Part 27

-- Mutta mikä ihme on voinut hänet muuttaa.

-- Työ ja raitis ilma.

-- Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi tohtori nauraen.

-- Niin olenkin ja olen myöskin saanut taiturin todistuksen, pilaili Eedit.

35.

Mitä pieni Jenny on toimittanut.

Hän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen sormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi, tuo Fanny. Ja _pikku_ Fannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan, vaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja hieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja vaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti kotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä, vaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä opettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti hänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi Fanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin, kertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne raukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä noin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan, ja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman ystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan Fannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan pikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi ja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva vanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen perhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta hyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte palannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa varassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa, kun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat olivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän jatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n ystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa. Pelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli pusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt pilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa, mutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon, vaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta hän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja luki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen, pienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä eteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa, mutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin tarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä muuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä voisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä suostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä, onnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään Fannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt kestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi muutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi ansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta pienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä Fannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen useinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja taitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan musiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa miestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän voi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.

Senjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan, avusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.

Eräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä konsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun näkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta ei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta, turhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen vaatimaton, koruton tyttö.

36.

Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.

Oli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä uutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.

-- En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta; värihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin olisin keltatautiin sairastunut.

Vanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien hameen lievettä. -- Valkean valossa se näyttää erittäin somalta, virkkoi hän hiljaa.

-- Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin väsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä kohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime aikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.

-- Aivan hyvin, hiukan puuvilloja vaan hyvä neiti.

-- No, pankaa niitä sinne.

-- Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun perjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi ompelijoista on sairastunut.

-- Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy se päinsä.

-- Kyllä, neiti saa olla aivan levollinen.

-- Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neiti Sundström voi?

-- Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot. Minä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä neuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.

Eelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä vaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa mennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään jollekin tuttavalle.

-- Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice istuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.

-- Täytynee koristaa syyshattuni keltaisella, hymyili hän itsekseen.

Mihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat vailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket luiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen niin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin hienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin yhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut; nyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän oli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut tytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen unhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan. Ennen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin tyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt havaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli kasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät ehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään, mutta oi! -- he olivat _nuoria_. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä oli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli Alice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua franseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan oli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä olemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat Alicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M-- ja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin tuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija pelastamaan hänet "Bänkendorffista" -- kuten X:ssä oli tapa sanoa -- jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita miehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli jo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen ikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M--, joka oli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa seurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta. Siten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan kokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei kukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti vietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin ostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus oli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli purkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne, jotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen äidiltään, saivat lyhyen vastauksen: "He eivät sopineet toisilleen." Sen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista on, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut -- Alice pysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka niin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi tyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen kauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön toisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit riemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: -- No rouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? -- Yksi ja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: -- Joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa.

Kun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa. Kahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia ei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet todellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja joissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice ei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän pitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä päivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle liian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei ollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän ainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat kuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi aikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja harmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia, ja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman iloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen terveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja luonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt ja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti, kuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään. -- Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja onnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta näyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden tuumiaan, -- niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin on tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo tragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan. Ja nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut -- mikä heidän iloonsa on syynä? -- Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu laskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme viettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice surumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee vanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole niin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.

Amy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen tavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin, hulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa lihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi hammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun taakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli kehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut Amyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan näyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän pysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten istui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin, paikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut tai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki hänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja, joista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki tässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja vanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi, oli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.

Niin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn silmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä käydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan pajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui kihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein olisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa tytärtä ennen vanhempaa.

Amyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän oli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä vuoksi -- eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy joutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt, ei vaatimattomintakaan -- eikä tytär itsekään ansainnut äidin huolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja katkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui hän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen. Amy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti letustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului yhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria ei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän oli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he nauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice heitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice "hirveän vanha", -- sanoivat, että hänet oli "lyöty laudalta", eivät lausuneet koskaan "sinä" vaan "Alice" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt rouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. -- Todellista ystävyyttä ei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä. Huvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn niinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli liiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.

Nyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn luona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat uusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat novelleja sanomalehdistä.

-- Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyi Amy heti sisään astuessaan.

Alicen kasvot värähtivät, mutta hän vastasi levollisesti:

-- En, mistä sinä sen tiedät?

-- Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa. Pormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu olevan kovasti onnellinen.

-- Vai niin.

-- Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille? Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.

-- Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta jotakin tässä pitää tehdä -- tällaiset pilviset syyspäivät ovat uskomattoman ikäviä.

-- Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.

-- Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se on aina ollut minun tapani.

Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa ja onnellinen toisen kanssa -- ja hän oli hyljätty. Vaan miksei tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa, että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen laulunopettajaan heikkoutena -- miksei tämä häntä unhottaisi?

Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".

Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta, silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.

-- Mutta hän on vielä sangen kaunis, -- virkkoi muuan naisääni.

-- _On ollut_, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: -- Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli, mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka tapauksessa tulee tyttöä sääli.

-- Kuinka niin?

-- Juu -- hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on ainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä -- franseesi on loppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!

-- Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu niin karvaalta.

-- Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi apteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.

-- Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin nauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen tyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa ja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan hänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan niin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.

-- Niin, mennään; huudahti nuori rouva innoissaan.

* * * * *

-- Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa lapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä sohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. -- Alma oli onneton vikaperä, josta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi elänytkin, -- rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään. Yrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää koko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta päättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös kauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista tarjousta ei tehdä toista kertaa.

-- Mutta äiti -- näinhän selvästi, että hän oli mieltynyt toiseen.

-- Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi kreivi tänäkin päivänä sinun.

-- Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden vallitessa itseeni.

-- Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko nyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää jälleen lähteä matkalle -- terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet kalpea ja laiha.

-- Luulen puolestani olevan parasta jäädä kotiin.

-- Ja mitä me tekisimme?

-- Se on totta -- parempi on matkustaa, siitä on sentään jotain hupia.

-- On tietenkin.

-- Ja sittenkin -- mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää, niinkuin ennen. Pikari _on_ tyhjennetty, "ainoastaan sakka on jäljellä."

37.

Jennyn onni.

Mikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin ja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella loppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa, mutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan rehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan kirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli tullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että lastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja itse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten, jotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä, kasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut vanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka tehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen eikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin näinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä hyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen esimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua. Ei tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä. Joitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille, nuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet halveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden helmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät nielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista opettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä niihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.