Part 8

Viimeinkin saapui teatteriseurue. Se oli kehnonlainen, mutta paremman puutteessa otettiin se riemuiten vastaan. Useat kaupunkilaisista eivät milloinkaan olleet parempaa nähneet, ja ne, jotka olivat käyneet pääkaupungissa, katselivat vaihtelun vuoksi tällaistakin. Hildur oli tietenkin setänsä kanssa ensimmäisessä näytännössä. Seuraavana päivänä pukeutui tuo tuleva primadonna parhaaseen pukuunsa ja meni teatterin johtajan puheille. Täti Riika jätti hänet hyvästi kuin olisi hän mennyt vihille tai hautaan viety, setä Janne toivotti iloisesti onnea, ja pikku serkut seisoivat kauan portilla katsellen hänen jälkeensä. Hildurin sydän sykki sangen nopeasti hänen astuessaan ylös majatalon portaita, jossa johtaja asui. Ei hän ollenkaan peljännyt, ettei häntä otettaisi vastaan, sehän ei voisi tulla kysymykseenkään, mikäpä seura olisi niin järjetön, että työntäisi luotaan lupaavan kyvyn; mutta Hildur oli tottumaton puhuttelemaan vieraita henkilöitä ja siitä hän oli levoton, kuinka osaisi esiintyä edukseen. Hän koputti ovelle. Sisältä kuului naurua, miesten ja naisten ääniä, lasien ja kuppien kilinää, ja sakea tupakansavu levisi aina eteiseen asti. Vanha paksu herra avasi oven. Joukko ihmisiä tarkasteli uteliaasti Hilduria kiireestä kantapäähän. Hän saattoi töintuskin erottaa muutamia herroja ja naisia, jotka istuivat aamiaispöydässä tupakansavun täyttämässä huoneessa.

-- Mikä on neidillä asiana? kysyi paksu herra.

Hildur vastasi haluavansa puhutella herra johtajaa.

-- Vai niin, kyllä se olen minä, ehkä saan luvan pyytää neitiä astumaan tänne sisään. -- Hän osotti pientä huonetta salin laidassa. -- No, nyt voitte puhua.

-- Minä haluaisin teatteriin, virkkoi Hildur hiukan loukkaantuneena johtajan hänen mielestään liian vapaasta käytöksestä.

Pitkä "hm" tuli vastaukseksi.

-- Olen jo kauvan havainnut itselläni olevan taipumusta näyttelemiseen, jatkoi Hildur haaveellisesti katsellen ja nojaten arvokkaasti sohvan kulmaa vastaan.

-- Niin monet nuoret naiset kuvittelevat samoin, sanoi johtaja levollisesti, mutta koettakaamme, lukekaa minulle jotakin. -- Hän ojensi Hildurille kirjan, josta tämä luki kappaleen.

-- Eipä niinkään huonosti, katkasi johtaja, mutta melkein liiaksi pontta. Olkaa hyvä ja lausukaa jotain ulkoa, joku runo tai kappale näytelmästä.

Hildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös, asettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä "Emilia Galotti".

-- Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua, korkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin nuori vielä ja -- -- -- ei juuri -- -- -- no niin, saattaahan se olla. No entä huvinäytelmä?

-- Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen, ainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät taipumuksenikin.

-- Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori neitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja sivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos teillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista kamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te mahdollisesti saada -- kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte hänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä ja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos teillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen pois.

Syvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin. _Hänkö_ näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään vesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei olisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet hänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko teatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka hämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään, että tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat entiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi rehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus. Kuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki oli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä tuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista ja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta sellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi, että setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean laidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen kuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet hänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa ja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän ennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä tyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin, vaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.

Monien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur viimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan, että mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin oli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin askel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se, että katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä ollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin, ken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi sievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä kykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.

Hildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja loukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei yksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin setä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin menoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta ylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen muun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään. Viimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin täytyi peittää kauniit hiuksensa -- ainoa, mitä hänessä kaunista oli -- myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat juhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.

-- Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan, kun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja näyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi vavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa näytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo pysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle, kuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: -- Heittäkää herran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! -- Tämä närkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että hän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki suuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta lasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja häpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta onneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti tarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri, unohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko yleisön nauravan hänen tyhmistymistään.

Näyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi ja haukkui häntä aasiksi.

Hildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä sohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät hänessä.

Se oli Hildurin ensi askel näyttämöllä.

15.

Velvollisuus ja taipumus.

Eeditiä oli kohdannut paljon ikävyyksiä, jotka uhkasivat lamauttaa hänen tavallisesti niin reippaan mielensä. Lisäksi oli niiden joukossa sellaisia, joita hän ei arvellut voivansa poistaa. Jos se olisi ollut joku harvinainen sana, olisi hän etsinyt sen sanakirjastaan, jos se olisi ollut sekava lause tahi jotakin muuta vaikeatajuista ja käsittämätöntä, olisi hän tiedustellut sitä isältään taikka kirjoistaan, mutta ei -- vaan olivat ne noita kurjia jokapäiväisiä vastahakoisuuksia: pohjaanpalanutta velliä, nenäkkäitä palvelustyttöjä, siivottomia huoneita. Milläpä sitä auttoi? Ja miksi piti nuorta tyttöä, jonka päämääränä oli ihana, työläs lääkärinura, vaivattaman ja kiusattaman tällaisella? Mitä oli hänellä tekemistä elämän pikkuseikkain kanssa, ne sopivat paremmin naiselle, jolla on sekä halua että taipumusta sellaiseen. -- Tämänlaatuisia olivat ne valitukset, joilla Eedit oli huojentanut sydäntänsä ystävälleen Maria Stålelle, joka oli tullut hänen luoksensa iltaa viettämään. Samassa astui professori Berg sisälle puhtaaksi silitetty paita kädessä.

-- Hyvä lapsi, virkkoi hän lempeään tapaansa, tulenko kovin sopimattomasti? Tästä paidasta puuttuu nappi. Voisitko sinä auttaa sitä?

Eedit, joka jo ennestään oli nyreissään, rypisti kulmiaan, mutta kysyi kuitenkin ystävällisesti:

-- Isä parka, eikö sinulla ole toista paitaa?

-- On kyllä, mutta kaikista ovat napit irti. En olisi sinua vaivannut, mutta minun pitää pistäytyä hetkeksi kaupungilla.

-- Tulen heti ompelemaan sen, lupasi Eedit, olen pahoillani, ettei Sohvi ole pitänyt siitä huolta -- mutta se on nyt juuri hänen tapaistaan.

Professori poistui jälleen, ja Eedit rupesi hakemaan nappia laatikostaan, mutta ei löytänyt yhtäkään.

-- Ne ovat ehkä ompelupöytäsi laatikossa, huomautti Maria.

-- Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä ompelupöydänlaatikko, -- ja hän näytti joukon papereita ja kyniä, jotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.

-- Minä juoksen johonkin puotiin ostamaan tusinan nappeja, ehdotti Maria.

-- Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan, sillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee sen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.

Sohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi minkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.

-- Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen kuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.

-- Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta mielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin, vastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet ketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki tehty.

-- Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta nappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.

-- Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että minä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän ainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat ja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät, ompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen havainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä, että olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin -- olet sinä noin ihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä. Kuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu sinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen lisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?

-- Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä, miten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin erikseen, naurahti Maria.

-- Saatat ihmetellä minun mielenpurkaustani; mutta mieleni oli niin kovin alakuloinen ja apea, ja sinä tulit kuin käskystä saadakseni sitä sinulle keventää. Sillä miten lieneekään, olet sinä ainoa tyttötovereistani, jolle saatan ajatuksiani ilmaista, ja näissä asioissa pitäisi sinun olla oikea neuvonantaja.

-- Nuori olen neuvonantajaksi, mutta asetun mielessäni äitini sijaan ja ajattelen, kuinka hän sinulle vastaisi.

-- Oi niin -- onnellinen se, jolla on äiti!

-- Kenellä on äiti, sydämmellinen, mielevä äiti, niinkuin on minulla, äiti, joka ei ainoastaan anna neuvoja, vaan on itse elävänä esimerkkinä hyvään elämään -- hänellä on aarre, josta ei koko elinkautenaan voi kyllin kiitollisuutta osottaa. Vaan haluatko vastausta kysymyksiisi?

-- Haluan.

-- Ne olivat: eikö minusta jokapäiväinen työni tunnu ikävältä? Kuinka on mahdollista, ettei mieleni kokonaan kiinny niihin? Kuinka voin harrastaa kaikkea korkeata, jaloa ja kaunista mailmassa tuon yksinkertaisen jokapäiväisyyden ohessa? Ensiksi pitää minun ilmoittaa sinulle, rakas Eedit, että vanhempani ovat opettaneet minua pitämään velvollisuutta korkeana, jalona ja kauniina, ilmaantukoonpa se sitten lukemisessa, kirjoittamisessa, maalaamisessa, ompelemisessa tai keittämisessä, lastujen poimimisessa tai missä hyvänsä muussa.

-- Kaikki tuo kuuluu kauniilta ja oikealta, mutta eikö sinusta noita viimeksi mainitsemiasi velvollisuuksia voida pitää jokapäiväisinä ja halpoina senvuoksi, että alhainen, ymmärtämätön kansa niitä täyttää?

-- En tiedä. Jos asiata tyystin tutkii ja juuri korkeammalta näkökannalta, niin en luule niiden tulevan niinkään jokapäiväisiksi. Jos ajattelemme, mikä on tulos tämän työn uskollisesta täyttämisestä, mikä sen laiminlyömisestä, niin täytynee meidän käsittää niiden tärkeys. Terveys ja hupi -- eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Mutta mitenkä niiden käy, jos ateria myötäänsä valmistetaan huolimattomasti ja epäsäännöllisesti? Ajattele, miltä maistuu ruoka, pohjaanpalanut tai muuten onnistumaton ruoka -- sinä, joka olet tutkinut ihmisruumista ja siihen kuuluvia asioita, ymmärtänet sen hyvin.

-- Aivan niin. Olen toisinaan ollut ihan epätoivoinen niiden todellakin murhaavien aterioiden takia, joita Sohvi usein meille valmistaa. -- Maria jatkoi:

-- Jos taas otamme huomioon kodin ulkonaisen järjestämisen, niin tiedät hyvin, kuinka puhtaus, ilmanvaihto ja kohtuullinen lämpö ovat terveydelle välttämättömiä.

-- Tiedän kyllä.

-- Hyvä. Se oli siis herra tohtori, joka vastasi näihin kysymyksiin, sillä ne koskivat terveyttä. Mutta tiedän sinussa myöskin olevan kylliksi naisellisuutta rakastaaksesi somia, eheitä ja siistiä vaatteita, olkootpa ne sitten omiasi tai lähimmän ympäristösi.

-- Aivan varmaan, ja on todellakin menettämäisillään kärsivällisyytensä, kun tahtoessaan muuttaa puhtaan kauluksen havaitsee laatikkonsa tyhjäksi, taikka niinkuin isä raukka äsken, on ilman nappeja ja nauhoja.

-- No niin. Myöntänet niin muodoin näiden seikkain tärkeyden?

-- Myönnän tietenkin. En ole todellakaan ennen tullut ajatelleeksi näitä asioita tältä näkökannalta, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Mutta Maria -- -- koska kerran on olemassa erilaisia luonnonlahjoja ja erilaisia taipumuksia, pitäisi jokaisen saada mielensä mukaan niitä noudattaa, sillä yhtä hullunkurista, kuin olisi panna Sohvi tutkimaan fysiologiaa ja lääketiedettä, yhtä ankaraa ja naurettavaa on vaatia, että minä käyttäisin kallista aikaani keittämiseen ja ompelemiseen. Se on vakuutukseni. En ole niin itserakas, että luulisin mailman siitä kärsivän, jos minusta ei tulisi lääkäriä. Mutta, Maria, enhän voi sille mitään, että mieleni palaa juuri tällä alalla vaikuttamaan, ja tunnen kykyni vievän juuri tälle alalle eikä millekään toiselle. Siitä asti kuin olen ajattelemaan ruvennut, olen tätä halunnut. Olen ajatellut, kuinka vähän löytyy lääkäreitä esim. maaseuduilla, olen ajatellut kaikkia niitä kärsiviä ja vaivaisia, joiden tuskaa voisin keventää, ja ennen kaikkia olen ajatellut naisia, joiden olisi helpompi nais- kuin mieslääkäriä puhutella. Olen kuullut isäni sanovan, että tuhansia naisia kuolee lääkärin hoidon puutteesta. Kun minulla kerran on taipumusta, halua ja kykyä sekä hyvä tilaisuus lukea isäni johdolla -- niin miksen sitä tekisi? Jos taas ottaisin tehtäväkseni kodin hoidon ja järjestämisen, niin ei minulle jäisi hetkeäkään opintojeni jatkamiseen.

Eedit puhui tulisella innolla. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, ja hän odotti nyt vastausta kaikkeen tähän. Maria oli kuunnellut häntä hartaasti. Hän istui pää kättä vastaan nojautuneena ajatuksissaan. Viimein virkkoi hän:

-- En oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata ja millä tavoin tämä epäkohta olisi poistettavissa, sillä en ole itse siitä kärsinyt. Mutta sanon kuitenkin, kuinka asia minun mielestäni on käsitettävä. -- Jos tämä mailma olisi täydellinen, ei epäkohtia olisi ollenkaan olemassa, mutta olojen nykyisellä kannalla ei muuta voitane kuin pyrkiä oikeaan, ja missä sekin on mahdotonta -- tyytyä siihen, mitä ei muuttaa voi. Jos löytyisi täydellisiä palvelijoita, sellaisia, jotka jo syntyessään olisivat kyvykkäitä ja taitavia ammatissaan, siistejä, rehellisiä ja ahkeria -- silloin ei mikään olisi luonnollisempaa, kuin että he ilman tuskaa ja suuttumusta pitäisivät huolta taloudesta, ja sinä saisit häiritsemättä syventyä lukuihisi, aina olisi kauluksesi puhtaina, ruokasi hyvin valmistettua ja napit isäsi paidassa. Mutta sellaisia palvelijoita on harvassa. Ja minkätähden? Sentähden, että ihmistä ei ohjaa vaisto, vaan tarvitsee hän oppia ja harjoitusta. Mutta kuka häntä opettaa? Monella on ollut ymmärtämättömät vanhemmat, toisilla ei ketään, joka olisi heistä huolta pitänyt, toiset ovat saaneet tyytyä kehnojen, mielettömien emäntien hoitoon. He ovat kasvaneet ilman rakkautta, ilman hoitoa ja kasvatusta. Voimmeko vaatia heiltä täydellisyyttä? Ja sitte huomattakoon erilaiset luonnonlahjat. Sillä ethän kieltäne, hyvä Eedit, että nämä, kuten sivistyneetkin ihmiset, ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Jotkut ovat erittäin oppivaisia, ja luonnostaan siistejä, herttaisia ja ahkeria, toiset taas kaikkeen tähän mahdottomia. Kukapa takaa, vaikka Sohvista olisi tullut taitava lääkäri, jos vaan olisi saanut opetusta, vaikka hän yhtä vähän kuin sinä kykenee paikkaamaan ja keittämään.

Eeditin silmät ensin suurenivat, mutta hän sanoi sitten nauraen:

-- Sinä et ole niinkään väärässä. Kukapa olisi tutkinut tyttöraukan luonnonlahjoja, olosuhteet ovat tehneet hänestä palvelijan.

-- Niin. Mutta se ei silti ole mikään puolustus hänelle, sillä kunkin kohdaltaan on täytettävä ne velvollisuudet, jotka hänelle kuuluvat. Mutta se seikka saattaa häntä enemmän puolustaa, ettei hän ole saanut opetusta näissä toimissa ja että hän on liian nuori hoitamaan taloutta, missä emäntä istuu lääketiedettä tutkimassa.

-- Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi autettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista kirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään kotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä selvänä?

-- Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja siunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti saisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä ja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät hänestä huolta ja hoivaa.

-- Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata tapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä lukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista tuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut kärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen tähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni noudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet. Luontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat harrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni pakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin -- lisäsi Eedit miettiväisenä -- kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua opinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani, niinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta varten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin olla lähimmäisilleni hyödyksi.

-- Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi Maria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu, ettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut. Jos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?

-- Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin Sohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se on onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella ja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen asiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma ajatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos sinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle järkeviä neuvoja.

-- Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi, etteivät kotiaskareet ole "jokapäiväisiä ja ikäviä" taikka vähäpätöisiä.

-- Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät ole, sen hyvin ymmärrän.

-- Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin tuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei sinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät, riistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi. Mutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja jonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.

-- Sitä tahdon muistaa.

-- Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut. Hyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini asiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän sitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon keksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan nuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu "tuhlata aikaa lukemiseen." Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen ja keittämiseen.

-- Ja lukuhalu piti hänen tukehuttaa! Ja nyt hänestä on tullut taitava emäntä, ja on hyvin hoitanut ja kasvattanut monet lapsensa. Kuinka se kävi hänelle mahdolliseksi?

-- Täytyi, ystäväni -- hänen oli mahdoton ajatella, että hän saisi seurata taipumustaan, ja hänestä oli aivan luonnollista, että hän niinkuin kaikki muutkin tytöt auttoi äitiä kotiaskareissa. Mutta onneksi sattui hän rakastumaan sivistyneeseen ja oppineeseen mieheen. Äidin jouduttua naimisiin käytettiin ensimmäiset vuodet, jolloin kodinhoito ei vielä vienyt paljon aikaa, kirjatietojen kartuttamiseen. Isä valitsi sopivia, opettavaisia ja sivistäviä kirjoja, joita sitten yhdessä lukivat. Äiti kun oli hyvin tottunut taloutta hoitamaan, osotti kaikki tarkoituksen mukaiselle kannalle, joten häneltä riitti aikaa lukuihin. Koko tuona aikana, olipa hänellä kuinka paljon tahansa työtä, ei kulunut päivääkään, jolloin hän olisi ollut lukematta -- jos hän ei ennättänyt muulloin, niin ainakin illalla pienten rauhanhäiritsijäin mentyä levolle. Ja äiti on opettanut meidätkin niin, että jaamme aikamme ja harrastuksemme opintojen ja käytännöllisten askareiden välillä. Hän on kehittänyt meitä kummallekin taholle ja tutkinut lahjojamme, niin ettei mikään tulisi laiminlyödyksi tai tukahutetuksi. Jos minussa on harrastusta kaikkeen mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, kuten äsken lausuit, niin on se vanhempaini ansio, jotka ovat tämän harrastuksen osanneet herättää ja keskusteluillaan ja ajatustavallaan minuun vaikuttaneet.

-- Hyvästi vihdoinkin, Eedit.