Part 2
"Vai unkarilainen -- ja meidän kansamme heimolaisia", ihmetteli Antero, uteliaasti katsellen tuota vierasta. "Ja mikä hän on nimeltänsä?"
"Szapary -- Szapary Mauri hänen on nimensä, hän on professori."
"Hoh, hyvin -kaikuu suomalaiselta nimikin. Ja mitä hän täällä toimittaa, tuo Saparo-Matti?"
"Hän on käynyt Karjalassa matkoilla --"
Hän keskeytyi, konsuli Horst tuli tervehtimään.
"Terve miehelle, Fellberg! En ole tavannut teitä, luulen ma, sitte kun viime filoloogisessa kokouksessa."
"Jaa, niinpä taitaa olla", vastasi Fellberg,
"Minulla on senkin seitsemän puuhaa, näette: virka, kieliharrastukset, maatila, kilpatuomarin toimi väliin, ynnä muuta, ynnä muuta."
"Herra Konsulilla oli kuuluisa kumppani tuossa äsken."
"Niin, ajattelin tuoda hänet tänne, koska tekin taidatte unkarin kieltä, mutta hän juuri kiintyi korkeopppiseen keskusteluun maisteri Kynnäppään kanssa -- tässä taitaa olla talonisäntä?"
"Niin, Konsuli Horst -- Talollinen Autio", esitteli Fellberg.
Horst veti tuolin allensa, tilasi seidelin olutta itselleen ja alkoi puhella Aution isännän kanssa, joka siitä näytti olevan vallan hyvillään.
"Niin, minä tapasin teidän puolelaisianne kilpa-ajoissa Hämeenlinnassa -- talonmies Wester'in; hänellä oli varsin kaunis silkkimusta ori nimeltä Hujo, vaan ei ollut se oikein tottunut vielä, karkaamaan tahtoi kiihtyä. Teidän puolellanne taitaa olla hevois-miehiä montakin?"
"Noo, melkein joka toinen talollinen", kerskaili Antero. "Ja hevosia niillä on, että keisarillekin kelpaisi."
"No, ja maanviljelys taitaa olla hyvällä kannalla teidän pitäjässänne?" jatkoi puhelua Horst.
"Kukoistavalla kannalla kerrassaan!" vastasi Antero.
"Teillä on maanviljelyskoulu, luulen?"
"On. Mutta kummallista, huonoin tahtoo vaan olla kasvu koulun pelloissa. Uudispeltoa taas perattiin tässä toissa vuonna, mutta niin harva vilja siihen tuli, että aina ajattelin kun sivutse ajoin: ei tuosta pellosta napinreiät repiä."
"Hahhah", naurahti Horst, "ei siitä sitten malliksi ole. -- Mutta nyt, hyvät herrat, täytyy minun taas erota tästä hauskasta seurasta. Professori näkyy olevan yksin." Hän kumarsi kepeästi ja meni.
"Sangen alhainen, puhelias herra tuo konsuli Horsti!" kiitteli Aution isäntä.
"Puheleehan teidän kanssanne kun olette niin lystikäs", sanoi Fellberg.
"Emmeköhän syö päivällistämme täällä?" ehdotteli Koiskanen.
Niin päätettiin ja tehtiin.
"En ole tullut kysyneeksi herroilta", alkoi Antero-ukko taas, "tunteeko kukaan teistä Heinosta täällä?"
"Heinosta -- mikä ja missä hän täällä on sitten?"
"Uusperissa pitäisi olla --"
"Osberg'issa, niin on!" vastasi Koiskanen -- "tunnen minä, hän on taitava mekaanikko."
"Vai niin; näette, meidän poikia!"
"Olen minäkin häntä tehtaassa tavannut", lisäsi toinen. "Hän, kuulen ma, kehuu keksineensä _perpetuum mobilenkin_."
"Jaa, mikäs se on?" kysyi Antero uteliaasti.
"Hm! Kone -- eli kalu, joka omasta voimastaan liikkuu."
"Jaa, eikö semmoista ole olemassa?" kysyi Antero.
"Onhan semmoisia!" huusi Koiskanen naurahtaen. "Selitä paremmin, Rainio."
Tarjoojatyttö toi ruokia.
"Mitä Rosa arvelee, onko semmoista konetta, joka omasta voimastaan liikkuu?" kysyi Koiskanen, ottaen tyttöä vyötäisistä kiinni.
"Ei ymmärrä rigtigt bra", vastasi Rosa hymyillen.
"Mitä sekasortoa se on, hempunen?"
Hempunen luikahti pois.
"Kai tulevaisuuden kieltä", sanoi Fellberg: "Kun fennomaanit ja svekomaanit kerran maailmassa lyövät kättä käteen, sitten puhuvat semmoista."
"Te vaan olette iloisia poikia", sanoi Antero-ukko. "Ja minäkin ihan olen kymmenen vuotta nuorempi tällaisessa seurassa. -- No vieläkö sitä vaarinkaljaa tässä holkaistaan -- tänne tytöt!"
Koiskanen kuiskasi tovereilleen: "Ukko rupeaa käymään melkein liian iloiseksi. Emmeköhän mene toiseen paikkaan, jossa voimme olla vapaampina?"
"Minä puolestani menen nyt pois kotiini", sanoi Fellberg.
"Älähän vielä!"
"Kyllä nyt en jouda jäämään enää, olen kutsuttu iltaseuraan, jossa on sieviä neitosia, täytyy vähän selvitellä sitä ennen. -- Hyvästi isäntä, ehkä tapaamme toisiamme täällä vielä --"
"Hyvästi ja kiitoksia hyvin paljon hyvästä seurasta. Emmeköhän huomenna yhdy --" Antero otti Fellberg'in takin-käänteestä kiinni -- "taas tuossa kahvilassa -- se eli niin saakelin hauskaa -- saakelin hauska yhdyntä -- minä ihan kävin kymmenen vuotta --"
"Hyvä, hyvä -- Sundbergissa siis", Fellberg pääsi irti ja meni.
"Ettekö isäntä menisi mielellänne teaatteriin tänä iltana?" kysyi Rainio.
"Oopperaan toki ennen!" huusi Koiskanen. "Eikä sekään kovin viehätä, paras laululintunen on poissa, ihastuttaa italialaisia tätä nykyä. -- Vai menisittekö oopperaan, setä Antero, vanhaa Trubaduuria kuulemaan?"
"Rupatuuria, vai niin -- no en minä taida huolia vanhoja rupatuksia kuulla."
"Ha ha ha! sillä on sutkauksia! Niin no, mennään totia juomaan, se on paljon parempi. _Allons enfants -- de la patrie_!"
Vähän myöhempänä istui tää iloisa seura taas toisessa kapakassa.
"Ei nyt muuta kuin loiskuttamaan ja laulamaan taas", sanoi Antero tehden totia itselleen.
"Tosiaan, emmeköhän pistä pikku lauluksi?" ehdotteli joku.
"No mikäs siinä on!" vastasi Koiskanen nousten ravakkaasti. -- "Mutta onko täysiä ääniä. -- Rainio ensimmäinen tenoori, Tellström, Ahtiainen toisia tenooreja -- niin ja sinä, Jaakko -- muut toisia bassoja -- ensimmäinen basso puuttuu."
"Eiköhän se mene ilmankin?" arveli joku.
"No koetetaan -- kestätkö sinä, Rainio, yksin äänessäsi?"
"Ojaa!"
"No, 'Mun muistuu mieleheni nyt' -- Mutta kuka tulee?"
Ovi aukeni ja lihava mies astui sisään.
"Mikähän Mahometti se on?" arveli Antero nauraen.
"Hiljaan! Varatuomari Winkelstedt", ilmoitti hänelle Koiskanen matalammalla äänellä, "rattoisa mies -- ja ensimmäinen basso, todella, hän tuli aivan kuin kutsuttu --" hän kääntyi Rainioon ja kuiskasi: "Mistähän tuo valta-juoppo tänne osasi, nyt sitä vasta elämätä tulee."
"Olimme lauluhommassa juuri", sanoi hän sitten ääneensä, "mutta meiltä puuttui ensimmäinen basso."
"No ei sitä nyt enää puutu, hahaha", vastasi Winkelstedt vähän rähisevällä äänellä. "Mutta 'ei sitä jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa' -- viinalaskija hoi!"
Aution isäntä ja Winkelstedt esiteltiin nyt toisillensa, kaulaa kasteltiiin ja sitten Savolaisen laulu kajahti. Rainio lauloi sangen sulavasti, silmät kattoa kohti -- bassot vetivät vihaisesti.
"Nepä poikia!" huudahti Antero milt'ei vesissä silmin kun laulu loppui. "Voi sun saakeli kuin kuului kauniilta. Laulakaa vielä, laulakaa vielä!"
Ja laulettiin vielä, ja suottailtiin väliin, ja ilta kului ja Antero-ukon kieli kävi kankeammaksi -- paha kyllä, sillä nyt hän vasta olisi tahtonut oikein puhua.
"Hyvät herrat --" hän kohotti lasinsa.
"_Silentium_!" huusi Koiskanen ja löi nyrkkinsä pöytään että lasit hypähtivät.
-- "Hyvät velikullat. Kyllä tässä on lystiä -- pääkaupungissa -- ja komeata -- paljon komeata -- niin komeutta katseltavana -- mutta 'arvon mekin ansaitsemme' -- me Suomen talonpojat -- nämä kourat, näette -- nämä kourat kannattavat kuitenkin kaikkityyni -- nämät kourat --"
"Hyvä, hyvä!" keskeytettiin. "Suomen talonpoikain malja, hurraa, hurraa! -- -- --"
Hoilaten hoiperteli seura vihoviimein pitkin katuja.
"Hsh, hiljaa ukko, älä kilju, esplanaadikadulle tullaan -- kyllin sitä on meluttu jo muuallakin."
"Näet, jo tulee poliiseja tuolla!"
Jotkut seurasta vetäytyivät kiireimmiten takasin ristikadulle ja pakenivat.
Antero, Winkelstedt ja kolme neljä muuta jäivät.
"Tulkoon vaikka viisi!" huusi Antero.
Poliisi kuului viheltävän.
"Ei, perhana! pois tästä täytyy pötkiä --" sanoi Winkelstedt. "Näytä nyt, ukko, mitä 'nämä kourat' taitavat!" huusi hän Anterolle ja läksi ravaamaan niin että maha höykkyi. Ja hänen jälkeensä pyyhkäisivät viimeisetkin Anteron puolelta.
"Mitä elämää te pidätte tässä aivan keskellä kaupunkia yösydännä? -- seuratkaa!"
Poliisi kävi Anteron kaulukseen kiinni. -- "Ahaa!"
"Pois tieltä!" Antero otti poliisin sylin kiinni ja rojahutti hänet aitauksen ylitse esplanaadin nurmikolle. Mutta samassa kävi kaksi muuta poliisia hänen käsivarsiinsa kiinni.
"Hiljaa, hiljaa, ukko --" koettivat poliisit rauhoittaa Anteroa, joka hossakoi kuin hullu -- "helkkarin riski ukko -- tokko tässä aikaan tullaankaan hänen kanssaan."
"Pitäkää lujasti kiinni!" huusi ensimäinen poliisi kavuten esille esplanaadista -- suuta vääntäen hän hieroi hartioitaan.-- "Pitäkää kiinni -- se on parempi saalis kuin luulettekaan, hän teeskentelee itseään humalaiseksi enemmän kuin onkaan. -- Näette", hän pyyhkäsi lakin Anteron päästä pois. -- "Turpeenoja, vääränrahantekijä, joka näillä tienoin kauan on kierrellyt, aivan hänen sinkalementtinsä -- -- näette, aivan tuommoinen kaltattu karju hän on -- ja muita oli joukossa mutta pääsivät -- no eteenpäin nyt, ole siivolla vaan, 'bankodirehtöör Durbenoja', piankin pääset 'vanhaan taloon'."
Ja he veivät ukon kanssaan. Ja ukko huusi ja kirosi, mutta ei auttanut, kolmea vastaan eivät vanhan voimat riittäneet.
"Kuulkaa", sanoi ensimäinen poliisi toisille. "Toinen teistä menee heti aamulla varhain poliisimestarille ilmoittamaan, että taitaa olla vihdoinkin Turpeenoja kiinni."
3.
Pitkä, pitkä tie.
Ja sitä vaelsi Erik Autio.
Pimeän-hämärä peitti maan ja taivaan. Kummasti kohisi ja humisi ylt'ympärillä.
Erik joudutti askeleitansa. Metsä harveni, seutu tuntui tutummalta: se oli kuin maantie Helsinkiin.
"Onko vielä pitkältä?" kääntyi hän kumppaniltaan kysymään.
Vaan ei häntä ollutkaan.
Vast'ikään oli Ranola kulkenut hänen vieressään, nyt hän oli kadonnut -- mihin?
Hän katsahti toiselle puolelleen. Siinä kulki mies, mutta ei se Ranola ollut. Hän ei oikein nähnyt tuon miehen kasvoja.
"Eteenpäin, eteenpäin!" joudutti tuo tuntematon tuntemattomalla äänellä.
Kas! kuka vaimo siinä istuu maantien-vieressä ja itkee niin katkerasti!
"Äitihän se on!" huudahti Erik. "Mitä te itkette, hyvä äiti?"
"Eteenpäin!" joudutti tuntematon.
Erikin sydäntä särki tuo äitinsä katkera itku.
Mutta tuntematon otti häntä käsivarresta, vei hänet sivutse ja lausui hänen korvaansa:
"Älä katso taaksesi -- mennään eteenpäin vaan -- henki sanoo: muistaa on kuolla!"
Ja he kiitivät eteenpäin -- ah, mikä hirveän jyrkkä alamäki, he juoksivat että jalat tuskin maata koskivat -- ah, toinen mokoma -- syvemmälle -- syvemmälle -- ilmassa putosi Erik pimeyteen -- --
* * * * *
Tuskallisesti läähöttäen havahtui Erik Autio.
"Henki sanoo: muistaa on kuolla", toisti hän unen pyörryksissä. "Kummallista!"
Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, siinä oli kylmä hiki. Suunsa tuntui niin kuivalta, häntä tuimelti.
"Paha uni -- vai mikä painajainen lie ollutkaan", mutisi hän, pukien päällensä. "Ei suinkaan se mitään merkinne. Sainhan nykyisin kirjeen kotoa, ja terveinä siellä ovat äiti ja isä. -- Tulin juoneeksi vähän liika paljon eilen, se sen unen toi. -- Tottumaton olin. -- Mutta kyllä se raittius kuitenkin on hyvä asia, silloin nukkuu rauhallisesti ja herää selvällä päällä; paha kun en pysynyt absolutistina!"
Mielensä oli painuksissa. Hän istautui kiikkutuoliinsa ja rupesi tupakoimaan, odottaessaan aamukahvia.
Hän oli noussut liian aikaisin. Kello oli vasta seitsemän. Tuo ilkeä uni!
Kahvi tuotiin, se virvoitti häntä, mieli parani.
Kohta hän oli täydellisesti vaatetettu ja ajatteli mennä kävelemään, raitista kevät-ilmaa nautitsemaan.
Viheltäen käyskenteli hän edestakasin kammarissaan.
Erik Autio näytti olevan iältänsä lähes kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli tavallisen pitkä, hoikka mies. Kasvonsa olivat myöskin tavalliset; jos ne mitä ilmaisivat, niin se oli pikemmin alakuloista kuin iloista mielenlaatua.
Oveen koputettiin.
"Kuka niin aikaisin tulee? -- Astukaa sisään!"
Ylioppilas astui sisään.
"Morjens!"
"Terve miehelle, Koiskanen!" tervehti Erik. "Mitä sinulle kuuluu? Aikaisinpa olet liikkeellä -- vaikka, ulosmenemässähän minäkin olin. Paina puuta -- tässä on tupakkaa!"
"Eipä oikein hyviä kuulu nyt tällä kertaa", vastasi Koiskanen, sytyttäen papyrossin. "Oltiin vähän liian iloisia tässä toisiltana ja ainahan vähän tuhmuuksia tulee tuosta juomisesta."
"Niin todella", myönsi Erik. "Minäkin join itseni päihin eilen, mutta en nyt taas maista moneen aikaan."
"Onko sinun isäsi nimi Antero Autio?" kysyi Koiskanen. "Tanakka, iloisennäköinen mies?"
"On", vastasi Erik hämmästyen, "kuinka niin?"
"Hän oli meidän seurassamme silloin. Saakelin lysti ukko, hahaha!"
Erik ei nauranut, hän kävi totiseksi; hän katsoi kysyväisesti Koiskaseen, aavistaen jotakin pahaa sanomaa.
"Hän oli tullut sinua tapaamaan, mutta kun olit poissa niin -- en tiedä miten hän joutuikaan meidän seuraamme. No, meitä oli yhdessä kuusi, seitsemän ukkoa. Isäsi oli iloinen kerran nähdä pääkaupungin elämää, kehui vähänpäästä olevansa 'kymmenen vuotta nuorempi' näin ylioppilasten joukossa. He veivät häntä ympäri kaupunkia ja kapakat katseltiin toinen toisensa perään. Johan minä useasti kehoitin lopettamaan ja menemään kukin kotiinsa, mutta eihän sitä otettu korviin ollenkaan. Ja Antero-ukko oli hilpeimmillänsä ja piti puheita joka paikassa. Yön selkään sitä mässäiltiin ja viimein tultiin hoilanneiksi vähän liian kovasti kadulla, poliisi tuli, minä ja pari kolme, joilla oli valkoset lakit, juoksimme heti paikalla pois -- yliopiston arvo vaati sen. Emme siis tiedä miten siinä oikein kävi, sen vaan sain kuulla kohta kun aamulla aukasin silmäni, että vei kuin veikin poliisi Antero-ukon putkaan, missä hän kai oli vieläkin. No, minä läksin sitten poliisikamariin tiedustamaan ja selvittämään. Totta se oli, isäsi oli ollut siellä, mutta mennytkin jo -- mennyt yhtäkyytiä pois koko kaupungista junassa kello yhdeksän, hahaha! kyllä hän mahtoi olla hyvin harmissaan. Poliisi oli luullut häntä erääksi Turpeenoja-nimiseksi kauan haetuksi henkilöksi. Poliisimestari itse oli kuulustellut häntä -- viimein saatiin käsiin joku porvari, joka tunsi hänet, ja niin ukko pääsi. -- No älähän ole sinä milläsikään, tapahtuuhan tuommoisia.--"
"Kyllä se oli hyvin ikävä tapaus -- hyvin ikävä tapaus", sanoi Erik, synkästi katsoen eteensä.
"Mitä vielä, eihän siitä tietoa tule sen laajemmalle", lohdutti Koiskanen.
"No ei vaan -- sanomalehtiin ja jokapaikkaan", sopisi Erik. "Saa--a!"
"Vielä mitä! Ole huoleti vaan. Minä käväsin täällä jo illalla -- minä pidin toverin velvollisuutena edeltäkäsin ilmoittaa sinulle siitä, ennenkuin kaupungissa --."
"Jaa, jaa, hyvä on", keskeytti Erik poiskääntyen.
"Ja sen kun olen tehnyt, niin sanon siis sinulle hyvästi jälleen tällä kertaa. Älä ole milläsikään, veikkonen --"
"Hyvästi!"
Koiskanen meni.
Erik istuutui nojaten pöytään ja varjostaen kädellä silmiänsä. Hän istui kauan liikkumatonna. Milloin nousi häpeän puna hänen poskiinsa, milloin kähisi kirous hänen hampaittensa välillä.
Erik Autio oli herkkätuntoinen, kunnialtansa arka. Tuo Koiskasen sanoma koski syvältä. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, kuta selvemmin hän kuvasi mieleensä miten isänsä oli häväissyt itsensä, sitä kovemmin sisunsa kuohui. Isänsä oli mennyt tiehensä, se nyt tosin oli hyvä. Mutta häpeänsä hän jätti tänne ja se oli lankeeva Erikin, hänen poikansa, päälle. Koiskanen oli aivan varmaan lauhkeimpaan karvaan kuvannut tuota yöllistä hälinää -- missä Koiskanen kyllä itse oli ollut päämestarina, tietäähän tuota hölöheikkiä, vaikka hän taas pääsi ajoissa piiloon ja nyt tekeytyy niin viattomaksi. -- Mitähän kaikkea ilkivaltaisuutta he tekivätkään -- heittivät ehkä akkunoita rikki, jonkun ruotsinmielisen akkunoita -- ja isänsä oli kai käsikahakassa oikein poliisien kanssa, ainahan hän voimiaan kerskaili kotonakin, kun oli hutikassa. Ja pahantekijäksi, varkaaksi, murhaajaksi kenties katsottiin häntä. Ja ihmisiä idästä ja lännestä tuotiin katsomaan, tunsivatko häntä. Äh! Mikä piru hänet tänne lennätti! Sanomiin se tulee, se on jo niissä, siitä ei ole epäilemistäkään. Päällekirjoituksella: "katumelske" taikka: "raivokas maamies" -- niin, taikka: "Turpeinen vangittu", kerrotaan koko juttu nimineen päivineen. Mitä ne ujostelevat mainitsemasta moukan nimeä! -- Ei, ei Erik enää uskaltaisi tuskin näyttää silmiänsä täällä, ainakaan ei niissä paikoissa missä ennen oli käynyt. Pilkallista naurua ja pistopuheita saisi hän nähdä ja kuulla jokapaikassa. -- Ja annappas kun kotiväki saa kiinni tuon uutisen: nuo hyvät juorukontit, vanha ryökinä ja piika, pian levittävät sen yli tään kaupungin-osaa --
Hän nousi kiivaasti ylös ja alkoi otsa rypyissä taas kävellä edestakasin lattialla.
Aika kului, piika oli pari kertaa käynyt kurkistamassa ovesta, oliko herra sisällä ja saisiko tulla huonetta siivoamaan. Erik seisahtui ja arveli. Hän ei uskaltanut mennä kävelemään, ensimmäisillä askeleilla voisi hän kohdata ihmisiä, jotka tiesivät tuota tapausta; hän ei uskaltanut jäädä kotiinkaan, kuka sen tietää, vaikka piika ja ryökinä jo olisivat kuulleet siitä -- hm! arvattavasti, hetihän Koiskanenkin sai kuulla. Piika ensimmäisenä rupeaisi tyhmyydessään tavoittelemaan.
Hän sieppasi viimein lakkinsa ja astui ulos. Varovaisesti vakoili hän pitkin katua. Vähän matkan päässä seisoi tyhjä isvossikka.
Hän meni sinne ja aikoi nousta troskaan.
"Minä olen tingattu, minä odotan", ilmoitti isvossikka, ja Erikin täytyi vetää jalkansa pois troskasta.
Äkkiä tuli ristikadulta pari ylioppilasta, he seisahtuivat kulmassa keskustelemaan.
Erik käännähti toisaalle kuin vihuri. "Niin, tuota tapausta siinäkin vänkytellään!"
Hän meni samaa tietä takaisin.
Mutta täältäkin tuli vastaan -- ja tuttuja -- lehtori Lönnbom, totta totisesti!
Hän poikkesi ristikadulle ja riensi eteenpäin, kiroten kun ei näkynyt isvossikoita missään.
Vihdoin viimein tapasi hän yhden. Hän ajoi Kaivopuistoon ja käveli siellä syrjäisimpiä teitä kaiken aamupuolta. -- -- --
Hän oli tyyntynyt, muuan ajatus oli iskenyt hänen päähänsä ja siitä hän piti kiinni kuin pelastuksesta.
"Mitä puhuivatkaan toverit tässä yhtenä päivänä, että minulla on setä täällä aivan lähistössä, vaikka en näy hänestä tietävänikään -- tehtaan haltija Ödeberg.
"Ödeberg, jaa -- nimen Ödeberg on setäni ottanut, ja rikas hän oli -- yhteen aikaan; olenhan minä monestikin kuullut hänestä puhuttavan kotona, vaikka ei juuri hyvää. Kyllä se on vaan sama mies, joka nyt on täällä tehtailijana. Sinne menen -- ei hän kovin sukumielinen taida olla, mutta jos ei hän ihan ulosaja, niin oleskelen hänen luonansa jonkun viikon siksi kuin nää huhut haihtuvat. Päätetty!"
Mutta päivällistä piti syödä ensin. Hän nousi Kaivopuiston ravintolaan, siellä häntä tuskin tunnettiin ja siellä kävi näin kevään alussa juuri joku vieras vaan silloin tällöin. -- Hän käski tuoda ruokaa itselleen ja käveli rauhatonna edestakaisin. Sanomalehtiin hän ei hirvinnyt vilaistakaan. Hätäisesti syötyänsä läksi hän heti hevosta tilaamaan matkallensa. Parin isvossikan kanssa puheli hän ensin. He sanoivat kyllä osaavansa Ödeberg'in tehtaalle, vaan eivät kuitenkaan ottaneet lähteäkseen näin huonolla kelillä, kun oli jäätikköä maantiellä pitkin pituuttaan. Hän meni siis kestikievariin ja sai sieltä hevosen.
Matkaa mahtoi olla noin neljä taikka viidettä venäjän virstaa. Kyytimies seisahutti portin edessä ja hyppäsi aukaisemaan. Tästä vei kartanoon suora, noin pari sataa syltää pitkä tie taikka lehtokujan tapainen, sillä sitä reunusti rinnakkaiset rivit lehtipuita, joista mitkä olivat täysikasvuiset, mitkä vasta-istutetut.
Erik piti parempana kävellä loppumatkan. Hän siis ei ajanut sisään, vaan maksoi ja lähetti pois kyytimiehensä.
Edessä oli loittoisalla ylänteellä koko joukko rakennuksia, jotkut tiilistä ja korkeilla savutorveilla varustetut, enimmät puuhuoneita -- kaikki kuitenkin vähänläntäiset näöltään. Höyrykoneiden surina kuului selvemmin ja selvemmin, ihmisiä hääräili ulkona ja kokonaisuus tarjosi taulun, täynnä elävyyttä ja liikettä.
Päästyänsä perille, katseli Erik kotvasen ympärilleen.
"Koko keinoilija hänestä on tullutkin, näen mä! -- Olenkohan minä ikänäni nähnyt häntä?" Hän haki muistissaan.
Muuan työmies läheni, lykäten tynnyriä käsikärryissä. Erik kysyi häneltä, missä herra Ödeberg'in asunto oli. Työmies viittasi yksikerroksiseen huoneukseen aivan vastassa.
Erik meni sinne. Noustavana olivat kaksipuoliset portaat, sieltä aukesivat kaksois-lasiovet tampuuriin.
Erikin heittäessä pois palttootansa, aukeni ovi vasemmalla kädellä ja kynnyksellä seisoi mies, jonka Erik heti arveli Ödeberg'iksi.
4.
Ödeberg ei ollut Erikin isän näköinen -- ja hänen herramainen vaatteuksensa teki eroituksen vielä isommaksi, mutta oli hänen kasvoissaan sentään sen verran sukulais-näköä, ett'ei Erik pelännyt erehtyvänsä lausuessaan:
"Tulin kerran tervehtimään setääni -- nimeni on Erik Autio."
"Ah! Terve tulemasta, terve tulemasta --" hän pudisteli Erikin kättä. -- "Iloista nähdä sinua, olen usein aikonut hakea käsiini sinut, mutta ei ole aika myöten antanut. Käy sisään!"
Astuttiin isonlaiseen huoneesen, joka kalastosta päättäen mahtoi olla samalla konttoon ja isännän tavallinen olopaikka. Ison italialaisen akkunan alla oli kirjoituspöytä, vieressä hyllyjä ja telineitä täynnänsä laskuja ja konttoorikirjoja. Sisempänä huoneessa taas oli mukavia sohvia ja nojatuolia, peiliä ja koristuksia.
Erikin huomio pysyi pääasiallisesti kuitenkin itse isäntään kiinnitettynä.
Ödeberg oli noin kahdeksanviidettä vuoden vanha, vaan niin hyvin säilynyt, että melkein olisi luullut häntä neljänkymmenen ikäiseksi vaan. Hän oli kaunis mies sekä vartaloltansa että muodoltansa. Kookas, verevä, julkinen; tukka enemmän tummanpuoleinen, edestä jokseenkin tuuhea, takana harvennut kaljupään kehäksi; silmät isot, iloiset, suu huuliparralla varustettu ja melkein aina kyynillisesti hymyilevä. Hän oli hyvästi, melkein keikarimaisesti puettu.
Hän käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, sekä sikareja että paperosseja.
"Oletteko kauan olleet tehtaanhaltijana täällä?" kysyi Erik.
"En vielä puolta vuottakaan täyteen. Viime syystalvena ostin nää rakennukset ja romukset."
"Niin, syyslukukautena en ollut yliopistossa, muuten olisin kai silloin jo tavannut setää."
"Heitetään ehkä pois tuo setänimitys", virkkoi nyt Ödeberg ja jatkoi vilkkaasti: "Olkaamme ystäviä eikä sukulaisia, se on paljon parempi. Sukulaisuudesta on, luullakseni, haittaa vaan tässä maailmassa."
"Jaa." Erik ei pannut pahaksi tätä. lausuntoa, joka ei kuitenkaan juuri imartelevainen ollut; hän muisti syyn tänne-tuloonsa. "Tosiaankin! Minä melkein luulen sitä samaa, minä olen kokenut --"
"Niin, oikein", keskeytti Ödeberg. "Emmekä me yksin ole sitä mieltä. Ruotsalainen tietää sananlaskusta että 'suku on pahin', saksalaisella on _Ge-schlecht_, se on: kaiken pahan yhteiskäsitys -- huomaathan --"
"Hahaha", nauroi Autio. "Aivan oikein!"
"Ja mitä tarkoitit puhuessasi kokemuksesta?"
"Minä aioin sanoa, että olen kokenut jotakin sinnepäin minäkin, ja aivan äskettäin. Sepä oikeastaan olikin syy siihen, että näin äkkiä ilmaannun teidän eteenne."
Ödeberg naurahti.
"Isä-ukko oli saanut sen valistavan ajatuksen päähänsä, että piti tulla tänne Helsinkiin --"
"Älä enää kerro", keskeytti Ödeberg nauraen; "minä tiedän tuon jutun alusta loppuun. Tänä aamuna kävin kaupungissa ja siellä sen kertoi eräs henkilö Sundberg'in kahvilassa."
Erik kävi totisen ja harmistuneen näköiseksi.
"Vai niin", lausui hän verkkaan, "niin no, arvasinhan minä, koko kaupunki siitä puhuu -- ja minä hänen häpeänsä kantajaksi!"
"No--oh! Nauroivathan ne vähäsen, mutta mitä siitä."
"Kyllä minun täytyy pyytää saada oleskella täällä maalla joitakuita päiviä, kunnes jonkun verran hälvenee tuo harmillinen juttu."
"Niin! Oleskele vaikka viikkokausia! Kerran tuottaa sukulaisuus vähän ilonkin minulle. Olkaamme iloisia vaan, ja nyt lasi sen päälle."
Hän oli mennä, mutta Erik pidätti:
"Ei minua varten tarvitse. En minä juo juuri mitään."
"Et juo, sanot", Ödeberg seisahtui keskellä lattiaa, "mikä goodtemplari sinä olet?"
"Melkeinpä olen miehiäni sen sorttinen. Sinisellä nauhalla varustettuna tulin pääkaupunkiin --"
"Hahhah! Vai sinisellä nauhalla? -- Älä hiidessä!"
"Mutta pois minä sen pistin, eihän sitä ajan pitkään niin peräti raitis voi olla -- ainakaan ei täällä."