Part 3
Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa ja -- se luettakoon lupa-aikojen ansioksi -- sillä kertaa tarpeeksi tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan. Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui. Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä. Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet alakuloiseksi.
Uteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo toinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään hänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi tanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti luuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen lävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan pakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei ollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana oli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt syrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata mukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa saanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko hän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu hänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka jäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren kavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen epäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan, ojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei nähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan parastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild ja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä huomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun. Lukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan hiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys ja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan lukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi vastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild tyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan nauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.
Täynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin pyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta saanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan toisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi päinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa esiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi kaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat omiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän olikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen ihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen tapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt, hilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän oli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua keräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä mies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy Lundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen ulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut itsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla, runsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä ei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä vähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä sekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä kasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin läheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä tätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo siinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei hänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia. Sitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä Alicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn vähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä sydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski leikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä, koetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja antaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa. Sillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli toivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä hänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan sekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean silkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli apteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän oli jo pyydetty.
-- Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan, teidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti Lundin, joka tanssii mielellään.
Apteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin hiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän oli liian onnellinen voitostaan.
Apteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria miehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin pettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä harvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän vastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän innokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin kateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!
Amy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuulua Alicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen? Onnellinen, onnellinen Alice!
-- Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin kanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä arvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.
Aamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua erottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse. Amy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice oli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu kaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.
6.
Kansakoulunopettaja.
-- Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö ole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen kouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo, koetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko siihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt kauniisti, kädet ristissä. -- Kas niin. Mitä laki opettaa?
-- Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka meidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme kohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.
-- Oikein. No voitko sanoa minulle, kuka sitten on lähimmäisemme.
-- Kaikki ihmiset.
-- Niin. Onko niinmuodoin pikku Pekka sinun lähimmäisesi?
-- On.
-- Miten sinun tulee kohdella häntä?
-- Ei saa tapella.
-- No niin -- -- sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun kohdella häntä?
Janne mietti hetkisen.
-- Olla kiltti, vastasi hän viimein tuskin kuuluvasti.
-- Oikein, olenko minäkin lähimmäisesi?
Janne hymyili hämillään.
-- Ette.
-- Enkö!? Miten sanotaan katekismuksessa. Kuka on lähimmäisemme?
-- Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.
-- Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee sinun olla minua kohtaan?
Janne vaikeni ja silmäili saappaittensa kärkiä
-- Kuinka tulee koululapsen käyttäytyä opettajaansa kohtaan?
-- Hänen tulee olla kiltti ja ahkera.
-- Ja miten sanotaan katekismuksessa tästä?
-- Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa häneen, vastasi eräs suurempi tyttö.
-- Ja kuinka kuuluu raamatunlause?
-- Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he pitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku niistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole teille hyödyllistä.
-- Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy tulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta seisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset. Jos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja vastatkaa ääneen ja selvästi.
Ja Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti luokalleen.
Pari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä riveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan tyytyväisine pyöreine naamoineen.
Isäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen mies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki viimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän vihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.
-- Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja ikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.
-- Sen uskon, vakuutti isäntä, mielestäni voi jo huomata edistystä.
Jenny näytti iloiselta.
-- No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.
Kaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista vastasi:
-- Kyll' se on lystiä.
Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä. Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin. Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin muulla tavalla tyynnyttää heitä.
Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta. Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.
Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä, samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä, eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin kirjoitti hän sisarelleen Elinille.
Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.
-- Kuka siellä? kysyi Jenny.
-- Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.
-- Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään asiaa?
-- On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.
-- Onko hän taas huonompi?
-- On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä, mitä tehdä.
Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta pian voitti hyvä sydän.
-- Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa, ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan, ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki, jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan, karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.
-- Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt ja menkää sitte nukkumaan.
Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.
Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä nauttia tarpeellista lepoa.
Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli, että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.
7.
Sairasvuoteen ääressä.
On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi, voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella yhtä ja toista.
Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia, ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.
Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin surulliseksi teki.
-- Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa, voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.
-- Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi vastapalvelusta, lohdutteli Maria.
-- Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta --, ei aina, mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.
Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli sisälle.
-- Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä puhuimme eilen?
-- Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten vaivana ja vastuksena. -- -- --
-- Eikö kärsimys ole työtä?
-- On -- onhan se.
-- Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas Lyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla kärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka Jumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.
-- Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.
Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta. Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.
Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa, tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana, osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta. Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin, huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve, eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti, että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina? Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon, paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan, joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville, mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut, minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan. Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.
8.
Hannan koti.
-- Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä käyn toiseen.