuun -- hm! -- kylpemään, hahhah; aikaistahan se on, mutta minkä sille tekee, kun pakko vaatii."

Erik naureli.

"No, saas tästä!" Ödeberg kävi kiinni lasiinsa.

"Saahan sitä yhden lasin juoda", sanoi Erik ja teki samoin. "Eihän tässä käyne kuin isä-ukon sentään."

"Emme me maamoukkia ole. -- Ja unhota sinä pois tuo asia, ei se ansaitse sitä arvoa, mitä siihen panet. Luuletko tosiaan, että pääkaupunkilaiset viitsivät pitemmältä puhella muutaman talonpojan viinavehkeistä?"

"Eihän siitä muuten puhuttaisi, mutta sehän tässä ilkeintä on: _minä_ ikäänkuin pidän vireillä tuota pilkkaa -- milloin minua nähdään, johtuu heti mieleen taas tuo juttu ja nauretaan ja ilveillään selän takana, jos ei edessäkin. -- Pirun harmi!"

"Hahhah! No ole täällä sitten, taikka mene johonkin reisuun. Vai onko sinulla kiireiset opinnot? Miksikä mieheksi sinä oikeastaan luet?"

"Papiksi, jos siitä sitten mitään tulee."

"Vai papiksi?"

"Eipä se tie minua oikein miellytä."

"No niin, arvattavasti -- mitenkä se miellyttäisikään? Kyllä minun täytyy suoraan sanoa sinulle: mitä sinä ajattelet, mies, vai ajatteletko mitään ollenkaan?"

Autio ei vastannut, hän oli ikäänkuin häpeissään.

"Lääketieteesen olisi minulla ollut taipumusta", mutisi hän sitten; "en tiedä miten tulinkaan kääntyneeksi jumaluus-oppiin."

"Jumaluusoppiin", toisti Ödeberg. "Mitä siinä opit oikeastaan? Mikä Jumala on, ensiksikin, sanoppa se?"

"Minä vastaan raamatun sanoilla: 'Jumala on henki -- joka asuu kirkkaudessa, johon ei yksikään taida tulla, jota ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä taida nähdä' --"

"Niin, lisätä mahdottomuuksia mahdottomuuksiin ja siten välttää varmaperäisiä selityksiä, sehän on pappien tapa. Hyvähän niitten on väestää taivaita jumaloilla ja enkeleillä, sillä nää ovat kaikki näkymättömät."

"Minun selitykseni oli suora sitaatti raamatusta, apostoli Paavalin epistolasta --"

"No, pappejahan ja ihmisiä apostolit olivat -- vai jumaloitako ne olivat?"

"Jumala puhuu heidän kauttansa. 'Te saitte sen sanan Jumalasta, jonka meiltä kuulitte', sanoo Paavali myöskin."

"Mitä! ja äsken hän sanoi, ett'ei kukaan voi päästä likimaillekaan edes näkemään, vielä vähemmin siis kuulemaan Jumalaa. Mistä Paavali sen sanan sai -- hän puhuu ristiin, näethän sen sinäkin?"

"Ettekö siis usko Jumalan olevan?"

"En usko muuta kuin tiedän, muuten olisin vielä samalla kannalla kuin neljäkymmentä vuotta takaperin. Lapsi uskoo satuja todeksi. --"

"Niin, näette, ja senkaltaisten on taivaan valtakunta."

"Kernaasti suotu! Mutta aika-ihminen sinne ei enää osaa."

"'Autuaat ovat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.' -- Ihmisen tieto on puuttuvainen --"

"Tosin, ja vielä paljon enemmän puuttuvainen se on ollut. Eteenpäinhän sitä yhä pyritään, mutta tulee samalla olla tyytyväinen tietojensa todelliseen asteesen, sekoittamatta niihin sumukuvia, jotka vaan himmentävät edellisiä. No, joko useastikin olet puusäkistä pauhannut?"

"Joku puoli tusinaa saarnoja on ollut minun ansioni kotipitäjäläisteni 'ylösrakennuksesta'."

"Ja akat itkivät niin! Mutta minä sanon, niinkuin Persian shakki sanoi Englannissa, jumalanpalveluksen johdosta: 'kova päähän teidän kansallanne on, koska vuosi vuodelta sille yhtä ja samaa saarnataan.' -- Niin hidas juurtumaan on tuo usko, näet. 'Ei pysy päässä panenta mieli, ei kannanta vesi kaivossa'. -- Käänny sinä pois lääketieteesen, todellisiin toimiin."

"Hm! Olenhan sitä jo monesti ajatellut, ja kyllä se siksi melkein muuttuu."

"Niin, oikein! -- No vielähän näitä asioita ehtii puhella monestikin."

Ödeberg kävi toimittamassa vieraallensa huonetta.

"No mitä mietit?" alkoi hän sitten taas. "Ploiskis! Uskoa vaiko isäsi iloa sinä aprikoitset?"

"Ei kumpaakaan. Johtui mieleeni että pitäisi muuttaa toiseen kortteeriin, nyt kun kuukausi näinä päivinä päättyy."

"Päästäksesi noita pahoja puheita pakoon, niinkö?"

"No niin, suoraan sanoen. Kun saisin soveliaan asunnon Kaivopuistossa, niin sinne tekisi mieleni koska kesän ai'on viettää täällä etelässä."

"Kaivopuistossa -- hm! miks'ei. Vai aiot kesän viettää täällä. -- Niin, muuta Kaivopuistoon, siellä saat olla rauhassa! Älä ilmoita osoitettasi kenellekään, niin pääset sekä tuttavista että omaisista."

"Pianpa ne kotona siitä selvän ottavat -- lehtori Lönnbom'in kautta, jos ei muuten."

"Lönnbom'in -- kuka --"

"Minun entinen opettajani -- lyseon lehtori täällä."

"Vai niin, en tunne. Minä läksin kahdeksantoista vuotiaana matkoilleni enkä tiennyt sinusta enkä sinun opettajistasi."

"Vaiheinen elämä taitaakin olla terveellisin, te olette nuoren näköinen yhäti."

"Hm! Vaiheinen elämä, aivan niin, ja aikainen hyvä mieli -- ja onni naisväessä, hahaha."

"Jaha! _Das schöne Geschlecht_." -- Erik naureli -- "Mitä se sana _nyt_ merkitsee?"

"Se on tykkänään toinen sana kuin taannoinen", vastasi Ödeberg neuvokkaasti; "se merkitsee _puoli_ eikä siis myöten-anna yhteis-käsitystä."

"Niin on", jatkoi Ödeberg. "Rakkaus tuottaa paraan ilon, ilo tekee elämän onnelliseksi ja onnellinen elämä nuorentaa, sillä mielen terveydestä riippuu ruumiin terveys. 'Rakkaus -- ilo -- onni', kas siinä saat, tohtori, reseptin elämälle, _misce, da_!"

He nauroivat. --

Ja näin puheltiin, vuoroin tosia, vuoroin leikkiä joka päivä sen viikon kuluessa, minkä Erik viipyi Ödeberg'in luona.

Ajatus on vapaa, jos mikä -- vapaa-ajattelijahan siis on jokainen järkevä ihminen, sille perustukselle veti Ödeberg kysymykset.

Alusta Erik kyllä koetti puollustautua uskonnollisella asemalla, vaan kauan hän ei kestänyt Ödeberg'in dialektillisia viisastelemisia; ja vähitellen omisti hän vastapuolensa ajatukset, vaikka hän vielä näön vuoksi niistä väitteli. Yleiseen oli Erikillä paljon pohjallisempi oppi kuin Ödeberg'illä, vaan mainitulla alalla enenti puollustuksen eduttomuutta hänen jo entisestäänkin siihen laimentunut mielensä.

Kerran viikon kuluessa kävi Erik kaupungissa. Hän oli kirjallisesti sanonut ylös entisen kortteerinsa, ja vuokrasi nyt uuden Kaivopuistossa. Pikimmältä pidettyänsä huolta tavarainsa muutosta, palasi hän maalle muutamaksi päiväksi vielä.

Sitten siirtyi hän Kaivopuistoon.

5.

Erik Autio oli aivan mielellänsä noudattanut Ödeberg'in kehoitusta käymään usein hänen luonansa. Kolme neljä kertaa viikossa ajoi hän sinne, milloin koko päiväksi, milloin taas pariksi tunniksi vaan. Ödeberg'in seura huvitti häntä ja poisti ne synkkämielisyyden puhdit, joihin Erikin luonto toisinaan taipui antautumaan. Vaihe-aikaa eli Erik tätä nykyä. Enemmän ja enemmän vastenmielisiksi kävivät hänen entiset opintonsa, joka käynti Ödeberg'issä vakuutti häntä yhä vahvemmin, että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa tiellä, jonka perustukset ajanhengen painosta pettivät toinen toisensa perästä, joka ennemmin taikka myöhemmin oli saapa tuomionsa. Ja kohta oli päätöksensä tehty. Tiedonhaluinen kuin oli ja varustettu terävällä päällä, oli hän jumaluusopin ohessa tutustunut toisiinkin tieteisiin jokseenkin syvältä. Maisterin-seppele ei olisi enää vaikea hänen saavuttaa. Ja sitten hän aikoi antautua lääketiedettä tutkimaan. Sitten ei voinut kukaan paheksia rohkeintakaan hänen ajatustensa lentoa, sitten hän voisi olla parantaja, puhdistaja, ei ainoasti ruumiin vaan sielunkin. Ja mikä ääretön erotus viimeksimainitun käsitteen ja sen viran välillä mihin hän alkuansa oli antautua! Vapaan kehittämisen asemesta oli hän ollut pakko-röijyllä rujostuttaa ihmishengen, luontevan käynnin asemesta elämän radalla oli hän jo alkanut sitä kämpiä kiinalaisissa puukengissä.

Hän kiitti taivasta tästä muutoksestaan -- taikka ei juuri taivastakaan, -- avaruutta, tyhjyyttähän tää oli, hän kiitti ylipäänsä, hän tahtoi kiittää, mutta ketä? Ei ollut hänellä vastaanottajaa enää, hänen vapaa henkensä kökötti epätietoisena oksallaan.

"Joutavia johtuukin mieleeni!" huudahti hän! "nyt on kaikki hyvin, kaikki niinkuin oleman pitää, nyt olen oikea ihminen, nyt ovat suomukset silmiltäni pudonneet." Mutta ei hän vaan tahtonut saada sitä mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä, minkä tuon muutoksen olisi luullut matkaansaattaneen. Pysyäksensä roveissaan täytyi hänen yhä ylläpitää mieltänsä pitkillä puheilla ja suurella suulla. Uudessa asunnossaan luultiin häntä ylen oppineeksi mieheksi ja siellä hän kohta sai tohtorin arvon. Entisistä tovereistaan erkani hän erkanemistaan ja kun ei vielä niin pian päässyt tulevain tiedekuntalaistensa tuttavuuteen, seurusteli hän ensimmältä nuorten kanssa, jotka paraiten pitivät hyvänänsä hänen viisauttansa. Syynä, siihen että hän valitsi uusia seurustelukumppaneita taisi myöskin olla tieto ja toivo, ett'ei näitten parissa tulisi puheeksi tuo hänen isänsä huvitteleminen pääkaupungissa. Se harmi vaan ei ollut haihtunut hänen mielestään. Hän oli käynyt melkein vihamieliseksi talonpoikia kohtaan ylimalkaan ja enemmän kääntynyt svekomaaniksi. -- Ja mainiten vielä muutosta aineellisella alalla: tuo raitis Autio oli ruvennut viinaan meneväksi; hän oli enemmän tai vähemmän hiivassa harva se päivä.

* * * * *

Sundberg'in kahvilassa istui seura nuoria miehiä.

"Komiteeoja ja kometiioja jos johonkin sorttiin", virkahti eräs, pannen pihditetyn sanomalehtivihon, josta luki, polvelleen ja ottaen ryypyn lasistaan; "jos jotakin valmistellaan ja muokataan --"

"Mikä useimmiten sietäisi nukkua nahkoihinsa heti", sanoi Erik Autio pilkallisesti.

"Melkeinpä vaan", vastasi edellinen puhuja, kohottaen taas sanomalehti-pihdin silmiensä eteen.

-- "Ja valtion rahoja niitä jaetaan jos johonkin tarkoitukseen, Runoseppä Ruona on, näen mä, saanut kolmetuhatta markkaa matkarahaa ulkomaille -- saa nähdä mistä hän sen jumalansäkeneen sieltä löytää."

"Voipi olla varasto siellä", arveli toinen. "Jaa, jaa, annappa hänen päästä oikein Muusain lähteelle, kyllä niitä siitä suihkii!"

"Mahtoi hän tyytyä suomalaisiin Muusiin vaan", sanoi Autio naurahtaen.

"Niin! onhan niitä täälläkin", yhtyi siihen sanomalehtein lukija. "'Käy sisään vaan sä Suomen runotarkin, tääll' on jo sija suotu sullekin,' lausui juhlarunoilija jo hyvän aikaa takaperin -- eiköpä niitä lie sitten sikiytynyt enemmänkin."

Naurettiin.

"Minun pitäisi hakea matka-apua päästäkseni Saksaan oppimaan oikein olutta juomaan -- se ei tahdo maittaa enää", ilvehti yksi.

"Ennenkuin huomenna taas", vastasi toinen -- "'vie sika Saksaan, tuo sika Saksasta', se sitten olisi matkastasi lyhyt, asiallinen kertomus."

"Hahhah!" nauroi lukija. "Kyllä tosiaankin täällä Suomessa ei osata kohta panna tikkua ristiinkään, jos ei valtion varoilla käydä ulkomaalla katsomassa, miten sitä siellä tehdään."

"No mitä muuta uutta sanomissa?" kysyi Autio, haukotteli ja katseli tylsästi liikettä kadulla.

"No mitä, eihän näissä nykyaikoina ole mitään -- ei kassavailinkejakaan nyt kuulu --"

"Vähään aikaan taas", täytti Autio. "Jopa entisistäkin on saanut suunsa täyteen tuo kuuluisa suomalainen rehellisyys."

"No, no, joukossa jotakin", sanoi lukija.

"Sinä likaat omaa pesääsi", nuhteli Autiota eräs totisempi nuorukainen, "mutta omia sinun puoluelaisiasi ovat arvoin olleet enimmät, joitten petoksilla nyt koetat Suomen kansaa häväistä."

"Puoluelaisia? Ei minulla mitään puoluelaisia ole. -- Minä katson asioita aina aivan puoluettomalta kannalta", vastasi Autio.

"Ph! Autio on olevinaan aivan puolueton ja kuitenkin tiedämme kaikki että hän on ruotsikiihkoinen", lausui hänen vastustelijansa. "Autio on hylännyt isänmaansa, niinkuin Jumalansakin."

"No, no, Wellanen, älähän viitsi", välitti lukija.

"Jatka, jatka!" kehoittivat naurellen toiset

"Ei minulla mitään jatkamista ole, suoraan sanon aina --"

"Hm, hm -m", hämmenti häntä lukija. "Niin, on tässä vähän muutakin, tuota alinomaista kynäsotaa venäläisten kanssa meidän konstitutioonistamme."

"Sehän nyt voisikin nukkua nahkaansa, niinkuin äsken sanoitte", virkkoi muutama seurassa.

"Konstitutiooniko?" kysyi lukija.

"Ei, vaan kynäsota -- se on vaan pahennukseksi, että painetaan meidän lehtiimme joka venäläisen nurkkakynäilijän pekoraalia."

"Mitä siihen sanoo Wellanen, syvien rivien edusmies?" kysyi Autio pilkallisesti.

"Ja mitä muukalaisen siihen tulee?" vastasi Wellanen, otti lakkinsa ja meni pois.

Erik irvisti hänen jälkeensä.

"Wellanen taisi suuttua meihin nyt", arveli joku.

"En minä suinkaan syytä suuttumiseen tässä näe minkäänlaista", vastasi Autio. "Mutta suuttuneita ja äkäisiä ovat Wellanen et consortes entisestäänkin ja aina."

"Hm! Kyllähän Wellanen kelpo mies on", sanoi lukija, "vaikka ei hän tahdo oikein leikkiä ymmärtää, ainakaan ei eräissä kysymyksissä. -- Vanhemmatkin tiedemiehet pitävät hänestä paljon."

"Niin kauan kuin hän ei lennä silmille niitäkin", vastasi Autio.

"Maansa-puoltaja on Wellanen", vakuutti lukija enemmän itsekseen, käännellen sanomain lehtiä.

"Yltiö hän on -- mistä tänne lienee eksynytkään. Pauhatkoon omassa piirissään."

"Pauhaamaan pakkaa vaan vähän jokahinen, joka luulee olevansa oikeassa."

"Minä sanon mitä Wellaselta jäi sanomatta", lausui Erik älyämättä pilkka-läpsäystä. "Tahdotko sen tietää --"

"En", katkasi lyhykäisesti lukija. -- "Mitäpä teidän kiistelemisistänne -- hohhoo", hän heitti sanomalehdet pöydälle, nousi ylös, ojenteli itseänsä ja haukotteli:. "näitä virkamiehen vaivoja!"

Erik naurahti.

"Väsyttämään rupeaa iloinenkin elämä", sanoi sitten Autio ja haukotteli hänkin.

"Ei, kyllä tässä pitää ruveta lukemaan taas, että todellakin virkaan pääsee."

"Parasta lienee. Rahatkin ovat taas kaikki; paastota pitää jonkun viikon taas. -- Ahaa! Tunnetteko noita neitosia, jotka tuolta tulevat?" Autio oli äkkiä virkistynyt.

Nuorukaiset nousivat katsomaan.

"Ei -- en minä tunne --"

"Tunnen minä toisen, tuo vasemmalla kädellä on neiti Karjalainen."

Autio otti lakkinsa, maksoi ja meni pois samaan suuntaan kuin nuo neidet.

Tämä ei ollut ensi kerta kuin hän näki heitä. Ne olivat tulleet häntä vastaan jo pari kertaa ennen. Toinen, joka neiti Karjalaiseksi ilmoitettiin, ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa. Se oli toinen, tuo kaunotar hänen rinnallaan, jota hän tahtoi nähdä, jota nähdessään hän lumoutui ja jota nähtyänsä hän ei saanut rauhaa ennenkuin taas näki.

Taitavasti käyttäen rinnakkaisia katuja pääsi hän edelle, kääntyi ja tuli ikäänkuin Kaivopuistosta päin noita neitosia vastaan.

Hänen ja kaunokaisen silmät kohtasivat toisiansa.

"Ah!" Erik seisahtui ja katsoi neitosien jälkeen. "Kuka hän lienee! Ja Ödeberg johtuu mieleeni joka kerta kun häntä näen -- mikä kumma siinä on! Nyt seuraan heitä, niin tulen tuntemaan missä hän asuu."

Hän kääntyi taas ja kulki hitaasti heidän jälessänsä, pysyen niin kaukana, ett'eivät he häntä huomanneet.

He menivät Kaivopuistoon, kääntyivät siellä vasemmalle kädelle ja astuivat viimein vähänläntäiseen vaan somaan pytinkiin, jota vielä sitten kaunisti vienoisessa kevätpuvussa vihoittava tausta.

"Täällä Kaivopuistossa hän siis asuu -- sitä arvasin -- no ehkäpä useasti vielä tapaamme toisiamme!"

Erik kääntyi kotiinpäin.

* * * * *

Vähän myöhemmin tuli Ödeberg tuota pytinkiä kohti. Tuttavan tavalla katsahti hän akkunoihin, juoksi portaita ylös ja astui sisään.

Häntä vastaanotti kaksi naista, vanhempi toinen ja toinen nuori, tuo Erikin ihanne.

"Päivää, päivää", tervehti Ödeberg, "oliko vieraita teillä, kuului vieraan ääni, kun tulin tuossa akkunain alla?"

"Oli neiti Karjalainen, hän meni juuri nyt kotiinsa ryytimaan kautta -- hän on meidän lähin naapurimme."

"Vielä lähempiä teillä on kadun puolella, aivan vastapäätä, tiedättekö: kaksi pahinta kaupungin kielikelloa."

"Onhan niitä jokapaikassa -- ja onhan niitten kanssa tähän asti tultu aikaan", vastasi naisista vanhempi.

"Jaha, hyvähän se on, armas Adelheid", sanoi Ödeberg pilkallisesti. -- "Mutta kyllä minun täytyy sinulle suoraan tunnustaa, että ennemmin minä olisin sen nähnyt, että olisitte koreasti pysyneet Ruotsissa."

"Niin, sitä luulen sanomattasikin", vastasi Adelheid; "ei ole ensi kerta kuin sinä, olet tahtonut päästä meistä -- jättää meidät köyhyyttä ja kurjuutta kärsimään -- oman lapsesi ja minut, joka Jumalan --"

"Sh -- sh! Älähän huoli jatkaa, minä tiedän, ei sekään ole ensi kerta kuultua", keskeytti Ödeberg, taputellen Adelheid'ia käsivarrelle. "Enkö minä viimeinkin varustanut teitä semmoisella summalla, että toinen sillä olisi toimeen tullut vuosikausiakin, ja eikö teillä ole neuvoja ollut kartuttaa --"

"Neuvoja? Niin tuo turhan-aikainen kaupanpito, josta oli vahinkoa vaan."

"Hahaha, no, no, sen verran sitä. Kyllä me yhtäkaikki ymmärrämme toisiamme. -- Tässä teillä on oikein sopiva asunto, rauhaisa mutta paljon parempi ja lystimpi kuin maalla. Ja koska nyt kerran näillä mailla olette --"

"En minä puolestani olisi huolinut tulla näille maille ollenkaan", puuttui nyt nuori neiti nirpakasti puheesen, "täällä näyttää hyvin vaan ikävänlaiselta, aluksi ainakin; ihmiset ovat epäkohteliaita, ei täällä saa tuttuja eikä mitään."

"No älähän hätäile", sanoi Ödeberg, "kyllä vielä hyvä tulee! Koska nyt kerran täällä olette, aioin juuri sanoa, tulee teidän tutustua muiden kanssa ja pyrkiä hienoimpiinkin seuroihin, siitä on aina hyötyä. Oletteko olleet ainoassakaan huvituksessa vielä?"

"Kerran tanssissa", vastasi neiti, "ja sieltäkin olisi saanut olla poissa. Ihmiset vaan naurelivat mammalle."

"Hahhah, vai nauroivat, -- pukupynttäykselle vai hänen tavoillensako?"

"Kuka nauroi? En minä ainakaan mitään huomannut", sanoi Adelheid närkästyen; "ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa; naurakoon ne itsellensä, kyllä minä aina osaan olla kombil-voo." (comme il faut).

"Niin, ja osaat olla kömpel-öö myöskin, hahaha! No, iloista kuulla että olette tansseissa olleet. Tanssittivatko ne mammaakin?"

"Enpä minä mennyt, vaikka tahtoivat -- ja vaikka ijästä ei olisi haittaa ollut", vastasi Adelheid kenotellen. "Minä olin vaan Hedvig'in 'förkkelina'."

"Ilman olisin paljon mieluisemmin." mutisi Hedvig.

"Jaa no, niinkuin sanoin", lausui Ödeberg. "Hankkikaa tuttavia ja kanssakäymistä, rikkaita kavaljeereja. Hedvig, ymmärräthän! -- Kavahtakaa kielipalkuja, ja älkää tulko usein minun luokseni -- ajakaa huoleti sivutse, kun vasta sinne sattuu matkanne; kyllä minä autan minkä voin, vaikka huonot ovat minunkin asiani -- katsomista vaan miten konkurssia voisi välttää. No käykäämmehän raha-asioihimme nyt --" hän veti lompakon povestaan ja istuutui Adelheid'in kanssa pöydän ääreen.

Hedvig otti kirjan ja istautui lukemaan sohvankulmaan.

6.

Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus ajatuksissa ovat, kuten tiedetään, kiitettäviä omaisuuksia miehellä. Mutta toiselta puolen sanoo sananlasku: _tempora mutantur et nos mutamur in illis._ Aika ja sen sisältö, tuo ijankaikkinen edistys ja valistuminen, avaa meidän silmämme näkemään monta seikkaa selkeämmin kuin siihen asti. Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus näitten seikkain suhteen alenee tavalliseksi itsepintaisuudeksi. "Ollaan entisellään", se sillä on tunnussanana mustalla seinällään.

Näin ajatteli kai Erik'kin, kun hän, poiskääntyen papilliselta tieltä, samalla puhkasi siihen kuuluvan hänestä ahtaan ajatuspiirin, lentääksensä taas korkeammalle kuin siivet kannattivatkaan. Ihminen on heikko ihminen, siitä ei pääse. Korkeudestansa, josta hän katseli tuohon muurahaispesään, pilkallisella silmällä arvostellen inhimillisiä tunteita ja harrastuksia -- pudota posahti hän itse piankin ja suoraan tyttöviuhkan verkkoon, mistä hän sitten enää ei selvinnyt. Kuta enemmän hän siinä tungeskeli, sitä paremmin sotkeutui.

Tuo tuntematon kaunotar täytti jo kaikki hänen ajatuksensa. Haaveillen kulki hän nytkin, verkkaisesti ja väliin seisahtuen, sievää metsäpolkua, mikä vei valta-maantielle.

Hän oli muutamain tiedekunta-toverein kanssa lähtenyt järvelle ensikerran tänä kevännä. He olivat sitten nousseet maalle muutaman huvilan kohdalla, missä eräs heistä vanhempiensa kanssa asuskeli kesät. Hän oli kutsunut heitä viettämään illan täällä; huoneet tosin eivät olleet vielä valmiina kesäreilassaan, vaan voisi oleskella huvilan kauniissa puistossa ja huvitella keilisillä ollen sekä punssin-juonnilla. Autio puolestaan, joka piti keilinlyöntiä liian lapsellisena toimena, erosi heistä vähäksi aikaa; hän meni kerran taas Ödeberg'iä tervehtimään, jonka kartano oli niin lähellä että savu-torvet pistivät näkörajasta esille.

Kyseltyänsä suorinta tietä läheni hän nyt lähenemistään tehtaita. Kohta pääsi hän maantielle ja nyt oli vaan puolen virstan matka kartanon portille. Maantiellä oli jokseenkin vilkas liike, vaikka keli oli pehmeänlaista vielä. Vähän matkaa portista oli muuan ajaja seisahtunut. Lähemmä tultuansa havaitsi Erik naisväkeä istuvan ajoneuvoissa: kaksi herras-naista istui kieseissä, taka-istuimelta hyppäsi juuri alas nuori, noin viisitoista-vuotinen piikatyttö, joka saatuansa jonkun käskyn meni portista sisään ja juoksi lehtokujaa pitkin kartanoon. Nuorempi naisista heitti ylös harsonsa ja katsahti tytön jälkeen. -- Erik säpsähti ja verenkulkunsa kiihtyi vilkkaammaksi.

Siinähän istui tuo tuntematon, hänen unelmainsa jumalatar!

Heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Erik ensimäisenä loi alas silmänsä, vähän epävakaisilla askeleilla hän pääsi sivutse, katsahti punehtuneena taakseen vielä, aukasi sitten portin ja meni samaa tietä kuin tyttö.

"Voi, kuin ihmeen ihana tuo tyttö! Mutta nyt saan ehkä tietää kuka hän on, tännehän Ödeberg'in asuntoa kohti se piikatyttö näkyi juoksevan."

Hän nousi rappusia ylös, lasi-ovet olivat selällään, hän astui tampuuriin ja aukasi oven Ödeberg'in kammariin.

Kas! Sohvassaan istui Ödeberg, ja hänen polvellaan tuo äskeinen tyttö, koivet roikkuen lyhkäisen leningin alta.

Suuresti hävähtäen hyppäsi tyttö pois ja kiiruhti ovelle.

Ödeberg naureli ja huusi hänelle: "Niin, terveisiä vaan, kyllä minä huomenna tulen."

Tyttö paiskasi oven kiinni ja juoksi takasin vartovan herrasväkensä luokse.

"Hyvää päivää -- hahaa, te vanha veitikka", virkkoi Erik, asettuen akkunasta katsomaan.

Ödeberg naureli ja hieroi leukaansa.

"Älähän luule joutavia", sanoi hän, "ilman suottailin tuon tytön kanssa, vedin hänet luokseni kun hän seisoi tuossa pöydän ääressä -- se on tuota Newtonin vetovoiman lakia vaan, isompi ruumis vetää pienemmän luokseen, ja aina ankarammin kuta likemmäksi toinen tulee, hahhaha. Helkkarin makeat muuten, nuo viisitoista-vuotiaat! Heidän viattomuutensa --"

"Ketkä nuo herrasväet ovat, joitten luokse tuo teidän viaton tyttö nyt menee -- tunnetteko heitä?"