Part 6

Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista. Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava, hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä. Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus, jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa, yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu, hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja -- niitä hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä -- sen tunsivat kaikki nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö, ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen tavoin. -- Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M--. Alice sen huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä silmäyksistä. Luutnantti M-- oli viimeisissä tanssijaisissa luullut kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen, miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle, oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran joutui luutnantti M-- leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.

-- Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.

-- Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.

-- Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka yhtenään teitä kursastelee.

Alice nauroi sydämmellisessti: -- Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle isoisäksi.

-- Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille, jotka teitä lähentelevät.

Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä sanoja, virkkoi: -- Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän vuoreen kadonneen.

-- Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.

-- Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.

-- Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin -- --. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin kuiskaten: -- Minulla on hyvä muisti.

Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota. Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän mietiskeli vain itsekseen: -- Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on minun, minä en ole häntä päästävä.

Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan ympäri.

Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä, esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla, lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.

-- Te ette siis voi päättää -- -- --

-- En -- en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä --. Mutta kun hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella osanotolla häntä käteen lausuen: -- Oi, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä -- en -- -- -- en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on se tapahtunut ilman tarkoitusta -- -- -- uskonette kai sen?

-- Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi, unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne häiritä. -- Opettaja poistui äkkiä.

Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi, mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta. Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän varovasti pysytellä erillään -- näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.

Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset salonkivaatteet.

Luutnatti M--, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan, toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella, kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.

Vasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.

Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan, kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan, sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä, mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi, sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi asiaa, ei voinut _varmasti_ sanoa, pitikö hänestä, kenties tulevaisuudessa, .... oli niin nuorikin vielä. -- Apteekkari kysyi, saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut. Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta, lupasi itse sitä ajatella -- sillä välin he seurustelisivat niinkuin ennenkin.

Apteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti mielessänsä: -- Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi vallassamme. -- Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset ja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen, arveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti ollut siitä selvillä. -- Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän ajatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera. Se olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni. Luutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta joskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen, jolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta tarjottavana kuin velkoja.

Näin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi aina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä itseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun seurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat venheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan huviretkeen.

12.

Köyhän lapsen onni.

Oli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta. Hän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin koululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat soittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita, eivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella opettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon vaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan olevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai tuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa rahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia ja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä oli vaivaakin.

Asuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa, ja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä musiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa, ei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen niin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi. Mutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen nyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen edistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa ja -- vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma -- ehkä kerran vielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia vuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn soittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut tälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen nuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny tähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin huomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen soittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään ulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut mitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn opettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli pakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka vaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman opetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli uutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny vielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin heikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän pelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.

Kuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut pienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin ainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen mielessään rakastettua soittokonettaan.

-- Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli Fanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? -- Ehkä sentään .... -- Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen päässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät valaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta avasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui valoisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja tytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny soittamaan.

-- Eiköhän olisi parempi, että lepäisit lapseni?

-- Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä -- minun pitää välttämättä vielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei anna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.

Äiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana ennenkin pienessä vierashuoneessaan.

Joskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja äiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.

Yhtäkkiä kilkahti eteisen kello.

-- Kukahan se lienee, näin myöhään, kellohan on kohta yhdeksän.

Kun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta herättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja ystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.

-- Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään, mutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun säveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa syrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi, en vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.

-- Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa täällä konsertin.

-- Juuri sama. Pistäydyin tuosta lähellä olevasta apteekista kysymässä, kuka täällä asui, sillä soittonne, nuori neiti miellytti minua. Sitäpaitsi on minulla eräs itsekäs aikomus. Tarvitsisin avustajan huomenna, olen vanha mies, joten hetken lepo numerojen välillä olisi minulle tarpeen. Koko kaupungissa ei tietääkseni ole ainoatakaan soittajaa. Jotkut piaanonumerot tekisivät hyvän vaikutuksen -- saanko pyytää teitä, neitiseni, avustamaan konserttiini.

Fanny joutui äkkiarvaamatta hämilleen, mutta äiti vastasi:

-- Tyttäreni on ainoastaan oppilas, ei ole milloinkaan esiintynyt julkisesti eikä hän luultavasti siihen kykenekään.

-- Täydellinen taiteilija ei luonnollisesti saata kukaan olla noin nuorena, mutta voitte luottaa sanoihini, rouvani, teidän tyttärellänne on erinomaiset lahjat ja hyvä kouluutus. Ja jos herrasväellä ei ole mitään muuta tätä vastaan, on neiti huomenna esiintyvä edukseen.

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi iäkäs herra:

-- On jo myöhäinen ja olisi ehkä sopimatonta pyytää neitiä soittamaan joitakuita kappaleita minun kuulteni.

-- Tyttäreni täyttää hyvin mielellään Teidän toivonne, vastasi rouva Ruth ja Fanny asettui piaanon ääreen.

Fannya hiukan pelotti ja ujostutti soittaa noin kuuluisan taiteilijan kuullen. -- Mutta, tuumi hän toisekseen, hän tietänee, mihin alottelija kykenee, ja minulle voi olla hyötyä hänen huomautuksistaan.

Fanny soitti ensin pienen laulunomaisen kappaleen Sebastian Bachilta. Hänen kosketuksensa oli pehmeä ja miellyttävä, hänen esityksensä yksinkertaista ja luonnollista, hän oli täydelleen käsittänyt säveltäjän tarkoituksen. Iäkäs taiteilija istui hiljaa; mielenkiinnolla ja tarkkaavasti kuunnellen tytön soittoa. Fannyn lopetettua pyyhkäsi hän kädellään kostuneita silmiään. Vanha piaano, yksinkertainen huone, vielä hento lapsellinen vartalo koruttomassa puvussa, lempeät kainot kasvot, joilla nyt eloisa puna väikkyi, oli liikuttanut häntä, ja kun tyttö nyt käänsi loistavat silmänsä kysyvin katsein häneen, virkkoi hän kehoittaen:

-- Soittakaa vielä, soittakaa vielä!

Fanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli rohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.

-- Soittakaapa nyt jokin Weberin kappale, pyysi herra D.

-- Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny, olen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta -- -- --

-- Soittakaa se, soittakaa, vaikkette sitä osaisikaan, kehoitti herra D.

Fanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin tällöin jonkun huomautuksen.

-- Tässä enemmän intohimoa -- -- -- tässä ailakoiden -- -- -- leikitellen, soittakaa leikitellen -- noin! nyt synkästi, -- -- -- seis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu -- -- -- j.n.e.

Kun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta, puristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä otsalle.

-- Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa tukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei pidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.

Rouva Ruth istui kalpeana ja liikutettuna pyöritellen vihkisormustaan.

-- Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin tuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.

-- Pyytäkää valtioapua, ehdotti vanhus innokkaasti.

-- Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya suositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta -- -- --.

-- Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun musiikkikoulussani Tukholmassa, -- -- -- mutta joku keino on meidän keksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme tämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.

Fanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran anteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut heidän asuntoonsa.

Seuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen iloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan langettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu lahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.

Kuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään Fanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta vanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi lehteä.

-- Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta, joka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia antamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan "kuka olisi uskonut". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen menestyksestään.

Herra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän tyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin jälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. -- Minulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin sydämmellisesti avustuksesta konsertissa.

-- Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi huvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita -- tule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut avoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja hänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet meidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? -- Fanny ei hämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan, puristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen loistavin silmin.

-- Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän ette tunne meitä -- -- --

-- Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän, että ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin ja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan. Sillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti keskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa vastaan tyttärenne oppilaakseni -- toivon siis hänen tulevan.

Vilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja huudahti ihmeissään:

-- Äiti, uskallanko luottaa sellaiseen onneen?

Äiti hyväili häntä hellästi.

-- Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen kaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa, suuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.