Part 7

-- Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista lukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota et luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei mikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos se kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani. Eikö niin, äiti?

-- Aivan varmaan, rakas lapsi.

-- Ikävintä on elää erotettuna armaasta äidistäni.

-- Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä äidillisen ystävän.

Oli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun ja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla muistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan nykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen, liiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi lempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain kanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen, että hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen oppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat liian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain tulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin elämän huolia ja -- ostaa itselleen uuden piaanon.

Rouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen lähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt Fannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan tuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä kehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen, jonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne ja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka talven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn hoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja Fannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä matkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.

-- Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman asunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin konsertteihin -- me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän vakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme puolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.

Niin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri, ennenkun hän takaisin palasi.

13.

Liinan koti.

-- Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen tullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen, enkä aio luopua päätöksestäni.

Rouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän puoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:

-- Sinä et pysty tähän työhön, et ole koskaan ennen sitä tehnyt.

-- Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti Liina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?

-- On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin tällaiset tehnyt.

-- Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni saakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta kun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä suostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella kummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet aion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen toimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi, niinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta paitojen paikkaamista, ruuan valmistamista -- sitä luulen kyllä oppivani.

-- Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet tuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua täysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.

-- Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. -- Ja Liina hypähti kuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan taakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille. -- Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta uskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.

Tuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin viisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia. Äiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin katsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että paita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. -- Hetken kuluttua astui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle ilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä ryhmää.

-- Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin, eikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!

-- Niinpä vaan -- paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään nostamatta.

-- Ja mihin ovat kutrisi kadonneet?

-- Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että pitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön vakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.

-- Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla valloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä suurin ihaile.

-- Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi työnsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän isänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että kevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.

-- Kas noin, se on minun mieleistäni! huudahti isä ihastellen tytärtänsä. -- Äläkä sinä, äiti, aseta verkkoja ja siteitä tytön tukkaan.

-- Isä kulta, minä vaan tein pilaa Liinasta.

Liina nauroi iloisesti ja juoksi äidin luo ollen tukehduttamaisillaan hänet suudelmiin.

-- Sinä olet parhain äiti mailmassa ja senvuoksi ansaitsisit paljon paremman tyttären.

-- Hyvä tytärhän minulla onkin, riensi äiti vastaamaan katsellen hellästi rakastettua lastaan.

-- Ja nyt on paita valmis -- ei siitä ainakaan enää monta pistosta puutu. Olen istunut paikallani ainakin koko puoli tuntia ja tarvitsen niin muodoin liikettä. Vai kuinka, isä?

-- Tietysti. Mene noutamaan niityltä kotiin Polle, minä lähden ajelemaan pariksi tuntia.

-- Kyllä, isä, lupasi Liina, sieppasi hatun päähänsä ja lennätti ulos. Ovella pyörähti hän ympäri. -- Lepää sinä vaan, äiti, kyllä minä palattuani paikkaan lopunkin.

-- Hyvä, hyvä, vastasi äiti, otti Liinan työn ja purjettuaan kurttuisen paikan ompeli sen uudelleen.

-- Tyttö on sentään jo seitsemännellätoista, lausui hän päätään pudistaen.

-- Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on iloinen ja reipas -- muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet apua, ota ompelija.

-- Ei ollenkaan senvuoksi, vaan hänen itsensä tähden.

-- Hänen itsensä tähden en muuta toivo, kun että saa olla rauhassa.

-- Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja vapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä samaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi velvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli tasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli vanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava, ettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan niin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit Berg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, -- niin mitäpä siitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas hänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu. Äiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina kykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää. Ja isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut kärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että hänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat vanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit. Mitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on käynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä hameita.

Liina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa kukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että vanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain tavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi voinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi, itserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli luonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati omaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä ollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut _oman_ tahtonsa esille, vaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut vakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä, että hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia. Laulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen, eikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia toimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen vapauden iän kaiken kestävän? Jollei -- oletko valmis oikealla tavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?

14.

Ensi askel.

Rehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan näyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut joku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin hänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä taloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä kasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä ollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo syntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja iloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä, niin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien, mutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli hyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.

-- Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa. -- Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin tällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli vaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan tällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin sellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi osotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin että häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin. Illoin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan, sai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä jaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin siroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka valssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui ja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin kaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän lausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika tädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille ja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa. Setä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan kertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista, eikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan tai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että hän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä niinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa hän itse siitä huomautti sanoen: -- Etkö tahtoisi kuulla runoja? tahi: -- Tanssinko ma sinulle? -- Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi hän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta, mutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen kehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen loistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin oma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne vain "käsityöläistaimia", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi siksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia. Huonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä, että kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja, joka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi "puhua sujuvasti saksaa". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä ihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota lukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin että opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan tavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja ja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei maantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti miellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin, jotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin hämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista taikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin ulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa. Kun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa täysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi, valmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren elämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai suurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin häneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin, vieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita, kiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä hänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen lukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.

-- Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi luokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.

Hildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta -- hän ei ollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.

-- Mutta setä, minä en enää tahdo käydä koulua, ankkasi tyttö.

-- Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun, tiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.

Nyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut noudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan mikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki tarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja sitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan suosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.

-- Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo neljätoista vuotta.

-- Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä kiivaasti.

-- Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur loukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.

-- No, no, niin -- sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen mies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut ainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin hienoja tapoja.

-- Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur mairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.

-- Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain ihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. -- Enkä ole toki ollut kirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla kaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin käsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin käydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin aina kuin luontokappale. -- Hildur aivan ällämystyi tällaista asian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta imartelustaan.

-- Mutta setähän ei ole käynyt koulua ja on kuitenkin kaikin puolin kunnon mies, jatkoi Hildur itsepintaisesti.

-- Kunnollinen ja oppinut ei ole samaa, huomautti setä, ja sitäpaitsi olen minä vasta vanhana hankkinut sivistykseni, mutta sinun tulee tehdä se nuorena. Isästäsi olisi voinut tulla pormestari taikka mikä muu hyvänsä, ja älköön kukaan pääskö sanomaan, että sinut on huonosti kasvatettu.

-- Sitä ei voikaan kukaan sanoa, olenhan käynyt neljä vuotta koulua, osaan saksaa, ranskaa, maantiedettä, historiaa -- kaikkia, mitä tarvitseekin osata. Kuulithan setä, kuinka minä joku päivä sitten puhuin sen saksalaisen posetiivinsoittajan kanssa.

-- Niin, niin, kyllähän sinä oppinut tyttö olet, mutta laajempi tietokaan ei ole haitaksi.

Nyt tuli Riika täti kutimineen sisälle.

-- Täti kulta, sano sedälle, ettei minun enää tarvitse käydä koulua.

-- Varjele, hyvä lapsi, huudahti hyväntahtoinen rouva, setä ei tahdo kuulla siitä edes puhuttavankaan.

-- Mutta nyt kuluttaa setä niin paljon minun tauttani -- mitä jää sitte serkuille, pisti Hildur kekseliäästi väliin.

Tämä kosketti arkaa kieltä Riika tädin sydämmessä, mutta tuo hyvä eukko oli mieleltään jaloin ja parhain ihminen mailmassa.

-- Serkut, rakas Hildur, sanoi hän vaatimattomasti, eivät tarvitse niin paljon oppia ja tottahan sitä silloinkin keino taasen keksitään. Setä kyllä meille rovon hankkii, lisäsi hän taputtaen ukkoaan leveälle olkapäälle.

-- Siitä saatte olla huoletta, ylvästeli setä. Janne Janson ei vielä hetikään herkeä toimistaan, kyllä sitä riittää ryysyä meidänkin ympärillemme. Voit suruti jatkaa kouluasi.

-- Sinä olet kiltti tyttö, kun muistat noin meidän lapsiamme, päätteli täti liikutettuna, mutta mene sinä vaan kouluun. Suon kernaasti sinun oppivan, olet aina tuottanut kunniaa perheellemme.

Mutta nyt puhkesi Hildur kyyneliin. Hän ei jaksaisi enää lukea, hän oli usein niin väsyksissä ja luuli rintansakin olevan heikon, opettajat menettelivät väärin, rankaisivat häntä syyttömästi, häntä jo hävettikin käydä koulua, kun oli niin pitkä ja herratkin puhuttelivat häntä neidiksi ja tanssittivat häntä ja Lundströmkin -- setä Jannen vanhin sälli -- oli sanonut, että hän pitkissä hameissa näyttäisi aivan täysikasvaneelta.

Setä ja täti eivät voineet nähdä Hildurin itkevän. Täti kammoksui jo pelkkää ajatustakin, että Hildur saisi keuhkotaudin, ja setä vannoi vahvasti, että opettajat etsikööt kouluunsa muualta oppilaita, jos aikovat Hilduria rangaista, ikäänkuin ei hän olisi oppineempi kaikkia muita tyttöjä, hän, joka kykeni lausumaan runoja jo aikoja ennen kuin osasi edes sisästä lukea. Hildur lakkasi itkemästä. -- Minä osaan ulkoa koko ihmiskunnan historian, kerskasi hän, setä voi kysyä mitä kohtaa tahansa.

-- Sen kyllä uskon, tyttöseni, myönteli setä hieroen tyytyväisenä käsiään, ja kun asiaa tarkoin harkitaan, olet sinä näinä neljänä vuotena oppinut yhtä paljon, kuin muut tytöt kahdeksana.

-- Niin, Hildurhan on aina ollut hyväpäinen tyttö, säesti täti Riikakin, ja kun täällä on käynyt teatteri, on hän kertonut minulle koko kappaleen ja näytellyt kaikki osat yksinään, niin että oli kuin olisin ollut teatterissa katsomassa, vaikka istuin kotona.

-- Niin, tietääkö täti, että minäkin rupeen näyttelijättäreksi, virkkoi Hildur.

-- Sitä sinä et tee, sanoi setä Janne jyrkästi ja täti lisäsi huolissaan:

-- Ethän sinä sitä tahdo, lapseni, tuommoiset komeljantit eivät koskaan ole oikein rehellistä väkeä.

-- Enkä minä ole tuhlannut rahojani sitävarten, että sinä ilvehtisit teatterissa muiden ihmisten ilonpidoksi, jatkoi setä.

-- Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee paikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä taikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita ja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur innoissaan.

Setä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa totutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet näyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä kehotti häntä alituiseen "sivistämään itseänsä", ja Hildur totteli häntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita, mitä käteen sattui, ensin kaikki "kaapin päältä", ja luettuaan niitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän tuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli hyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. -- Se on oikein, tyttöseni, tapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita kutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: -- Se tyttö lukee kuin hevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia hänelle kunnon mies.

-- Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi Riika.

-- Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi voinut tulla pormestari.

-- Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti Riika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.

-- Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä puuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.

-- Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka apteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.

-- Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen pitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos Cederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä kevännä.

-- Mutta käyköhän se päinsä?

-- Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille, ottakoon hän vaan tytön vastaan.

Täten tuli Hildur "parempain ihmisten" seuraan. Häntä ei tosin kovin paljo muistettu hienoimmissa kutsuissa, mutta niin pienessä kaupungissa kuin X ei ollut vaikea päästä "hienojen" piiriin. Hildurilla ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttuja. Ne nuoret tytöt, jotka kuuluivat huonekalutehtailijan seurapiiriin, olivat hänestä liian sivistymättömiä, niin että hän tuskin suvaitsi heitä puhutella. Hänen koulutoverinsa taas eivät hänestä suurin välittäneet. Yleensä pidettiin Hilduria eriskummallisena, ja usein ei muuta tarvitakaan kuin tämä maine, niin nuoren koulutytön kumppanit häntä arasti karttavat. Lisäksi oli Hildur jossain määrin itserakas ja luulevainen, joka sekin osaltaan esti häntä saamasta ystäviä. Näin oli asian laita rippikoulun jälkeen. Hildur eli teatteriunelmissaan ja suunnitteli tulevaisuuttaan tuhansille tahoille. Hän odotti odottelemistaan kiertelevää teatteriseuruetta kaupunkiin tulevaksi, missä se oli luvannut antaa muutamia näytäntöjä. Setä ja täti olivat jo aikoja sitten taivutetut. Sedän pää oli aivan pyörällä ihastuksesta, kun hän ajatteli Hildurin loistavaa tulevaisuutta, kuinka tämä esim. esiintyisi hovissa ja setä Janne saisi vapaapiljetin hoviteatteriin ja näkisi veljentyttären ruhtinasten ja prinssien rinnalla. Mutta täti Riika, hän huokaili surusta. Sillä hän ei päässyt varmuuteen, oliko nyt oikein kunniallista olla komeljattina; mutta hän pani kuitenkin kuntoon Hildurin vaatteet ja katseli hartaasti kädet ristissä tytön "opinnoita" kuvastimen edessä, kun tämä opetteli luomaan lumoavia silmäyksiä, vääntämään käsiään tai muuta sellaista, jonka luuli kuuluvan murhenäytelmän alaan. Pikku serkut, jotka luonnollisesti myöskin olivat kuulleet puhuttavan Hildurin tuumista, katselivat häntä uteliaina ja kertoilivat toisilleen, kuinka Hildur serkku seisoisi päällään, söisi tappuroita ja kuinka hän sitten lautanen kädessä kulkisi ympäri keräämässä rahaa, jolla hän ostaisi namusia heille. Niin olivat he asian ymmärtäneet.