Part 5

Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä, näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.

-- Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.

-- Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä meillä ole leipää illaksi.

-- Mitäs Leena sitte tekee?

-- Lapsi kulta, hänhän on pyykillä.

-- Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin viime pesu korjattiin.

Äiti huokasi.

-- Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on heillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä rimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan, kun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt isältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei ollut rahaa.

-- Minun mielestäni voisit ottaa apuihmisen, sanoi Amy.

-- Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka maksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon talouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.

Amy huokasi kärsimättömästi.

-- Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita ijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota osaa juhlaan.

-- Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja harvinaisen älykäs lapsi.

-- Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä sinä näistä asioista ymmärrät?

Poika punastui, mutta vastasi sitte tyynesti:

-- Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan äitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä tanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.

-- Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen nainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka meillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta, herättää se huomiota.

-- Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole vaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät pieniltä kerjäläisvesoilta -- hän ei puhunut omista pieniksi jääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan -- mutta nyt kuitenkin Amy saa uuden puvun tähän juhlaan.

-- Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan joutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on täysikasvuinen nainen.

-- Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä juhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme yhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.

Nyt Amy suuttui.

-- Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit Bergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi hän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia vaatteita kuin mitä sinulla on.

Veli loi moittivan katseen Amyyn ja sanoi sitte hiljaa:

-- Enhän minä itsestäni puhunut. -- Sitte otti hän kirjansa ja läksi.

-- En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa minua, vanhempaa sisartaan!

-- Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi. Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.

-- Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä, ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen, joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.

-- Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.

-- Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.

-- Mutta entä sinun pukusi?

-- Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani, parantaa se asiaa suuresti, -- eikähän kenenkään tarvitse tietää, ettei se ole omani.

-- Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.

-- Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.

-- Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa -- oi, mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!

-- Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien ihmisten puheisiin.

-- Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.

Kun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin kotiin.

-- Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.

Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään sanoen:

-- Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi, alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. -- Rouva Lundinista oli näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.

-- Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa. Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti häntä katseellaan.

-- Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat päättäneet muodostaa.

-- Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra Lundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?

-- Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.

-- Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä sillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te lapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja huvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.

Pikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy kääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.

-- Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua huvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja, nuoria herroja ja punssia.

Äiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon kireään kysymykseen.

-- Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään, mitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä vallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden nuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä, syksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.

-- Kunhan vaan rupeaisi.

-- Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut avuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan, vaikka jo on vaivaakin nähnyt.

-- Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos hän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa juhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.

-- Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset juhlaan, niin minustakin.

Herra Lundin naputteli sormillaan ruutuun ja tuijotti ulos akkunasta.

Amy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin seikka.

-- Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet puvuista -- -- --

-- Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.

-- Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.

-- Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka hän sai toukokuussa?

Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä.

-- Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.

-- Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?

-- No, ainakin ylhäisö.

-- Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai -- jäädä kotiin.

-- Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla ääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie satoja ruplia, hame vaan ja liivi.

-- Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee syksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin täytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle. Niinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi isä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele myöskin nuorempia sisaruksiasi.

Amy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi. Isän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen päästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua siinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.

-- Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja saanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.

-- Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun kaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin tyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten taidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen sanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.

Amy itki ja äiti koetti lohduttaa häntä:

-- Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles, jos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on jo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan levollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse nytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle, että kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä kodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla ei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista sanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy pistäytyä kaupungilla.

Lukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin loistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku otettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella sai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti vanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja palvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin Amyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär ompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko parsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla ennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja vai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku oli valmis, sai muu työ olla sinänsä.

Herra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei kysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen rinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta mieleistänsä tyttöä.

10.

Ompelijan luona.

Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja, kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä, ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa, huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla, tyttöparka, ei ole kumpiakaan.

Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista, mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.

Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän, josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat. Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya, joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.

-- On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström, siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.

-- Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen täytyy, sen _täytyy_ tulla valmiiksi.

-- Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?

-- Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi se on saatava.

-- Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.

Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen valmisti.

-- Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä maksan, niin pian kun puku on valmis.

-- Niin -- sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.

-- No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä mairitteleva sointu.

-- No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.

-- Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi! ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.

-- Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.

Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja, kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri huonetta. -- Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen, rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki, joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan. Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti, ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti, Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta, luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä. Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, -- sen muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle, on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin komeissa lainakoristeissa.

Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. -- En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta -- mutta olen ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.

-- Niin, niin -- niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät toverit. Vaan älä siitä huoli -- se tervehdys ei sinua suuresti olisi lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele, kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!

-- Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.

-- Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi -- ei sinun tarvitse käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, lisäsi täti puoleksi leikillä.

Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.

-- Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy heidän päästyään ulos ovesta.

-- Kuka? kysyi Alice.

-- Eelin Björkman, ompelija.

-- Vai niin, minä en häntä katsellut.

-- Mutta hänhän se oli, joka -- joka kävi rippikoulua samalla kertaa kuin mekin.

-- Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.

-- Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.

-- No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi -- ja saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.

11.

Suuri juhla.