Part 10

"Niin, emme suinkaan ilman sinua huoli täällä juoda juhnustella. Tytöt ja viini kuuluvat yhteen kuin -- hm! -- Viini menettää tulensa, kun tyttö on pois ja tytöllä on kaksinkertainen viehätysvoima, kun hän on Hebe'nä -- niin, Hellin."

Hellin hymyili, nousi tuoliltaan ja meni käskyä täyttämään.

"No, mitä nyt muuta sanot?" alkoi Ödeberg taas.

-- "Eikö se ole helkkarin hempunen tuo Hellin -- paljon parempi kuin koko Hedvig?"

"Voi pilkkaa, kurjaa pilkkaa", huoahti Erik, nyökyttäen päätänsä.

"Hahhahaa -- pelkäänpä että jo alat ajatella vaan paratiisin 'houria', ei meidän maalliset immet sinulle enää kelpaa."

"Minä en voi häntä nähdä --" alkoi Erik äkkiä.

"Ketä -- Helliniä?" kysäsi Ödeberg.

"Hedvig'iä en voi nähdä enää -- se on sanomaton tuska nähdä hänet toisen rinnalla -- sentähden pakenin tänne -- sentähden pyydän täällä vierasvaraisuutta vähäksi aikaa -- -- en minä kauan taida sitä tarvita."

"Hyvin mielelläni -- ole niin kauan kuin vaan tahdot. Kyllä sinusta vielä miestä tulee, eihän ihminen niin rutihulluksi voi mennä."

Hellin astui sisään, tuoden tarjottimella viinipullon ja kolme lasia.

"Saanko kaataa?" kysyi hän matalalla, vilpittömällä äänellään.

"No mitenkäs", vastasi Ödeberg, seuraten ihantelevilla silmillä kaikkia hänen liikuntojansa.

Lasit olivat täytetyt.

"Eläköön ilo vielä viimeiseen asti, kunnes hajoaa tää lahoava pallo", Ödeberg kohotti lasinsa. "Ilon malja!"

Ödeberg ja Hellin kilistivät ja joivat. Erik tietysti ei yhtynyt maljaan, hän istui paikoillaan ja valju pilkka-irvistys vivahti hänen huulillansa.

"Ja iloisten ihmisten malja!" Ödeberg kohotti uudelleen lasinsa vilaisten Erikiin. "Olkoon vielä viimeiseen asti oikeitakin ihmisiä tässä vanhassa, hassunsekaisessa yhteiskunnassa!"

"Ja Tuonelaan tuskaantuneet! Siihen juon", kavahti Erik vastaan, tyhjensi lasinsa yhdessä kulauksessa, tempasi hattunsa ja meni ulos.

Hellin nyrpisti nenäänsä ja heitti vallan vähän imartelevan katseen Erikin jälkeen.

"Koituva lappviikkiläinen", naurahti Ödeberg.

"Ei se kumma ole, että hän sai rukkaset", virkkoi Hellin. "Kuka hänen morsiamensa oli?"

"No olipa yksi, toiste kerron", vastasi Ödeberg ja veti nyt tytön viereensä istumaan sohvaan.

"Kilkkis! Hellin. Me kaksi tiedämme käyttää hyväksemme elämän harvoja ilon hetkiä, eikö niin -- voi kun tillä on nätti tuu", siperteli Ödeberg ja suuteli Helliniä.

Heliin hymyili heikosti.

* * * * *

Ulkona Erik marssi mäet ja männiköt.

Hän oli paennut Ödeberg'in turviin. Mutta Ödeberg tuntuikin nyt hänen mielestänsä melkein kuin ventovieraita, viholliselta. Vihollisia olivat kaikki ihmiset. Parhaalle entiselle ystävälle, isälle, äidille, hänellä ei olisi ollut muuta kuin tuima, torjuva käytös. Hänen surunsa, se oli ainoa kelvollinen kumppani, sitä hän kuljetti kanssaan joka paikkaan, sitä hän hoiti ja ravitsi, sitä hän kyseli ja tutkiskeli, sitä hän toisinaan tuuditti kuolonmietteillä, herättääksensä sen heti taas, tunkeaksensa taas sen sisimpiin sopukkoihin, alkaaksensa alusta taas. Ja itsensä-syyttämiset saattivat häntä toisinaan ääneensä tuskittelemaan ja raastamaan tukkaansa päästä.

Toivon kipinää ei missään. Musta, lohduton tulevaisuus ammotteli häntä vastaan. Hän oli osaton, ilman määrää, ilman yhteisyyttä minkään kanssa mailmassa taikka taivaassa.

Eikä hän parannut täällä. Päinvastoin. Enemmän ja enemmän hän vetäytyi pois kaikesta seuraelämästä. Useimmat atriat hän söi yksin kamarissaan. Yksinänsä kamarissaan hän ryyppi; ja väkeviä juomia hän sai tässä talossa runsaasti. Enimmät illat hän kellistyi täydessä puvussaan sänkyyn; nousi kurjana aamusella taas, ei huolinut pestä itseänsä eikä muuttaa vaatteita. Liassa ja laiskuudessa hän vietti päivänsä.

Ödeberg kartti häntä. Ei hän hulluin parissa huolinut olla, sanoi hän. Ja talonväki todella luuli Erikiä hulluksi. Piiat kammoksuivat häntä ja toivoivat hänen pikaista poislähtöänsä.

Nousevalla viikolla oli Ödeberg'in nimipäivä, jota aina vietettiin kestillä. Siitä ilmoitti Ödeberg Erikille, ja tämä päätti siksi mennä matkoihinsa.

* * * * *

"Hyvää päivää, Hedi!" tervehti Ödeberg, astuen sisä-ovesta Hedvig'in kamariin, pani pöydälle silkkihattunsa, koppa alaspäin, veti hansikkaan oikeasta kädestään ja kätteli Hedvig'iä.

Hedvig, joka hänen tullessansa lojotellen sohvannurkassa luki romaanikirjaa, mikä kuluneista kulmista ja ränstyneistä siteistä päättäen oli joku Zolan taikka Kock'in lainakirjastosta, laski kirjan syliinsä, nyykähytti päätään ja ojensi verkkaan kättänsä Ödeberg'ille.

"Mitenkä voit, 'ikävät on ajat ja päivät on pitkät', kai?" kysyi Ödeberg.

"Ikävä, ikävä -- mitenkä muuten", vastasi Hedvig ja haukotteli.

"Mammasi ei ole kotona, kuulemma; missähän se vanha tarhapöllö pöyhistelee taas?"

"Hän meni esplanaadiin kävelemään. Olisitteko tahtoneet tavata häntä?"

"En, en minä sentähden kysynyt. -- Parempi vaan ett'ei hän ollut kotona."

"Teillä on uusi piika taas, näemmä. Mistä tuommoisen löntterön löysitte?"

"En minä tiedä mistä hän lienee -- en minä ole pestannut häntä."

"Hm! Useimpa niitä täällä vaihetetaan."

"No, sinä olet rikkonut välisi Aution kanssa", virkkoi Ödeberg jälleen ja istuutui, pannen kyynäspäät pöydälle ja katsellen kadulla kulkijoita.

"Niin", vastasi Hedvig naurahtaen, "ja mitä siihen sanotte?"

"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Ödeberg välinpitämättömästi; "en siihen sano mitään. Ihmettelen vaan että niin kauan kesti ystävyytenne."

"Sitäpä nyt ihmettelen joka päivä itsekin."

"Ei hän juuri kovin miellyttävä mies ole, se täytyy tunnustaa."

"No ei, se olisi synti sanoa. Minä petyin hänen suhteensa ihan peräti. Mutta tavallisestihan kumminkin tuommoiset tyyneennäköiset, ujomaiset luonteet ovat kuin sammumattomat tulivuoret, kun viimein voittavat alaa. Tämä sitä vastoin oli sama tokero alusta loppuun asti."

"Ja nyt sinulla on luutnantti Juroff ongessasi", virkahti Ödeberg.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi kohta Hedvig hiukan punehtuen, ja rupesi oikeimmin istumaan.

"Hm tottahan minä tyttärestäni sen verran huolta pidän, että hankin tietoja hänen elostansa ja olostansa", vastasi Ödeberg. "Juroff kuuluu olevan rikas, ei hän hulluimpia rakastajia ole sinulle."

"Ja kaunis mies, vaikka pienenläntä. Oletko häntä nähnyt?"

"En, enkä ole utelias häntä näkemäänkään. Hoida sinä sitä asiaa yksin, se taitaakin olla viimeisiä täällä."

"Viimeisiä? Ettäkö minä menisin hänelle vaimoksi, sitäkö tarkoitat?"

"Ph, ethän todella niin hassuksi minua luule. Mennä vihille -- ja kahdeksantoista ikäisenä, kun ihanin ilon-aika avautuu -- sepä olisi verraton hairaus."

"Minä tarkoitin sitä, että ensi vuonna ehkä muutamme tykkänään pois tästä puuro-maasta. Kunhan voin välttää pakko-konkurssia vielä vähän aikaa, niin olen ajatellut keväällä myydä, vaikka polkuhinnastakin, kaikki nämä kiusalliset laitokset. Niiden kanssa en olisi pitänyt alkaa ollenkaan, en niinä sovellu semmoiseen ijankaikkiseen hommailemiseen kuin minkä ne vaativat antaaksensa täyden tulon. Sitten siirrymme suureen mailinaan, siellä saat kreiviä ja parooneja ja miljoonamiehiä -- heh! ylioppilasten ja luutnanttein sijaan. Siellä meille koittaa kultanen aika -- ja mamma jääköön --"

"Tänne, no se nyt tosin olisi hyvä", tokasi Hedvig. "Sitä juuri aioin ehdotella."

"Niin, ei hänestä kohta ole kuin varisten-peloittimeksi. -- No mitä muuten pidät minun tuumistani?"

"En vielä tiedä. Voivathan olla kyllä hyvät."

"Niin no, sitä minäkin", Ödeberg nousi ylös. "Ja nyt ehkä sietäisi lähteä taas -- on asioita kaupungissa parissa paikoin --" hän otti hattunsa ja kätteli kylmästi Hedvigiä -- "terveisiä mammalle -- eläkää iloisesti."

Hän meni ulos, seisoi vähän aikaa kadunkulmassa, heiluttaen keppiään ja käydä keikaili sitten tiehensä.

16.

Lämmin päivä oli päättynyt. Auertavalla taivaalla uiskenteli heleästi hohtavia pilven haituvia. Luonto lähti levolle, vereksenä ja tuoksuvana se oli kohta kasteen peitosta heräjävä uuteen ihanuuteen taas. Maantietä pääkaupunkiin vaelsi Erik Autio. Surkeasti muuttunut oli tämä mies. Hänen käyntinsä oli pikemmin vaapustelevan vanhuksen kuin parhaassa ijässään olevan miehen. Usein hän seisahtui ja tuijotti tylsästi eteensä. Kaunis hän ei ollut milloinkaan ollut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa vieläkin vähemmän miellyttävät.

Rappiolle joutunut, ruma äijä, ajattelivat nuotkin iloiset parit, jotka häntä vastaan tulivat, ja joitten iloiset puheet hetkiseksi vaikenivat, kun heidän silmänsä kohtasivat tuon vaalean, velton henkilön siivottomalla parransängellään ja huolimattomalla vaatetuksellaan. "Korviani leikkaa ihmisten ilo", mutisi Erik ja istuutui väsyneenä kivelle maantien varrella.

"Voi katalaa, tätä onnetonta elämää, tätä onnetonta elämää", huokaili hän. "Tämä onneton elämä. Kun tulisi sille loppu --"

Hän nojasi päätänsä käsiin ja ajatteli -- ajatteli sitä samaa, mitä hän tuhannesti oli ajatellut ja punniskellut.

Huokauksia ja kirouksia puhkesi hänen suustaan vuorotellen.

Viimein nosti hän päänsä.

"Niin semmoista viisautta siis olen hankkinut kirjoista ja elämästä, että nyt vaimon tähden menehdyn. Ph! Ödeberg'in viisaudet -- ojennusnuoranani -- mitä nyt siitäkään on. -- Pois mielestäni kirottu nainen!"

Hän pyyhkäsi otsaansa. Hänen hattunsa putosi maahan. Hän katsoi siihen väliäpitämättömästi ja sitten maantiehen kaupunkiin päin, arvellen menisikö eteenpäin vai pakenisiko metsiin kuin riivattu, pois ihmisten silmistä. Hänen katseensa verhottui, kääntyi kääntymistään taas sisäänpäin.

"Niin tällainen ihana oli sekin ilta, onneni viimeinen ilta, viimeinen ilta hänen kanssansa -- sitten minua odotti korkeimmat rakkauden ilot; -- kaunihimman kukkasen olisin saanut poimia -- ja minä hylkäsin sen, ja heitin toiselle.

"Voi hullu, voi mikä ääretön hullu olit, Erik!!

"Voi jos olisi kauhea unen-näkö vaan kaikki -- mutta niin ei ole, se on todellisuus, taipumaton, armoton todellisuus, jota mitkään kyyneleet, mitkään tuskan huudot eivät liikuta. Voi jos vuosilla jälellä olevasta elämästäsi voisit ostaa tuon yhden ainoan päivän uudesta elettäväksi -- mutta niin ei käy, se on vajonnut jo aikojen hautaan, mistä mikään voima mailmassa sitä enää ei saa takasin.

"Kadu nyt kun on myöhäistä, kadu nyt kun olet auttamattomasti hukannut onnesi. Elä nyt kurjuuttasi, parempaa et ole ansainnut. Punniskele uudelleen ja uudelleen miten sinun olisi pitänyt tehdä ja miten teit; elä uudelleen ja uudelleen mielessäsi koko tuon ihanan ajan, minkä hänen kanssansa vietit, tuo uudelleen ja uudelleen nuo tuhannet muistot raatelemaan sydäntäsi; vertaile millainen on elämäsi nyt ja millainen se olisi voinut olla, jos et itse -- _itse_, tahallasi, olisi sitä hävittänyt; ajattele sitä autuutta, mitä nyt toinen nauttii, koska sinä raukka et osannut sitä arvostella -- Voih, Herra laupias Jumala, tee loppu tästä tuskasta kohta, kohta --" hän löi epätoivossaan otsaansa.

"Hah hahaa, johan nyt lapsettamaankin rupeaa tietoviisasta. Pane kädet ristiin ja rukoile, silmät taivasta kohti, Jumalaan päin muka -- ehkä selkeästä taivaasta saat salaman lentämään päähääsi, -- Niin tuo Jumala ohjaa muka asiat kaikki hyvään päin lapsukaisillensa. Hän laittoi tuon raju-ilman, mikä minun elämäni hävitti. No miks'ei hän täytä tointansa salamalla, mikä naulaisi minut tähän paikkaan -- ha? -- Ei, kyllä se lähemmältä on tuleva."

Hän nousi ylös veltosti, otti hattunsa ja alkoi astua eteenpäin.

"Tee työtä", höpisi hän taas itsekseen, "ahkera työ haihduttaa surut, niin neuvovat muutamat houkkiot, joitten koko elämä ja sielu on kiintynyt näihin kurjiin jokapäiväisiin toimiin. Hyvähän niitten on sanoa, heitä ei ole vaivannut tämä helvetti sielussa, tämä kalvava mato, joka ei kuole, tämä tuli, joka ei sammu. Työ ilettää minua, sekavat aivoni eivät pysty vastaanottamaan mitään opintoa. Ruumiin ja sielun voimat ovat rauenneet. Kolmenkymmenen ijällä olen väsynyt, elämäänsä kyllästynyt ukko. Rauhaan, ikuiseen rauhaan, mullassa mätänemään, sinne toivon -- siinä unhotan, ja olen unhotettu, tyhjään mennyt, mistä milloinkaan en olisi pitänyt ilmaantua -- -- Upota viinaan surusi, sanovat toiset; no sitä neuvoa olen kyllä noudattanut, siksi kuin käteni vapisevat kuin vanhan akan ja koko mies on mennyt vielä kahta kurjemmaksi raadoksi kuin ennen. Ja olenko siitä iloisempi -- hah -- -- Ja onhan naisia mailmassa, muka. Yhden menetit, ota toinen. Niin, ota toinen hahhaa! Sinua Hedvig olen rakastanut kaikesta sielustani ja mielestäni, sinä olet ollut koko mailmani, sinä olet täyttänyt kaikki ajatukseni, sinun tähtesi olen unhottanut kaikki työt ja toimet, vanhemmat, ystävät, kaikki -- -- -- kauan, kauan epäilin, häälyin vuoroin pelossa ja toivossa, kadehdin, vartioitsin, koetin kaikella tavoin varjella itselleni kukastani, jännitin kaikki sieluni voimat miellyttääkseni sitä -- ja kas! palkinto oli lähellä, palkinto mikä voitti korkeimmatkin toiveeni -- jo avautui taivaan, seitsemännen taivaan portit -- ja miten loppui minun romaanini -- voi minua kurjaa, onnetonta elävätä --"

Ohkuen ja purren hammasta hän astui kaupunkiin, kävellen nyt kiivaammin. Sivu-menijöistä moni melkein seisahtui, kun tämä kulkija näytti niin kummalliselta. Hän heitti katsojaan kirouksen ja vihaavan silmäyksen, ja riensi eteenpäin.

Vihdoin hän pääsi kortteerinsa eteen, veti syvästi henkeänsä ja koetti antaa muodollensa tyyneen näön. Sitten aukasi hän kyökin oven.

"No Herra Jumala siunatkoon!" huusi Anna, joka askaroitsi hellin edessä, pyyhkäsi pikimmältä käsiään ja löi ne yhteen. "Viimeinkin näkee tohtorin taas. Mutta missä te näin kauan olette olleet -- ettehän toki ennen viikkokausia olleet poissa meiltä. Ja me kuin rouvan kanssa olemme kummastelleet ja arvelleet sinne tänne, -- Mutta oletteko olleet kipeänä, te olette todella oikein huonon näköinen --"

"En minä ole kipeä", katkaisi Erik ja koetti naurahtaa, mutta hänen naurunsa kaikui kuin hahatus haudasta. "Tuttavain luona kävin -- maalla -- en tullut siitä teille sanoneeksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun kamarini avain."

"Kyllä, kyllä", sanoi Anna, päästäen likaisen kyökki-esiliinan päältään. "Avaimen otimme korjuusen, kun ei teitä kuulunut. No nyt rouva ihmettelee ja ihastuu, kun saa kuulla, että viimein olette tulleet --"

Hän meni edellä, avasi Erikin kamarin oven ja astui hänen kanssansa sisään.

"Rouva on maalla hänkin", jatkoi Anna, "hän lähti Malm'iin asioille ja lupasi huomenna hyvissä ajoin aamupuolella olla kotona jälleen. Ja minä olin juuri menossa pois kotoa minäkin, kun tulitte -- tokko nyt tarvitsette mitään, tahdotteko illallista taikka teevettä taikka --"

"En tarvitse mitään", kiiruhti Erik keskeyttämään; "menkää vaan, hyvä Anna, niihin vaan tahdotte. Hyvästi vaan!"

"No mutta pitäähän kumminkin tehdä sija teille ennenkuin menen. Te näytätte kovin väsyneeltä."

"No tehkää, tehkää", joudutti Erik.

Ennen hän mielelläänkin oli puhellut ja laskenut leikkiä Annan kanssa, nyt hän olisi halusta nyrkillään lyönyt hänet lattiaan, niin kiusasivat häntä Annan pakinat.

"Mutta missä junassa tulitte, eihän se Pietarin juna vielä tullut" kyseli Anna.

"Tulin jalan."

"No Herrasen aika, jalan -- ja mistä asti?"

"Ei se kovin pitkä matka ollut."

"Vai jalan -- no ei se kumma ole, että olette väsynyt."

Erik rykäsi vihasesti.

"No nyt toki viihdytte täällä vähän aikaa taas -- eiköhän niin?"

"Niin, niin."

Anna katsahti tutkivasti tohtoriin, tämä tyly harvasanaisuus oudoksutti häntä. Mutta olipa tohtori jo jonkun aikaa ollut vähän kummallinen -- isoon aikaan hän ei ollut sellainen ollut kuin ennen -- ei niin nöyrä, -- ei niin puhelijas. Niin, se on aivan tosi. Ja mikä hänet on muuttanut? Melkeinpä arvaan -- olenhan kuullut yhtä ja toista. --

Anna pudisteli päätään ja jatkoi, nyt itsekseen puhuen, tointaan.

Erik viskausi raskaasti kiikkutuoliin. "No nyt olisi valmista", sanoi Anna ääneen. "Ja kosk'ei tohtori sano tahtovansa mitään illallista, niin sanon sitten hyvästi." --

"Hyvästi, hyvästi!" Anna meni ulos.

"Mene hiiteen!" mutisi Erik puhaten.

Hänen väsynyt silmäyksensä lensi ympäri huonetta. Siinä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Erik oli ollut järjestystä rakastava mies. Kirjat hyllyllä, kirjoitusneuvot pöydällä, pienet rihkamat toaletti-hyllyllä -- kaikki olivat somasti järjestetyt. Vaatteita oli tosin jäänyt esille viimeisiin aikoihin enemmän kuin tarpeen oli -- mutta ne oli Anna huolellisesti kääntänyt kokoon ja pannut päälletysten tuolille.

Erik huokasi. Se aika, jolloin hänellä oli halua työhön ja säännölliseen päivä-järjestykseen, se aika oli kuin vuosikausien takana.

Hän nousi nyt ylös ja meni sängyn luo, jonka yläpuolella seinällä riippui hänen ampuma-aseensa.

Hän katsoi niihin vähän aikaa miettivästi.

Ristiin riippui siinä hirvensarven haaroissa haulikko ja luotipyssy, keskellä revolveri, ja kaikenlaisia jahti-tarpeita ympärillä.

Hän otti revolverin alas, palasi pöydän luokse ja tarkasteli pistuolia ikkunan edessä. Hänen kätensä vapisivat ja värähtivät, kiroten viskasi hän aseen pöydälle.

Hän hoiperteli piironkinsa luo, veti ulos laatikon toisensa perästä, haki ja kaiveli niissä, kiroili ja pyyhki hien otsastaan. Viimein hän löysi mitä tarvitsi, pienen patruunilaatikon. Sen hän taas toi pöydälle, -- vaipui tuolille ja nojasi päätänsä käsiin.

"Mitä on tämä elämä", kuiskasi hän; "mitä on tämä elämä, että silmänräpäystäkään sitä säälisin. Mitä se tarkoittaa, tämä kummallinen olemus maan päällä. Ei mitään, ei niin mitään -- --

"Ja tuo leikkikuva, ihminen, olisi paras luonnossa, olemusten ydin! -- Kurjin hän on, sanon minä -- hän on osaksensa saanut sielun kärsimysten kalkin, tyhjennettäväksi viimeiseen pisaraan asti. -- Mato musertuu jalkani alla. Mutta kuka minut musertaa? Mitä vahinkoa minun kuolemastani olisi enemmän kuin tuon madon, minkä limaista raatoa tuskin huomataankaan? Onhan mailmassa matoja, onhan hulluja. Yksi enemmän taikka vähemmän, se on aivan yhdentekevää. -- -- Äkkikuolema on paras; miks'en minäkin sitä saisi? Ja miks'en itse saisi lopettaa olemusta, jonka olen havainnut erhetykseksi. Miksi tuomitsisin itseni odottamaan tiesi kuinka pitkällistä kamppausta tautivuoteella -- taikka hulluinhuonetta? Vai olisiko täällä enää mitään minua pidättämässä? Ei -- mennyttä on kaikki, apua en saa mistään -- korvausta en voi löytää siihen minkä hukkasin --"

Hän ummisti silmänsä ja harhaili vielä kerran kuvittelujen ilmoissa. Hän näki Hedvigin, rakastettuna, jumaloittuna morsiamenansa, hän palasi kotipitäjääsensä, syleili ilomielin vanhempiansa, joita hän viimeisiin aikoihin niin oli halveksinut, riemuiten esitteli hän heille ja siskoillensa ihanan Hedvig'insä, sopu ja ilo vallitsi ja oli nyt pysyvä ijäksi, kymmenkertaisella ahkeruudella hän ryhtyi opintoihin, muutaman vuoden perästä olivat tutkinnot suoritetut Jumalan avulla -- hm -- taas Jumala! Mutta eiköhän onnellisella ihmisellä ole Jumala -- hänen täytyy kiittää ja ylistää suuresta onnestaan. --

Kolkutus ovella.

Hän kavahti seisaalleen ja työntäytyi kiikkutuolin ja pöydän väliin peittääkseen pistuolin.

Anna taas astui sisään, ja jäi ensimmältä ääneti töllistämään tohtorin julmiin, vääntyneisiin kasvoihin.

"Suokaa anteeksi. Poissa ollessanne tuli teille tämä kirje; minä tapasin postiljoonin kadulla, hän antoi kirjeen ja minä pistin sen tämän hameen taskuun, ja sinne se olisi ihan unohtunut, ellen nyt olisi ottanut päälleni tätä hametta taas. Antakaa anteeksi."

Erik vastaanotti kirjeen, ja Anna meni tiellensä.

Kirje oli isältä, sen hän kohta näki.

Hän heitti sen avaamatta pöydälle. Mitähän siitä paremmaksi tulisi, jos sen lukisikin, joutavia loruja kotitaloudesta -- ja varoitus-saarnoja noitten vanhain yksinkertaiselta kannalta. Heikkona kajastuksena nousi hänen muistiinsa, että isä jossakin kirjeessään oli maininnut äidin olevan sairaana. Rakkauden hurmauksissa tämä tieto ei ollut liikuttanut häntä enempää kuin muutkaan asiat, mitkä Hedvigin kanssa eivät olleet yhteydessä -- niin, tämän edellinenkin kirje taisi vielä olla pöytä-laatikossa avaamatta, lukematta -- nyt hän muisti.

Verkalleen, ikäänkuin unessa kävijä otti hän kuitenkin kirjeen käteensä taas, ratkoi kuvertin ja silmäili sisällystä, -- jäähyväisiksi kodistansa.

Se oli sanoma, että hänen äitinsä oli kuollut. Edellinen kirje oli kutsunut häntä äidin tautivuoteelle, saamaan viimeiset jäähyväiset, viimeiset siunaukset. "Mutta sinä et tullut, sinä luonnoton lapsi", kirjoitti isä. "Sinä vaellat jumalattomain tiellä, sinä olet paatunut tylsäksi lihallisuuden orjaksi niinkuin opettajasi. Voi surua yhtäkaikki, että oma veljeni on viekotellut poikani, ei ainoastaan hänen vanhemmiltansa pois -- vaan pois Jumalasta; ja saattanut tielle, mikä vie iankaikkiseen kadotukseen. Eikö ole hitustakaan enää lapsellista rakkautta sinun sydämessäsi, hiventäkään enää jalompia tunteita. Käänny, käänny pois, poikani, jota minä ja autuas vainajani niin hellästi olemme rakastaneet. Se on minun viimeinen pyyntöni, se oli äitisi viimeinen huokaus. Niin, hän pääsi pois tästä murheen-laaksosta, missä hänen suurin, viimeinen katkera murheensa oli se, että ainoa poikamme meiltä meni hukkumaan mailman ja synnin pyörteisiin Jos et nytkään tule, jos et huoli osoittaa äidillesi viimeistäkään kunniaa -- niin mene, mene omia teitäsi, niinä kauhistun sinua."

Enemmän ja enemmän jäykistyivät Erikin silmät. Kirje putosi lattiaan. Liikkumatta, tunnottomana seisoi hän paikallaan. --

"Aah, ainoa auttajani --" puhkesi viimein tuskallinen huoahdus hänen suustansa; hän laskeutui tuolille, tempasi revolverin, latasi hirveällä kiireellä käänsi aseen kohti ohimoansa --

Pamaus, ja itse-murhaaja sortui kuin vyhti lattiaan, vetäen tuolin kumoon kanssansa.

Suonenvetojen käännähdys -- silmät aukenivat luonnottomasti -- viimeinen värähdys -- --

Erikin henki oli eronnut. -- -- --

* * * * *

Ja annas aurinko nousi ja valaisi kuollutta kamarissa. Lakastunut silmä joi häijästymättä sen säteitä. -- Veri-lätäkkö välkkyi lattialla.

* * * * *

"Katso tekoasi, sinä joka kerran olit veljeni", sanoi Autio-isäntä Ödeberg'ille Erikin paarien vieressä. "Sinä, juuri sinä, turmelit tuon onnettoman ja saatit tekoon, mikä katkasi häneltä mahdollisuuden päästä vielä Jumalansa armoon. Hänen verensä tulkoon sinun päällesi."

Ödeberg kohautti olkapäitänsä. "Sano mitä tahdot; en minä suutu enkä kaipaa sinun ystävyyttäsi. Mutta vastaanhan kumminkin vähän tuohon juhlalliseen tuomioosi -- täytyy vähän vastata arvoni kannalta. Erikin kuolemaan minulla ei ole vähääkään syytä, siihen on selvin todistus juuri hänen kuolemansa. Luuletko sinä tosiaan, että minun oppilaani olisi ottanut mailman murheet niin raskaiksi, että tuolla tavalla täytyisi niitä paeta. Pois se! vaikka mullin mallin menisi -- ihan minun edessäni, minua se ei liikuta. Meikäläinen ei kiinnitä mieltänsä mihinkään mailmassa -- vie kaikki, vähät siitä! Niin olen tyytyväinen rauhassani, aikanansahan pääsee tästä vanhasta mätä-pesästä.

"Muuten, mitäs suret, mistä sen tiedät vaikka poikasi olisi päässytkin sinne mihin hänet toivoit. Näet, nyt puhun teidän omalta kannaltanne. -- Syntiä tehdään joka hetki -- olisihan niitä vuosi vuodelta karttunut hänelle yhä enemmän vaan. Kelvollisempi hän siis oli Jumalallesi nyt kuin tuonnempana, eikö se ole aivan loogillista. Te vaaditte ennen kuolemaa kurssin parannuksessa ja elävässä uskossa -- mutta kuka tässä paranee, kuka uskoo elävästi, sanoppas se -- jotkut haaveksijat, joilta alinomaiset uskonnolliset mietiskelyt ja surut ovat vääntäneet mielen nurin niin että luulevat itsensä pyhiksi ennen aikojaan."

Autio kääntyi inholla Ödeberg'istä pois.

* * * * *

"Itsemurhaajana siis loppui tuo Erik, rakastajani", virkkoi Hedvig, haukotteli ja heitti pöydälle sanomalehden, josta oli lukenut. "Niin, niin -- ja eiköhän vaan ollut syynä siihen nuo rukkaset, mitkä hänelle annoin. -- Heikko sielu, huono mies! Ei hän parempaa ansainnut, tuo vitkallinen, saamaton sulhanen -- tomppeli, joka uskalsi minua niin solvaista, -- niin, niinkauan kuin muistan, enhän minä itse-murhaajaa suvaitse albumissani --"