Part 9

Eedit jäi yksinään miettimään, mitenkä hän parhaiten täyttäisi nämä hyvät aikomuksensa. Hänellä oli terästä tahdossa, selvä järki ja hän rakasti hellästi isäänsä. Kun hän kerran oli päässyt pahan perille, ei hän levännyt, ennenkuin oli sen syyt löytänyt ja sen parantanut. Liiaksi tottumaton kun hän omien sanojensa mukaan oli, oli hän tähän asti ainoastaan ikäänkuin aavistuksen tapaisesti tuntenut tuon pahan, mutta äskeisestä keskustelusta käytännöllisen ja samalla älykkään Marian kanssa oli hän päässyt asiasta jokseenkin selville. Mitä piti hänen ensiksi tehdä? Pitää huolta, että päivällinen valmistui oikeaan aikaan, sillä hänen isänsä oli usein valittanut ruokahalun katoavan kun sai kovin kauan odottaa ja jättävän jälkeensä ainoastaan kiusallisen hiukastuksen.

Eedit meni keittiöön. Sohvi oli kömpinyt vuoteelleen ja luki jotakin risaista romaania.

-- Kuuleppa Sohvi, virkkoi Eedit, kello on jo kaksitoista ja minä toivon päivällisen olevan valmiina kello kaksi tänään ja tästä lähtien joka päivä. Se on isäni tahto, sillä epäsäännölliset ruoka-ajat vaikuttavat häneen haitallisesti.

Sohvi tarkasteli ihmeissään nuorta emäntäänsä, kunnes vastasi nenäänsä nyrpistäen:

-- Ei sitä edeltäpäin voi mennä mitään lupaamaan, kaikki riippuu siitä, mitä milloinkin on tekemistä.

-- Mutta sinun pitäisi asettaa tekemisesi niin, että päivällinen valmistuu oikeaan aikaan.

-- Hyvä on neidin niin sanoa, joka istuu kirjojensa ääressä tietämättä vähääkään, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin päivällinen on pöydällä.

Eeditin täytyi itsekseen myöntää, ettei tyttö ollut niinkään väärässä, sillä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan, mitä siihen tarvittiin. Hän tunnusti sen suoraan ja sanoi levollisesti:

-- Kyllä se on totta, Sohvi, sillä en ole ikinä sellaista työtä tehnyt, mutta -- -- --

Hänet keskeytti Sohvi, joka noustuaan ylös viskasi kirjan pöydälle ja ärjäsi:

-- No olkoon neiti sitten hyvä ja käytelköön koneitaan ja kirjojaan, mutta antakoon minun rauhassa tehdä tehtäväni.

Mutta Eedit vastasi päättävästi:

-- Ei, Sohvi. Järkeni sanoo, ettei se ole mikään mahdottomuus, koskapa muissa perheissä on säännölliset ruoka-ajat ja niin meilläkin äitini eläessä.

Sohvi kohautti äkeissään olkapäitään voimatta käsittää, mikä nuorta emäntää oikein vaivasi, mutta Eeditin lujuus ja varmuus vaikutti kuitenkin sen verran, ettei hän enää uskaltanut antaa nenäkästä vastausta. Päivällinen oli todellakin pöydällä täsmälleen kello kaksi. Mutta millainen se oli? Paisti oli päältä palanutta ja sisältä raakaa, perunat kovia ja liemiruoka ei ollut vettä valkosempaa. Eedit pyysi isältään anteeksi sanoen sen olevan hänen syynsä, sillä hän oli kiiruhtanut sen valmistamista. Vanha professori joutui ihmeisiinsä, hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Eeditin syyttävän itseään tällaisissa tapauksissa.

-- Lienee turhaa ruveta Sohvin kanssa torailemaan, virkkoi hän, päätään pudistaen, hänellä on omat tekotapansa, ja joskaan ei se aina ole niin viisasta ja muille mieleistä, niin pahemmaksi muuttuu, jos pääsee suuttumaan -- olen sen havainnut.

Eedit oli vaiti, sillä hän ei tahtonut ennen aikojaan ilmaista aikomuksiaan, mutta päivällisen jälkeen meni hän uudelleen keittiöön.

-- Sinun tulee tarkasti varoa, että ruoka on kypsää, hyvä Sohvi, sillä on kovin epäterveellistä syödä palanutta tai kypsymätöntä ravintoa.

Sohvi suuttui silmittömästi.

-- Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva pöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se ollut valmista. Se on herrasväen oma syy.

-- Jospa olisit alkanut aikasemmin, huomautti Eedit.

-- Aikasemmin -- neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia ei paisteta kahdessa tunnissa.

-- No kuinka pitkä aika siihen kuluu?

-- En minä sitä niin tarkoin arvaa -- ei ole ollut aikaa kello kädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi kun valmistuu.

Eedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa, vaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan illalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua tieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa piippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä huoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua. Pöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä syyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä huonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä käsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä. Eedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: -- Pyydät tietoa pienestä tyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin antaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin että naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan surettanut, mutta lienen vanhanaikainen -- tytöllä on terävä pää, hän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on hänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa täyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka jo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle niin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun, melkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että -- -- -- Tähän loppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi, hän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes osannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet jo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut. Äidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden Eedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä huoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä surullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä oli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin runokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista uskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi keittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti toivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin, joita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja lauseita, kuten "hyppysellinen," "hiukan muskattia," "maun mukaan," y.m. -- Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja kuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on tieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten täsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien vuosien kokeilua ja kokemusta. -- Hän oli jo heittämäisillään kirjan pois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä. Se oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä ohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta oli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin "kuinka kauan," "kuinka paljon" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita tarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri tällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla paistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä aika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. -- Ahaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia liian myöhään -- siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän, että minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni häneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on todellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että ateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.

Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta, pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. -- Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta -- tuntui kuin olisi hän päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän jo oli ollut unohtamaisillaan.

Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen valmistamista.

-- Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.

-- Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

-- Vai niin, jahka vaan saan sen teurastajalta kotiin.

-- Pane sitten yllesi ja mene.

Sohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja ruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi juoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin pitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja laatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan järjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella, ja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet Beecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä St. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.

Sohvin palattua katsoi Eedit, että liha tuli pataan.

-- Nyt hiukan mausteita sekaan, huomautti nuori emäntä.

-- Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. -- Eikä niitä ollutkaan.

Turhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta noutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit selitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta ja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä vallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi sai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun kaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin huoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka sattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat pölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin, että hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi loukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa, oli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu oli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti asian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön hän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon menestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä kokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimein _täytyi_ voittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö kaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua pahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä ajatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä todellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.

Vaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan velvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.

16.

Mitä on minun tekeminen?

Ragnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä oli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla. Ja muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä vastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen huvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän joskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä ja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti karttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa, ehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan. Itseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista seurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Toisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa löytämättä puhjeta vaikerruksiin. -- Toivoisin olevani niin köyhä, että olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani ruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa kuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää voitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan tyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. -- Olenko valmis tulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten valmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.

Ragnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun kauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui aivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki Ragnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja uneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa huvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun tytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain levollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja mielistelyn puute.

Alituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan päässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista, että voitiin puhua raamatusta elämän "ainoana ojennusnuorana." -- Minä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut -- kuulen, näen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa liikuttaa.

Kuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: -- Tunnen väsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni, olosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi, etten tiedä, mitä minun on tekeminen -- vaan ehkäpä Jumala minua armahtaa. -- Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan voimaa sitä kulkemaan.

Eräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona, joka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois liitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa sohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän perheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja parvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan selville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti nuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita ryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään istui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan köyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan neuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän jollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä toivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi terveyttä.

-- Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet lääkäriä?

-- En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja sitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa vaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin ... nyyhkytti vaimo kumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.

Ragnhild tunsi syvää liikutusta.

-- Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon mielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt menen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu vanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä kyllä puolestani hankin.

Sairas kiitteli siunaten.

-- Tullessani takaisin tuon lääkärin kerallani -- hyvästi!

Kaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua, onnea, reippautta ja vapautta.

-- Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään katua alas.

Ystävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa sairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan Ragnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi erittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään korinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten palata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.

Kevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta jäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta, iloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa mukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa. Hän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää sairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi surullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:

-- Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon ihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa viheliäisessä kopissa -- ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla tarttuvaa.

-- Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja ravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.

-- No, niin -- olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld, sanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään sekä sen että viinin.

-- Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä opastamaan.

-- Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se tapahtuko useammin.

Kiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti Ragnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon homman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön viimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja äkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan hävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja, joilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.

Tultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä hetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä lämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän tarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut kuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti tehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt ja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita lapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä tekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä. Tyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen. Valtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär alkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni kuitenkin sanoa:

-- Lapsiraukat olivat niin repaleisissa ja huonoissa vaatteissa.

-- Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit istuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja paikata vaatteita.

-- Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja kunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan rasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.

-- Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili leski itse sinulle näitä satuja.

-- Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee hyvin vaivaiset.

Oo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. -- Se sopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin, mutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon pappiin -- käyt siellä niin usein.

-- Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö voi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä tarvitsematta sen puolesta -- -- --

-- Niin, niin -- tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja minulla on aivan toiset aikeet.

Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.

-- Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan, että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?

Valtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.

-- Sinä! huudahti hän.

-- Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän tarkoitukseen yllin kyllin.

-- Ja _sinä_ ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin _toimittaisit_ niitä tai antaisit leskelle rahaa?

-- Ei, ei -- minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä minä _teettäisin_ vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää aikaa.

-- En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.

-- Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä, jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani rahoja sirotellen.

-- En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi toiminta-alaa täällä kotona?

-- Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle, kun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?

-- Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan lapsiani -- siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö tällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.

-- Varallisuus ja arvo -- sepä se juuri on onnettomuus, virkkoi Ragnhild melkein itsekseen.

Äiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen järkensä.

-- Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on joutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.

Ragnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä vastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.

-- Sallitko minun ommella lapsille? kysyi hän hetken kuluttua.

-- En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se ei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se saattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi on se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun mielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen ohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään sovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja vaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny Noan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä tahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan rahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun käytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei sinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en luule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja sinä alat kirjailla.

Ragnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti todellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.

Tyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset auttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti katsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän ystävällisemmin:

-- Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta laupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset -- minulla on sinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika ruveta ajattelemaan sopivaa -- sopivaa naimista -- -- --

Ragnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos ikkunasta. Äiti jatkoi:

-- Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha tuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee -- -- tulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet liittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas. Siksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi, sillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen maatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin vieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.

-- Vielä useammin kylälle, huokasi Ranghild.

Tätä kuulematta jatkoi äiti:

-- Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää nuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko vielä häntä?

Ranghild katsahti hajamielisesti ylös.

-- Enhän minä ole häntä koskaan nähnyt.